Mun on ihan helppo olla sinänsä. En oo täl hetkel mitenkää yli itsetietone tai mitää. Mä harrastan liikuntaa ja käyn töissä ja nään kavereita.
Mut mä ajattelen päivittäin kuolemaa. Omaani siis. Mä kävelen suojateiden yli katsomatta oikeelle tai vasemmalle, jos sieltä tulee niin tulee. Mun mieles välähtelee ”butum” auto mua päin ja sit muulloin mun mieles välähtelee viilletyt ranteet. En mä perjaattees haluis kuolla, mä haluisin elää. Mut mä en pysty estää näitä ajatuksia enkä sitä että mä en jaksais mitään.
Mä en käsitä mistä elämässä on kysymys ja se ahdistaa mua ihan käsittämättömästi. Mä en usko että kuoleman jälkeen tulee mitään, ja siksi mä en pysty löytää millekkään mitään merkitystä. Mä en käsitä miks pitää yrittää kauheesti tai muuta ku mikään ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään. Mä en käsitä mitä välii sil on jatkaako ihmiskunta kulkuaan tällä planeetalla vai ei, mä en käsitä mitä välii sil on jatkaako tää planeetta kulkuaan tässä aurinkokunnassa vai ei. Mä en käsitä mitä väliä millään on tai pitäs olla ja että mistä tässä pitäs oikeesti välittää? Ehkä jos jostain niin itsestään? Mä en pysty ees suhtautuu maailmaan leikkikenttänä. Mä en tiiä mitä tehdä. Mä en voi kuolla koska mä rakastan mun pikkuveljeä liikaa. Se on ainoa syy. Mä vielä vähän aikaa sitten ajattelin et no jos tulevaisuudel ei oo merkitystä niin nykyisyydellä on. Että ihmisii pitää auttaa tässä ja nyt, että tärkeintä on tämä hetki. Nyt mä en jotenki enää osaa ajatella niinkään. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Ja mä ajattelin et ehkä oon liikaa yksin, että kun oon töissä tai seurassa niin unohtuu nämä ajatukset. Mut ei ne unohdu. Ne vaa puskee päähän mitä ihmeellisimmis tilanteis, kesken elokuvaa, lounaalla kavereiden kanssa.. ihan joka paikassa. Millään ei oo väliä. Miksi minä elän? Mä oon kärsiny on off näistä ajatuksista 12-13 vuotiaasta asti (nyt 26) ja mä muistan vieläkin kun istun koulun diskon lattialla kun muut tanssii ja mietin mitä kirjoitan mun itsemurhaviestiin. Miksi mä oon alkanu ajattelee näin? Miksen osaa olla ajattelematta, miksen osaa vain olla? Mulla on hyvä perhe, mä oon sievä ja pieni, menestynkin silloin kun jaksan.Ehkä kaikki on ollut liian helppoa. mulla ei oo mitään erityistä asiaa minkä takia olisin kuten yllä mainittu, mutta silti.. olen.
Oletko käynyt läpi samaa? Onko sulla vastauksia? Millä selittää itselleen kaiken niin, että tällä kaikella tuntuis olevan edes jotain merkitystä?
Mut mä ajattelen päivittäin kuolemaa. Omaani siis. Mä kävelen suojateiden yli katsomatta oikeelle tai vasemmalle, jos sieltä tulee niin tulee. Mun mieles välähtelee ”butum” auto mua päin ja sit muulloin mun mieles välähtelee viilletyt ranteet. En mä perjaattees haluis kuolla, mä haluisin elää. Mut mä en pysty estää näitä ajatuksia enkä sitä että mä en jaksais mitään.
Mä en käsitä mistä elämässä on kysymys ja se ahdistaa mua ihan käsittämättömästi. Mä en usko että kuoleman jälkeen tulee mitään, ja siksi mä en pysty löytää millekkään mitään merkitystä. Mä en käsitä miks pitää yrittää kauheesti tai muuta ku mikään ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole mitään. Mä en käsitä mitä välii sil on jatkaako ihmiskunta kulkuaan tällä planeetalla vai ei, mä en käsitä mitä välii sil on jatkaako tää planeetta kulkuaan tässä aurinkokunnassa vai ei. Mä en käsitä mitä väliä millään on tai pitäs olla ja että mistä tässä pitäs oikeesti välittää? Ehkä jos jostain niin itsestään? Mä en pysty ees suhtautuu maailmaan leikkikenttänä. Mä en tiiä mitä tehdä. Mä en voi kuolla koska mä rakastan mun pikkuveljeä liikaa. Se on ainoa syy. Mä vielä vähän aikaa sitten ajattelin et no jos tulevaisuudel ei oo merkitystä niin nykyisyydellä on. Että ihmisii pitää auttaa tässä ja nyt, että tärkeintä on tämä hetki. Nyt mä en jotenki enää osaa ajatella niinkään. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Ja mä ajattelin et ehkä oon liikaa yksin, että kun oon töissä tai seurassa niin unohtuu nämä ajatukset. Mut ei ne unohdu. Ne vaa puskee päähän mitä ihmeellisimmis tilanteis, kesken elokuvaa, lounaalla kavereiden kanssa.. ihan joka paikassa. Millään ei oo väliä. Miksi minä elän? Mä oon kärsiny on off näistä ajatuksista 12-13 vuotiaasta asti (nyt 26) ja mä muistan vieläkin kun istun koulun diskon lattialla kun muut tanssii ja mietin mitä kirjoitan mun itsemurhaviestiin. Miksi mä oon alkanu ajattelee näin? Miksen osaa olla ajattelematta, miksen osaa vain olla? Mulla on hyvä perhe, mä oon sievä ja pieni, menestynkin silloin kun jaksan.Ehkä kaikki on ollut liian helppoa. mulla ei oo mitään erityistä asiaa minkä takia olisin kuten yllä mainittu, mutta silti.. olen.
Oletko käynyt läpi samaa? Onko sulla vastauksia? Millä selittää itselleen kaiken niin, että tällä kaikella tuntuis olevan edes jotain merkitystä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Oon omassa päässä kelannut nuo asiat just samalla tavalla läpi. Elämästä on mennyt merkitys koska tietää että kaikki loppuu aikanaan eikä sillä sitten ole enää merkitystä. Paitsi niille jotka eivät tällaisia ajattele :D Minäkin ajattelen päivittäin kuolemaa. Tulee sellasia välähdyksiä. Kävelen sillalla ja yhtäkkiä nään itseni tarttumassa kaiteesta kiinni ja hyppäämässä alas. Välillä tulee samantapanen. Juoksen kerrostalon katolla ja ponkasen reunan yli. Sillon kuohahtaa sisällä ihan suunnattomasti. Tajuaa niin selvästi että sitten minua ei enää olisi.
Kallonkutistajani oli sitä mieltä että masennukseni on muuttunut astetta vakavammaksi nyt kun en enää tiedosta olevani masentunut. Mikään ei vaan tunnu enää missään, eikä millään ole mitään väliä. Ei tosiaan keksi miten tässä selviäis ja miksi pitäisikään. Olen tutuilleni sanonut jo siihen suuntaan että voispa tässä lähteä mutta huonosti asiaan suhtautuvat. Tietenkin niitä pelottaa kuulla sellasta. Tuskastuvat ja sanovat että ei puhuta tällasista. Ne ei vaan tajua miten merkityksetöntä kaikki mulle on ja miten vaikee on sitten pitää suuni kiinni, kun en tajua että miksi pitäisi pitää?
Yksi asia mikä näitä ajatuksia poistaa hetkeks on ihastuminen. Ala ihastua ihmisiin :) Itsellä on sitte tää musiikin kuuntelu. En välittäis tehdä paljon mitään muuta ku kävellä ja kuunnella mp3-soittimella musiikkia. Muusta ei juuri saa irti mitään. Taidan elellä mielikuvitusmaailmassa mutta haittaneeko tuo mitään. Se kun on jopa todellisempi kuin tämä toinen missä ei mikään säväytä.
Olen taideihmisiä ni sillä on väliä. Taiteella ainakin on väliä jos ei muulla, vaikka en osaa sanoa miksi. Sun pitäis varmaan tehdä vähä muutoksia elämääs. Kuulostaa ettet ole omaa paikkaasi kuitenkaan löytäny vaikka kaikki onkin ihan hyvin. Mulla tulee nämä tuntemukset sillon pahimpina kun tunnen ettei kukaan tartte mua mihinkään. Sillon on irrallaan kaikesta ja alkaa miettiä että mitä minä täällä teen. Jos pääsen itsetutkiskelussa niin pitkälle että löydän ratkaisun näihin ajatuksiin niin tulen tänne kertomaan.
Täältä löytyy myös yksi joukkoonne. Olen lukenut täällä näitä juttuja, mutta nyt tuli ensimmäinen kohdalle mikä tuntui todella tutulle!
Masennuskaudet on mulle tuttuja, varsinkin näin keväällä ja olen hyväksynyt ne osana itseäni, mutta se mikä on ollut pelottavaa ja hävettävää on juuri nämä samantapaiset ajatukset kuin teillä. Ajan autolla ja huomaan miettiväni paikkoja missä olisi hyvä ajaa auto niin että kuolisin..tai toivon että hirvi hyppäisi auton eteen...Jos kuulen että joku on kuollut, huomaan olevani kateellinen tai jos joku on tehnyt itsemurhan ajattelen että Wau, olipa rohkea!
Olen ajanut VAHINGOSSA kaksi kertaa auton lunastuskuntoon ja toisella kerralla minulla ei ollut edes turvavyötä, eikä naarmuakaan tullut?! Kohtalon ivaako vai hullun tuuria?
Osaan nauttiakkin elämästä ja olen hyvin eläväinen ja tunteellinen,olen kokenut paljon hyviä ja huonoja asioita, mutta pitemmänpäälle millään ei ole merkitystä..kun en kuuluisi tänne ja odotan vain että pääsen pois...en myöskään näe järkeä tässä elämässä...Aina paras olisi kuolla..Kaksikymppisenä olin varma etten elä kolmikymppiseen asti, eikä minua kiinnostanut suunnitella tulevaisuutta. No, nyt olen kolmekymmentä ja vieläkin täällä...Ahdistaa ajatella että olisin vielä 80-vuotiaanakin täällä..Kuolemaa olen miettinyt jo niin nuorena kuin muistan ja itsemurhatapoja olen käynyt läpi valtavasti, miettien että miksi se idiootti noin sen teki kun olisi ollut parempiakin keinoja??
Teräviä veitsiä inhoan, koska minulla tulee niistä aina mielikuvia siitä kuinka helposti saisin itseltäni veret virtaamaan...ja tavallaan haluaisi tehdä ja nähdä sen...en tiedä mitä tämä on, mutta on helpottavaa kun joillakin on samaa "vikaa"...
Tämä on ollut minulla aina, kukaan ei tiedä, olen ns. "normaali" ihminen ja läheiset ihmiset pitävät minua onnekkaana ihmisenä, koska minulla on oma yritys ja olen matkustellut yms..mutta kukaan ei tiedä mitä kauheuksia on pääni sisällä..
Tämä on sitten raivostuttavaa ettei osaa enää löytää oikein järkeä mistään. Itse olen vasta kahdeksantoista, mutta kaikki höpinät että sinulla on vielä elämä edesssäsi ja jossain vaiheessa ongelmasi häviävät kun aikuistut saavat minut todella ihmettelemään, että mihin ne ongelmat muka häviävät? Ja miten voi estää näitä ajatuksia tulemasta? Sinä olet juuri malliesimerkki siitä etteivät ne häviä minnekään.
Minä en nyt oikeastaan ajattele itsemurhan tehneitä rohkeina tai pelkureina. Se nyt vaan on ratkaisu siinä missä muutkin. Toteuttamishetkellä voi olla kyllä todella kummallinen tunnelma kun tajuaa että paluuta ei ole, jos päätöksen liian myöhään tajuaa huonoksi. Tämä on tosiaan aivan turhan tuntuista täällä toikkaroida vuodesta toiseen. Huoh kun olen väsynyt..
Olen aikoinani pohtinut samoja asioita ja pohdin niitä edellen joskus. Sillä erotuksella, että nykyisin kestän ajattelun mukana tuomaa ahdistusta.
Kukaan ei pysty sanomaan sinulle absoluuttista totuutta siitä, mikä on elämän tarkoitus. Jokaisen ihmisen täytyy itse hakea omalle elämälleen tarkoitus, jonka kanssa pystyy elämään. Mielestäni on tervettä , että ihminen joskus pohtii ja pysähtyy miettimään näitä asioita, mutta niihin ei pidä jäädä liikaa kinni.
Viktor E.Frankl on kirjoittanut tähän aiheeseen liittyviä kirjoja (mm. Elämän tarkoitusta etsimääs, Olemisen tarkoitus ja tarkoituksellinen elämä). Itse sain monia oivalluksia lukiessani hänen kirjojaan. Suosittelen.
Aamut on vaikeimpia, yleensä.
Pitkästä aikaa tänää herääminen oli astetta helpompaa. Tuntu jotenki nii hiton helpottavalta kun olin lukenut illalla edellämainitut jutut. Se on helvettiä olla yksin näiden ajatusten kanssa. (Olen siis ton ekan version kirjoittaja.)
Eihän tämmösii ajatuksia mennä kertoo kellekkään kavereille, en mä halua vaikuttaa siihen että ne alkais kelaa näitä asioita??! Yks hyvä ystävä on luonu itellee jonku oman henkilökohtasen jumalan ja kuoleman jälkeisen elämänän ja muutama muu taas ei yksinkertasesti anna ajatustensa mennä näin ptikälle. Hyvä niin.
Onkohan tämä sitten vahvasti tuntevien ihmisten "ongelma". Mä tunnen voimakkaasti useimmat tunteet, siis tuttujen mukaan tavallista voimakkaammin, niin hyvät kuin huonot, rakkauden ja vihan, onnistumisen ja epätoivon.
Eräs itseeni parikyt vuotta vanhempi henkilö sano mulle että elämän tarkoitus selkiytyy kun löytää ihmisen jonka kanssa haluaa sen elää.
Kaikki neuvot kalliit otetaan vastaan ja täytyy käydä katsomassa niitä kirjoja kirjastossa. Ja ihastuttavia ihmisiä onneksi maailmasta lötyy:)
Mutta kiitos teille että olette olemassa, helpotitte ainakin hetkellisesti yhtä olemassaoloa. Hyvää jatkoa
.. tai jatketaan?
ajattelusta. Ihminen on kautta aikojen etsinyt elämän tarkoitusta. Maailman kaikkeuden olemusta. Aivan turhaan. Kukaan ei sitä ole löytänyt.
Elän päivä kerrallaan. Ajattelen yksinkertaisella Matti Nykänen filosofialla, "että elämä on elämistä varten".
Tärkeintä on olla onnellinen ja viihtyä tässä elämässä, sillä mitä hävittävää tässä on. Voi kuolla nyt tai myöhemmin. Nyt voi pitää hauskaa ja nauttia elämästä. Kuolee sitten kun kuolee. Sittenpähän näkee mitä kuoleman jälkeen on tai onko mitään.
Kannattaa varmaan itsenäistyä "epäitsekkäästi" niin, että päättää mitä tekee omassa elämässään välittämättä vanhempien tai muiden jaarituksista. Elää omaa elämäänsä eikä toteuta heidän toiveitaan. Tietenkin muut tulee ottaa sen verran huomioon, ettei nyt kauheasti loukkaa heidän tunteitaan. Jos ovat niin jäykkiä, etteivät jousta ja anna tilaa omalle kasvulle se on vain otettava. Ihminen on lopulta kuitenkin yksin.
Jep, samaa mielta olen kanssasi sanomastas. Mutta kuten myös sanoin aikasemmin, toisinaan on vaikea suhtautua maailmaan leikkikenttänä, niin houkuttelevalta kun se kuulostaakin.
Siis niinä aikoina kun jo herätessä olo on ihan järjettömän ahdistunut kaiken mielettömyyden ajatus ensimmäisenä päässä takoen.
KAikki on niin pienestä kiinni, hymy, onnistuminen jossain asiassa jne saattaa yhtäkkiä kuitenkin saada kaiken taas tuntumaan ELÄMISEN ARVOISELTA.
Siitähän tässä varmaan on kysymys.. että me jotka näemme maailman ja elämän kuten edellä olevissa kirjoituksissa toteamme, tarvitsemme ehkä vielä kipeämmin näitä pieniä iloja.. tai ei niin voi sanoa. kaikki niita tarvitsevat?
Joskus kelaan että tämä kaikki on vaan kemiallisten reaktioiden, aineiden epäabalanssin aiheuttamaa kiputilaa aivokopassa. kun toisinaan rakastan elämää sen mielettömyydestä huolimatta (tai parhaimmillaan juuri sen vuoksi???), toisinaan ainoa kaiken muun ajattelun tappava ajatus tunkeutuu pääkoppaan. itsemurha, viilletyt ranteet.
Luin muuten sen Viktor. E Fraknlin teoksen ihmisyyden rajalla, jossa mies puhuu keskitysleirikokemuksistaan ja elmän tarkoituksen etsimisestä. sain jotenkin kyllä voimaa siitä. Nyt luen toista teosta. Mua huvitti sen toteamuksissa suuresti se että itsemurhaan ja itsetuhoisuuteen, masenukseen ihmiskuntaa vie kaksi asiaa: kärsimys ja kyllästyminen. Ja nykyaikessa hyvinvointiyhteiskunnassa suurin prosentti tietysti koostuu jälkimmäisistä. Mehän ollaan niin piloille hemmoteltuja kaikki tyynni.
henkinen ja taloudellinen hyvinvointi eivät kulje käsikädessä. Eivät aina ole edes riippuvaisia toisistaan.
ja siihen vielä että KYLLÄ, on opittava elämään itseään varten, muuten elämä ei varmaan koskaan ala tuntumaan mielekkäältä. Mä olen ainakin harvinaisen epätisekäs ihminen, ja se että aina ajattelee toisten tunteita ja hyvinvointia ennen omiaan ei kai vaan pidemmän päälle voi toimia.
Myös se "elämän leikkikenttä tai huvipuisto"- teema-ni, elikkäs että ostaappa ranneke ja yrittääppä löytää sieltä ne "laitteet" joista saa parhaimmat kiksit ennen ku rannekke vanhenee.......???
Edelleen sanon että mua helpottaa se että on muita samalla lailla ajattelevia, ja kuitenkin, jos sitä on päättäny (?) elää, oli se sitten rakkaudesta pikkuveljeen tai niiden pienten ilon hetkien muiston vuoksi mistä tossa aiemmin mainitsin, niin jatketaan keskustelua.
Frakliä lukiessa päähän kehittyi semmonen ajatus joka mua viihdyttää
aamulla on hauska ajatella :
"tänään ei ole vielä koskaan tapahtunut"
Ymmärtäkää miten parhaaksi näette :)
Et kuule voi uskoa miten hyvä olo mulle tuli kun luin tekstisi. Sä oot tainnut löytää sen "punaisen langan". Ihanaa:)