Tässä runo ,joka jaksaa ilahduttaa minun lapsiani vuodesta toiseen.
PIKKUVELI:
Toi veljen mulle haikara,
se erehtyä tais.
Mä sanoin ,että minusta
tuon palauttaa sais.
Ei osannut se leikkiä,
-mä turhaan yritin
ei juosta eikä kävellä
ja huusi öisinkin.
Se yhä rikkoo leluni
ja vetää tukasta.
Mut voi, tuo pikku veijari
on sentään mukava!
Ei sillä mitään väliä,
vaik erehdys se ois.
Mä pidän pikkuveljestä!
En antais sitä pois.
PIKKUVELI:
Toi veljen mulle haikara,
se erehtyä tais.
Mä sanoin ,että minusta
tuon palauttaa sais.
Ei osannut se leikkiä,
-mä turhaan yritin
ei juosta eikä kävellä
ja huusi öisinkin.
Se yhä rikkoo leluni
ja vetää tukasta.
Mut voi, tuo pikku veijari
on sentään mukava!
Ei sillä mitään väliä,
vaik erehdys se ois.
Mä pidän pikkuveljestä!
En antais sitä pois.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vanhempi poikani oli jo 11, kun hän sai pikkuveljen. Asia ei ollut hänelle ihan helppo juttu. Minulla on myös jossain samanlainen runo, jonka isoveli kirjoitti pikkuveljelleen.
Kirjoittamisen tarkoituksena oli varmaan käsitellä lapselle vaikeaa asiaa. Sanotaan, että kun lapsi saa sisaruksen, niin se tuntuu samalta, kun isä/äiti toisi perheeseen uuden puolison.