Hilpeyden ja melankolian raja on lopultakin aika häilyvä. Onhan se näinä päivinä hienoa, kun elää yksin ja on niin sanotusti oman elämänsä seppä, elikkäs jonkun sortin sinkku, voi tavallaan toteuttaa itseänsä, eikä ole muka riippuvuus suhteessa mihinkään, mutta elämän rajallisuus on tosi asia, joka mietityttää yhä enemmän ja enemmän mitä vanhemmaksi elää, itse kuvittelin nuorena että en edes haluaisi elää yli kolmekymppisenä, nyt tuo raja on ylitetty ja oikein kirkkaasti ajat sitten, ja silti haluaa elää täysillä, vapauden huumaa jonkun aikaa nauttiessa kuitenkin tulee se, yksinäisyys yksinäisen, joskus ottaa hahmon ihmisen... ajatus, onko se nyt hienoa, että mahdollinen päätepiste todetaan naapurien toimesta hajun perusteella, kun voisi olla joku josta välittää ja joka välittää, vaikka sillä viimeisellä rajalla jokainen onkin yksin, niin taivalta voisi keventää.
...I'm a melancholy man, that's what I am,...
...I'm a melancholy man, that's what I am,...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Elämä on elettävä.
Miksi siis ei tekisi siitä
hauskaa kokemusta.
Sun jutussa oli vähän
melankoliaa.
No sehän on sallittua.
Mutta kuules,
keksi aina jotain hauskaa.
Siitä tulee hyvä mieli.
..no katsos kun se oli silti sitä ihan hilpeää melankoliaa, kyllä iloa saa irti pienistäkin arjen asioista, kuten esimerkiksi juomalla juhla mokkaa monta mukillista ja ihan raakana, etenkin näin kevään korvalla aamusella, ennen kuin rientää taas elämään sitä elämää.
tai presidenttiä ;)
Avaus oli minusta hyvä!
Mutta toisinaan sitä menee jotenkin "puihin", vähänkin vakavampien mietteiden edessä.
Etenkin silloin, kun asiat just nyt on suht' ok.
Ei halua/jaksa miettiä miten ikää karttuu jatkuvasti.
Elää vähän liikaakin hetkessä. Eikähän siitäkään
mitään tulisi, jos jatkuvasti miettisi, tulenko
elämään nykyisenkaltaisessa elämäntilanteessa hamaan vanhuuteen, jos sellainen suodaan.