Vuorilta tihkuva kristallinkirkas vesi soljui edessäni tasaisena, hiljalleen kiihtyvänä virtana kuristuen parikymmentä metriä alempana kiivaaseen koskeen ja siitä edelleen tummansiniseen suvantoon. Joen itselleen muovaaman laakson pohjalta kohoavat jyrkänteet ympäröivät minua kuin kaikkivaltiaan syli ja tunsin oloni suunnattoman huojentuneeksi. Olin palannut kotiin. Tusinan verran aiempia visiittejä tähän useimpien mielestä hylättyyn maailmankolkkaan olivat jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen, tunsin kuuluvani tänne enemmän kuin mihinkään muualle. Lienee kaltaiseni maailmankansalaisen kiroja ettei edes omaan kotiinsa pääse juurtumaan siinä määrin että kokisi sen enemmän kodikseen kuin loputtoman tundra-autiomaan Pohjoisen Jäämeren laidalla.
Annoin katseeni vaeltaa joen virtaussuuntaan, aina polveilevan uoman päämäärään asti. Vuorten päättyessä aukeni niiden takana meri jonka ikiaaltoista pintaa myöden kiisi kasvoilleni terveiset äärettömiltä jäälakeuksilta sen takana. Pohjoisnavalta saapuva tuuli oli kuin tuhat pientä jääpuikkoa vasten kasvoja. Vedin syvään henkeä ja tunsin suuni vääntyvän väkisin virneeseen. Mies ja luonto, erottamattomat. Asianmukaisesti varustautuneena en kokenut ilmastoa millään muotoa epämiellyttäväksi, vain kasvoni olivat suojaamattomat ja muistuttivat minua tämän karunkauniin alueen arktisuudesta. Lyhyen kesänkään aikana ei täällä olisi käyttöä aurinkotuoleille tai t-paidoille. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin.
Istuin sileälle lohkareelle parin metrin päähän vesirajasta ja kaivoin läpinäkyvän muovirasian perholiivieni etutaskusta. Itsesitomiani, tämän alueen hyönteistön tunnuspiirteitä imitoivia perhoja oli rasiassa kymmeniä. Sidoksista valitsin näihin valaistusoloihin parhaiten sopivan ja tottuneesti sidoin sen ohuen perukkeen jatkoksi. Näissä neitseellisen kirkkaissa vesissä oli perukkeen oltava seitinohut ja perhon virheetön imitaatio, täällä veden asukit eivät olisi helposti petettävissä.
Annoin katseeni vaeltaa joen virtaussuuntaan, aina polveilevan uoman päämäärään asti. Vuorten päättyessä aukeni niiden takana meri jonka ikiaaltoista pintaa myöden kiisi kasvoilleni terveiset äärettömiltä jäälakeuksilta sen takana. Pohjoisnavalta saapuva tuuli oli kuin tuhat pientä jääpuikkoa vasten kasvoja. Vedin syvään henkeä ja tunsin suuni vääntyvän väkisin virneeseen. Mies ja luonto, erottamattomat. Asianmukaisesti varustautuneena en kokenut ilmastoa millään muotoa epämiellyttäväksi, vain kasvoni olivat suojaamattomat ja muistuttivat minua tämän karunkauniin alueen arktisuudesta. Lyhyen kesänkään aikana ei täällä olisi käyttöä aurinkotuoleille tai t-paidoille. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin.
Istuin sileälle lohkareelle parin metrin päähän vesirajasta ja kaivoin läpinäkyvän muovirasian perholiivieni etutaskusta. Itsesitomiani, tämän alueen hyönteistön tunnuspiirteitä imitoivia perhoja oli rasiassa kymmeniä. Sidoksista valitsin näihin valaistusoloihin parhaiten sopivan ja tottuneesti sidoin sen ohuen perukkeen jatkoksi. Näissä neitseellisen kirkkaissa vesissä oli perukkeen oltava seitinohut ja perhon virheetön imitaatio, täällä veden asukit eivät olisi helposti petettävissä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Laita tarinan perään vaikka linkkiä siihen keskusteluun/kertomukseen, johon se oli jatkoa. Tämä helpottaa lukemista oleellisesti. =)
Ellu
Mielikuvituksella kun tässäkin pelataan, ei kannata boostailla adjektiivirepertuaarilla, kun ei oikeasti ole tarvis. Pitää osata valita taistelunsa. Tekstin sujuvuus on pitkälti riippuvainen tämän yksittäisen asian ymmärtämisestä. koska allekirjoittanutta ollaan (aiheellisesti) soimattu liiallisesta lyttäämisestä suhteessa kritiikin rakentavuuteen, yritän osoittaa, mitä tarkoitan (ja monta muuta pikkuhuomiota) ihan tekstisi tasolla, jos osaan. Sulkeistetut ovat huomioitani, muu tekstiäsi.
Vuorilta tihkuva (tihkuuko vesi vuoresta kuin hiki otsalta?) kristallinkirkas vesi soljui edessäni (seisooko tyyppi itse virrassa, vai kääntyykö virta hänen eteensä vai onko tyyppi matkalla virran yli? Ilmaus on epämääräinen, jättää liikaa tulkinnanvaraa) tasaisena (onko virtaava vesi tasaista, kun se koskeaa alas rinnettä vs. kilsan leveä Niili, joka perustellusti virtaa tasaisena?), hiljalleen kiihtyvänä virtana (sana virta toistuu turhaan) kuristuen (viittaa kielikuvana hapen loppumiseen; käyttäisin vain jos littäisin toisen hengitys-metaforan myöhemmäksi, muuten ontuu) parikymmentä metriä alempana kiivaaseen koskeen ja siitä edelleen tummansiniseen suvantoon (mikä oikeastaan onkaan suvanto? Voiko se olla sininen?). Joen itselleen muovaaman (kukapa muukaan, jos nyt mietitään todennäkösiyyksiä?) laakson pohjalta kohoavat jyrkänteet ympäröivät minua kuin kaikkivaltiaan syli (kielikuva toimii) ja tunsin oloni suunnattoman huojentuneeksi (suunnaton on ylimääräinen sana ja ylimääräisiä sanoja pitää välttää kuin ruttoa). Olin palannut kotiin. Tusinan verran aiempia visiittejä tähän useimpien mielestä hylättyyn maailmankolkkaan olivat jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen, tunsin kuuluvani tänne enemmän kuin mihinkään (minnekään) muualle. Lienee kaltaiseni maailmankansalaisen kiroja ettei edes omaan kotiinsa pääse juurtumaan siinä määrin että kokisi sen enemmän kodikseen kuin loputtoman tundra-autiomaan Pohjoisen Jäämeren laidalla (lukija saattaa seota, mikä on maailmankansalaisen koti: kuvailtu maisema vai jokin muu toisaalla).
Kuten huomaat, ovat merkintäni rasittavan pikkumaisia, mutta toivon mukaan pysäyttävät miettimään kielen luonnetta. Kielelliset merkitykset eivät ole kirjoittajan vapaasti muovailtavissa, vaan melko tarkasti jo haltuunotettu kieltä käyttävän yleisön toimesta satojen vuosien aikana. Kirjoittaja ei maalaile valitsemillaan väreillä paljaalle taululle, vaan väreillä, joille on jo tarkat nimet, on sitten kyseessä purppura, ambra, okra tai turkoosi.
Ongelma on, etteivät kaikki ymmärrä kielen hienoviritteisyyttä, ts. mitä sanat oikeasti tarkoittavat, minkälaiseen toimintaan teonkuvaus viittaa, minkälaisiin ominaisuuksiin asian luonnehdinta viittaa. Pillkuvirheisiisi en jaksa kajota, se on turhanpäiväistä tässä vaiheessa. Jos pitäisi antaa yksittäinen kaikkein tärkein vinkki, sanoisin "vältä turhia sanoja". Ole pirun tarkka siitä että jokaisella sanalla on merkityksensä tekstissä.
Ihmisistä, jotka eivät käsitä sanojen hienoviritteisyyttä, ei koskaan tule kirjailijoita. Karkeasti arvioiden 85 prosenttia ihmisistä kuuluu tähän kastiin. Älä jää tähän porukkaan; kehitä kielellistä hahmotuskykyäsi arkipäiväisessä ajattelussa ja maistele sanoja. Koko todellisuus on kielellisesti rakennettu: eräät alkuasukasheimot eivät tunnista punaista väriä yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät ole huomanneet nimetä sitä.
Kun huomaat että monet ihmisten lausumat sanat eivät maistu suussa miltään siksi että niillä ei oikeista tarkoiteta yhtikäs mitään, olet jo päässyt pitkälle. Hyvässä kirjallisuudessa ei täytesanoja ole olemassakaan, jokaisella sanalla on tarkoituksensa.
Kiitos rakentavasta palautteesta, aion oppia jälleen jotain.
Tuosta alkupätkästä pari huomiota;
vesi olisi pitänyt todeta vuorilta tihkuNEEKSI, tarkoituksena oli antaa mielikuva vuortenseinämistä tihkuvasta kosteudesta, joka yhdistyessään muodostaa joen.
Vesi soljuu edessäni kun seison joen varrella, kasvot joelle päin. Eikö asia ole näin ymmärrettävisssä?
Joki ei "tasaisesti virratessaan" ollut koski, vaan ns. niva ennen koskea. Nivat ovat tasaisesti virtaavia jaksoja joessa, eivät seisovavetisiä suvantoja, mutta eivät koskiakaan. Pintaperhokalastus on parhaimmillaan tällaisessa tasaisesti virtaavassa osassa jokea.
Kuristuminen tarkoittaa käyttökielessäkin jokiuoman kaventumista.
Suvanto on seesteinen, ympäristöään syvempi kohta joessa, tyypillisesti kosken alla. Usein nämä näyttävät kirkasvetisissä, turkoosisissa joissa tummansinisiltä.
Joen itselleen muovaaman (kukapa muukaan, jos nyt mietitään todennäkösiyyksiä?)
Vuorilta tihkunut kristallinkirkas vesi soljui edessäni tasaisena, hiljalleen kiihtyvänä virtana kuristuen parikymmentä metriä alempana kiivaaseen koskeen ja siitä edelleen tummansiniseen suvantoon. Joen itselleen muovaaman laakson pohjalta kohoavat jyrkänteet ympäröivät minua kuin kaikkivaltiaan syli ja tunsin oloni huojentuneeksi. Olin palannut kotiin. Tusinan verran aiempia visiittejä tähän useimpien mielestä hylättyyn maailmankolkkaan olivat jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen, tunsin kuuluvani tänne enemmän kuin minnekään muualle. Lienee kaltaiseni maailmankansalaisen kiroja ettei edes omaan kotiinsa pääse juurtumaan siinä määrin että kokisi sen enemmän kodikseen kuin loputtoman tundra-autiomaan Pohjoisen Jäämeren laidalla.
Annoin katseeni vaeltaa joen virtaussuuntaan, aina polveilevan uoman päämäärään asti. Vuorten päättyessä aukeni niiden takana meri jonka ikiaaltoista pintaa myöden kiisi kasvoilleni terveiset äärettömiltä jäälakeuksilta sen takana. Pohjoisnavalta saapuva tuuli oli kuin tuhat pientä jääpuikkoa vasten kasvoja. Vedin syvään henkeä ja annoin suuni vääntyä virneeseen. Mies ja luonto, erottamattomat. Asianmukaisesti varustautuneena en kokenut ilmastoa millään muotoa epämiellyttäväksi, vain kasvoni olivat suojaamattomat ja muistuttivat minua tämän karunkauniin alueen arktisuudesta. Lyhyen kesänkään aikana ei täällä olisi käyttöä aurinkotuoleille tai t-paidoille. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin.
Istuin sileälle lohkareelle parin metrin päähän vesirajasta ja kaivoin läpinäkyvän muovirasian perholiivieni etutaskusta. Itsesitomiani, tämän alueen hyönteistön tunnuspiirteitä imitoivia perhoja oli rasiassa kymmeniä. Sidoksista valitsin näihin valaistusoloihin parhaiten sopivan ja tottuneesti sidoin sen ohuen perukkeen jatkoksi. Näissä neitseellisen kirkkaissa vesissä oli perukkeen oltava seitinohut ja perhon virheetön imitaatio, veden asukit eivät olisi helposti petettävissä.
Mukulakivien peittämää pohjaa vasten saatoin erottaa vastustajani. Jokeen ruokailemaan noussut merirautu liikkui verkkaisesti lähes pyörteettömässä vedessä syötävää etsien. Kalan kullankeltainen vatsa ja hohtavanvalkoiset evien reunat paljastivat tuon aran vaeltajan läsnäolon.
Astuin varovasti vesirajaan ja vedin heittosiimaa kelaltani. Kala näkyi käyvän pinnassa jättäen vedenkalvolle pienet renkaat jälkeensä. Kuoriutuvia korentoja oli helposti tarjolla niiden pyrkiessä irrottautumaan veden otteesta. Säännöllisin väliajoin rautu kävi imaisemassa herkkupalan pinnalta, samalla jättäen minulle renkaan merkiksi napakympistä.
Perhosiima tanssi ilmassa vapani tahdissa. Annoin sen lentää edestakaisin arvioidessani oikeaa suuntaa ja sopivaa pituutta pinnasta herkuttelevan kalan ruokapöydälle. Kun siiman mitta ja heiton suunta olivat mielestäni täydelliset, annoin siiman laskeutua veden pinnalle. Hentoisen perukkeen päähän sidottu perho tippui juuri oikeaan paikkaan, pari metriä pahaa aavistamattomasta vastustajastani ylävirtaan. Virran kuljettaessa perhoa kohti päämääräänsä, havaitsin kalan huomanneen tarjoukseni. Hitaasti se kohosi joen pohjalta ylemmäs sidostani tarkastelemaan. Tarjoukseni ehtiessä raudun ruokailupaikalle näin sen katoavan pintaan muodostuvan renkaan sisään. Kelpasi! Nostin vapani pystyyn ja tunsin kalan tarttuvan.
Notkea hiilikuitukeppi painui mutkalle voimakkaan villieläjän sännätessä ensimmäiseen syöksyynsä kohti alavirrassa kohisevaa koskea. Vahvat potkut vavisuttivat vapaa pitelevää kättäni minun yrittäessä jarrua kiristämällä hillitä määrätietoisesti porhaltavaa kalaa. Kivikkoinen koski tekisi selvää perukkeestani, sinne en aikonut petettyä päästää. Kiristin jarrua niin paljon kuin suinkin uskalsin. Perukkeen pää oli ohut, joten ylettömän lujille ei minulla ollut varaa sitä laittaa. Kala syöksyi yhä alavirtaan lisääntyneestä vastuksesta välittämättä. Kosken niska oli lähes saavutettu. Olin jo varautunut pahimpaan, kun vastustajani yllättäen pysähtyi. Se jäi juromaan aivan kosken niskalla sijaitsevaan syvänsiniseen montuun.
Aluksi en ymmärtänyt kalan logiikkaa; se oli jo lähes saavuttanut päämääränsä ja samalla varman vapautumisen. Yliarvioinko minä vastapuoleni älynlahjat, tajusiko se edes että koski olisi karistanut tuon vangitsevan tunteen sen suupielestä? Mahdollisesti ei. Järkiperäisin selitys jonka keksin oli ettei se tahtonut laskeutua vaivalla ylös uimaansa koskea takaisin alas vaan perui aikeensa viime hetkellä.
Kevyt suolaus ja tilli riittivät antamaan vähintään saman makuelämyksen kuin Hong Kongin arvostetuimman mereneläviin keskittyvän ravintolan gourmet-annokset. Sikäläinen kollegani oli tarjonnut minulle suussasulavan läksiäisillallisen kyseisessä paikassa ennen ansaittua lomaani. Minua hymyilytti. Aasian kiitetyimmät kokit loihtimassa keijukaisia asiakkaiden kielille tanssimaan mitä erilaisimpien mausteyhdistelmien ja mielikuvituksellisimpien valmistusmetodien avulla. Kun vähintään yhtä hekumalliseen lopputulokseen pääsi kaltaiseni kotikokki täällä Jumalan selän takana vain suolaa ja kuivatilliä käyttäen. Raudun hienojakoinen liha oli kuin samettia suussani ja vuoristojoen vedessä keitetyt pienet perunat voisulan kera olivat sopivan neutraali seuralainen hienoaromiselle kala-aterialleni.
Olisipa Hong Kongin ystäväni täällä kanssani nuotiolla. Vieressä soliseva joki, autio tundra ja yöttömän yön auringon kajastus tekivät tästä hetken, jonka sielua hivelevyyteen ei Aasian suurkaupunkien syke tarjoa vastinetta.