Olen kohta 17 vuotta täyttävä tyttö. Muutin yksin asumaan noin vuosi sitten ja silloin kaikki alkoi. En pystynyt käymään yksin kaupassa tai kävelemään kaupungilla, koska pelkäsin että siellä on tuttuja/muita nuoria. Jos joskus satuin menemään esim. kauppaan ja näkemään jonkun,alkoi kurkkua kuristaa ja sydän hakkasi, piti juosta johonkin hyllyjen taakse piiloon, ja olla sielä niin kauan että kaikki olivat lähteneet pois.
Yritin ruveta käymään vähän ennen ilta yhdeksää kauppassa jotta sielä ei olisi paljon ihmisiä. Lopulta lopetin kaupassa käymisen kokonaan. Sen hoitaa äitini joka tulee muutamana päivänä viikossa tuomaan minulle ruokaa. Hän ei tajua miksen voi käydä itse kaupassa, koska tästä en ole mitään kertonut. Syyksi sanon että en jaksa.
Olen ajatellut, että voisiko tällä olla jotain yhteyttä yläasteella sairastamaani masennukseen, jota ei hoidettu.
Ja nyt viikonloppuna eräs poika johon olen hyvin ihastunut (ollaan tapailtu jo kaksi vuotta) soitti ja kysyi lupaa päästä luokseni vanhan kaverini kanssa,kun he olivat nähneet jossakin. Kun hän sen sanoi luulin tukehtuvani,olin varma että heillä oli ollut jotain (epäilykset kaikkia kohtaan ovat jääneet siitä, kun eräs kaverini kerran petti minut menemällä sänkyyn pojan kanssa josta pidin).Hengitykseni vinkui ja sydäntä pisti. Ikinä tämä ei ole tullut näin pahana. Kuitenkin se meni ohi. Mutta seuraavana päivänä ajattelin asiaa ja se alkoi taas.Ahdisti ja tuntui että oksennan. Sitten tuli mieleeni tämä paniikkihäiriö.Olenhan minä siitä kuullut, mutten ole sitä mitenkään itseeni yhdistänyt. Mitähän minun kannattaisi tehdä? Apua pitäisi varmaan hakea,mutta..
Yritin ruveta käymään vähän ennen ilta yhdeksää kauppassa jotta sielä ei olisi paljon ihmisiä. Lopulta lopetin kaupassa käymisen kokonaan. Sen hoitaa äitini joka tulee muutamana päivänä viikossa tuomaan minulle ruokaa. Hän ei tajua miksen voi käydä itse kaupassa, koska tästä en ole mitään kertonut. Syyksi sanon että en jaksa.
Olen ajatellut, että voisiko tällä olla jotain yhteyttä yläasteella sairastamaani masennukseen, jota ei hoidettu.
Ja nyt viikonloppuna eräs poika johon olen hyvin ihastunut (ollaan tapailtu jo kaksi vuotta) soitti ja kysyi lupaa päästä luokseni vanhan kaverini kanssa,kun he olivat nähneet jossakin. Kun hän sen sanoi luulin tukehtuvani,olin varma että heillä oli ollut jotain (epäilykset kaikkia kohtaan ovat jääneet siitä, kun eräs kaverini kerran petti minut menemällä sänkyyn pojan kanssa josta pidin).Hengitykseni vinkui ja sydäntä pisti. Ikinä tämä ei ole tullut näin pahana. Kuitenkin se meni ohi. Mutta seuraavana päivänä ajattelin asiaa ja se alkoi taas.Ahdisti ja tuntui että oksennan. Sitten tuli mieleeni tämä paniikkihäiriö.Olenhan minä siitä kuullut, mutten ole sitä mitenkään itseeni yhdistänyt. Mitähän minun kannattaisi tehdä? Apua pitäisi varmaan hakea,mutta..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Elä missään nimessä päästä tuota tuohon !!!, minä olen 35 ja mun isä käy kaupassa vieläkin, enkä uskalla liikkua kaupungilla pian joku tuntee... luoja että häpeän itseäni.
ihmiset hakemaan apua...
Ei tätä yhtä ja ainoata elämää kannata hukata moiseen.Apua saa kun pyytää!
samaa mieltä edellisen kanssa ! Haetaanhan niitä lääkkeitä muihinkin vaivoihin. Jos tuolla pääkopassa on "valuvika" niin sitten on. Jollain toisella se voi olla vaikkapa sydämessä, ei kai siinä sen kummenpaa. Ei sitä vastaan kannata taistella ja elämäänsä pilata.
Olisi paljon helpompaa jos se vika tosiaan olisi vika, mutta kun se ei ole mitään konkreettista johon voisi tarttua.. elikkä se vaan on eikä sille voi mitään ite sairastuin 15 ikäisenä ja olen ollu hoidos ties kuin monesti, lääkkeit syöny 15 vuotta ties mitä kaikkea on koitettu.
siihen ei ole mitään muuta ulos pääsyä kuin se ettei mene niin pitkälle.
erilaisia. Apua kannattaa kuitenkin aina hakea ja kysyä. Itselläni on 8 vuoden kokemus lääkehoidosta, vaikkakin ensimmäiset oireet ovat n. 20 vuoden takaa. Ja kyllä lääkkeistä on minulle apua ollut... Toivottavasti myöskin keskustelun aloittaja hakee apua. Kyllähän panikkihäiriö "vaatii" tietyn poikkeaman aivoissa, jotta sillä on mahdollisuus puhjeta, vai kuinka ? Sitten se, kuinka se kullakin etenee, onkin hyvin yksilöllistä.
Paniikki on ihan luonnollien reaktio elikkä esim näät metsässä karhun !Paniikki! et varmasti mee metsään uudestaan jollet omin silmin nää sitä karhua tapettuna ja sittenkin ajattelet että josko siellä on toinen karhu on häiriö, josta seuraa paniikki aina kun edes ajattelet metsää.
Elikkä Itse keskeisyys on se mekanismi mikä saa toisto mekanismin toimimaan, ei vaan voida uskoa ettei siellä ole mitään "Vaaraa" eikä saada itseään vakuuttuneeksi joten menään pelon omaiseen paniikkiin.
Kannattaa hakea apua ajoissa.Minulla alkaa kohta kahdeksas vuosi tätä samaa paniikkihäiriötä ja voin sanoa että se on tuskaa ja voi pilata elämän jos ei hae apua.Sinulla voi myös olla sosiaalisten tilanteiden pelko.Mutta kuulostaa paniikkihäiriöltä.Välttäytymis käyttäytymistä.Ei kannata missään nimessä jäädä kotiin siitä voi tulla sellanen "mörkö"että sosiaalinen elämä jää kokonaan pois.Kerro ihmeessä äidillesi tarvitset kaikkien tuen,puhuminen jo pelkästeen auttaa. Salailu ei auta se pahentaa asiaa ja alkaa ennemmin tai myöhemmin ahdistamaan.On hyvät mahdollisuudet parantua ja kannattaa miettiä koska alkoi ja olsiko siihen joku syy.Aina ei ole mutta joskus on joku asia mikä laukasee sen. Suuri elämänmuutos,lapsuuden traumat,stressi jne. kannattaa tutkiskella itseänsä.Paniikkihäiriöön kuuluu hengenahdistus, puutuminen,sydämen tykytys,hikoilu,kylmän ja kuuman tuntemiset,hulluksi tulemisen pelko, kuoleman pelko ja paljon muita oireita.Pelot saattavat olla ihan outoja jopa naurettavia ja joskus niissä ei ole mitään järkeä.Mutta kun kohtauksen saa harvemmin sitä pystyy järjellä ajattelemaan kun on niin tunteella mukana ja pelkää kuolevansa.Kannattaa varata aika nuorisopsykiatrian poliklinikalta tai mennä ihan tavalliselle lääkärille ensin.Paras hoito on terapia ja lääkitys.Toivottavasti tästä on jotain apua.Voi sinua raukkaa kun olet niin kovin nuori se on niin sääli kun on elämä edessä ja sitten iskee paniikkihäiriö.Itse olin 13-vuotias kun minulla alkoi.Toivotan sinulle voimia ja kannattaa oikeesti puhua jonkun kanssa ettei tunne oloonsa yksinäiseksi.Varmasti äitisi haluaisi auttaa.