Ajattelin, että te ihmiset, joilla on vaikeeta ja haluatte apua tai vaan puhua jostain, voisitte kirjottaa ongelmanne tähän? Pidän ihmisten auttamisesta ja tarkoitin tämän ns. "helppipaikaksi". Siis kertokaahan, mikä mieltä painaa, kuuntelen. :)
(En kaipaa pelleilijöitä tänne, kiitos.)
(En kaipaa pelleilijöitä tänne, kiitos.)
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ylihuolehtivat vanhemmat ottaa päähän... olen täysikänen ja odotan muuttoa omaan kämppään (mikä ei oo vielä mahollist...) Olen heille myös puhunu asiasta mut eipä pahemmin auta... pää tässä hajoaa... minnekää ei saa mennä! voi jeesus.
Joo, aikuisten on välillä vaikea tajuta, että niiden "pikku mussukka" onki jo aikuinen eikä tarvii sitä kaikkea huolenpitoa. Kerta oot jo kaheksantoista, voit vedota siihen, että sulla on riittävästi ikää päättää täysin itsenäisesti asioistasi, tai sitten vain lähteä kielloista tms. huolimatta, jos muu ei auta. Ei kannata ainakaan tyytyä siihen, mitä vanhemmat päättävät puolestasi. Asia olisi täysin eri jos olisit nuorempi, mutta kun et ole. Joten koita keskustella niiden kanssa ja selittää että sä et enää tarvitse vahtimista vaan pystyt itse päättämään asioista, ja kysele millasia niiden vanhemmat oli niiden omassa nuoruudessa, ja miltä se niistä tuntui, jos heitä on "pidetty vankeudessa" ilman syytä. Mutta joo, toivottavasti tää autti ees jotenki, ja koita pärjäillä! :)
Poikani lähti asumaan Otaniemeen opiskelijakämppään. Hän oli kerännyt kovasti tietokoneromuja yms, paikat olivat väärällään hänen kirjojaan ja kaikkea mahdollista. Pakkasin hänen kanssaan näitä tavaroita loputtomat vuoret, ja koin aikamoista helpotusta kun tunsin samalla, että aloitan aikaisen naisen elämän ikäänkuin uudestaan, kun lapsikin itsenäistyy. Minusta se oli tervettä eikä siinä ollut mitään väärää.
Kaikki meni hetken hyvin, hän kävi kotona syömässä äidin ruokia jne. Sitten jotakin tapahtui, ja luulen, että se oli viimeinen pisara hänelle. Pyysin häntä vielä ottamaan muutamat kirjat olohuoneen kirjahyllystä, Hän kysyi pienellä äänellä että eikö ne nyt sain olla siellä. Sanoin että tottakai.
Tämä on ollut ehkä se hetki, jolloin menetin hänet. Nyt hän on käynyt viimeksi heinäkuussa puoli tuntia, ei jouluna, ei syntymäpäivänä, joka oli tänään. Sähköpostiin on vastannut pari kertaa heinäkuun jälkeen kahdella sanalla, puhelimme ei vastaa tai ei pidä päällä.
Lapsen isä korostaa että olen varmasti sanoinut jotain niin väärin että se on minun vika. Tunnen aivan musertavaa kauhua jos näin on. Pahempaa kuin kuolema. Poika ei suostu tapaamaan minua, ja näen joka yö hänestä unta ja luulen, että nyt hän tulee käymään.
Lapsen isä on myös kysynyt oliko seurustelusuhteessani jotakin, mista poika ei pitänyt. En minä tiedä, he keskustelivat uutterasti kaikesta mahdollisesta.
Auttakaa, voiko olla näin hirveää koko ajan? Lapsen isä sanoo että en saa marttyroida ainakaan jos onnistun puhumaan pojalle. Itken vaan ja lähetän pyyntöjä pohjalta "Anna äidille anteeksi", jotka varmasti vain kovettavat häntä. Mutta kun en osaa muuta pyytää.
jaksaisi olla loputtomiin omalle äidilleen vihainen, kun on jo oma elämä ja uudet kiireensä? Usko pois, mutta minä väitän, että tuo olisi tapahtunut silti, vaikket olisi sanonut hänelle yhtään mitään! Poika haluaa tässä vaiheessa viimein oman elämänsä eikä ehdi eikä jaksa olla kotiväkeen enää niin yhteydessä. Onhan se melko tylyä tosin, mutta jokainen hoitakoon asiansa tyylillään. Älä ota suinkaan itseesi, jos nuori, kiireinen opiskelija ei vastaa sinulle. Voi olla, että hänellä on aika niin kortilla että hän vaikka kokonaan unohtaa vastata sinulle, vaikka samana päivänä aikaisemmin ajattelikin vastata. Ota rennosti, ei hän ole sinua hylännyt!! =)
Tähän on vaikea sanoa mitään, mutta jos saat poikaasi yhteyttä, koita kysellä häneltä, onko hän suuttunut vai mitä on tapahtunut, sillä haluaisit yhä pitää häneen yhteyttä sekä olla tekemisissä. Koita lähestyä häntä varoen, tai siis ettet ainakaan hyökkää päälle. Ja yritä kysellä syytä, miksi hän ei mahdollisesti halua olla tekemisissä kanssasi enää, sillä sinun olisi paljon helpompi olla kun ei tarvitsisi huolehtia koko ajan.
Toivottavasti autoin johonkin suuntaan ja jaksamista poikasi kanssa. :)
kerkesin tehä jo omen aiheen tonne ylös.. no kerron lyhyesti mikä mua vaivaa esim. olen läski, vihaan itteäni, viiltelen(mutta vain naarmuaja) mulla ei ole elämän iloa ollenkaan, ja kysyn näettekö enään mitään syytä mun elää? anteeks et vaivasin..
..Sinua! Tahtoisin ehdottomasti auttaa sinua, mutta tekisin sen mielummin mesen tai sähköpostin välityksellä, sillä kerroit aika suppeasti tilanteestasi. Jos vain itse haluat, annan meseni/s-postini mielelläni? Jos et tahdo, niin oletko puhunut masennuksestasi kenellekkään tai tuntenut siihen tarvetta? esim. www.tukinet.net on hyvä paikka purkaa tunteita, olen itsekin sinne kirjoittanut. Etkä vaivannut, ollenkaan. Itsehän pyysin ihmisiä kirjoittamaan, miten se voisi vaivata minua? :) Ja jokaisella on syytä elää! Myös Sinulla, älä luovuta, missään nimessä.
Tää on luettu niin monta kertaa, mut kuinka vähän tänne on laitettu viestejä.. Eikö suomalaisilla ole pokkaa pyytää apua sellaiselta joka sitä tarjoaa, vai huvikseenko te luette tämän otsikon alaisia keskusteluja? Tahtoisin tietää, mikä saa tämän lukemaan mutta kuitenkin jättämään vastaamatta. Ei sillä, että kaikilla tämän lukevilla pitäisi olla elämää suurempi ongelma jonka selvittelyyn mut pitäisi pyytää; hämmästelin vaan. :)
Jos saanen vastata kysymykseesi. Ehkäpä kaikilla ei ole ongelmia TAI eivät halua kertoa niitä tai haluavat vain lukea ja ottaa opikseen. Kaikki on mahdollista.
MUtta en tarkoita sanojani mitenkään kylmästi tai vastaavaa, sanoinpahan vain, vaikka omaksi mielekseni.
Niinpä, mutta tosiaan, jos ihmiset näkevät että otsikko on se, ja sitä klikkaavat niin kai siihen joku syy on. Voihan se olla pelkkä kiinnostuskin, että mitäs tämä on, mutta kuitenkin. Hämmästelinpähän vaan.
Kaveri sairastaa bulimiaa jo vuoden enkä saa sitä hoitoon.
Mut en anna periksi!
aika tutulle kuulosti tuo SyvästiMasentuneen juttu(ei nyt ehkä onneks ihan noin paha tilanne oo mulla). Mut en oo oikein sitä tyyppiä joka puhuu ongelmistaan muille,varsinkaan tuntemattomille. Koska pitäis suunnilleen koko elämä selittää enkä todellakaan jaksa. Ja sitten taas tutuille en oikein jaksa ruikuttaa kun muutenkin tuntuu että valitan koko ajan. Oon kyllä jotain vihjannu kavereille että masentaa kaikki eikä huvita mikään mutta ei ne oikein voi auttaa vaikka haluaisivatkin koska ei tähän oikeestaan mikään auta. Paljon on pieniä syitä jonka takia masentaa. Ei siis mitään yhtä isoa. Mutta eipä mitään isoa syytä tarvitakaan jos on huono itsetunto ja kaikki pienetkin asiat saa vaan masentumaan enempi. Ja sääliä en tosiaankaan halua,siis mitään semmosta "voi sinua raukka parkaa,koita kestää" plaaplaaplaa,koska se saa mut tuntemaan itteni vielä säälittävämmäks. ääh.
Ja sit vielä se kun sanoit että miks ihmiset ei kirjota tänne vaikka lukee näitä. Ehkä niillä on vaan tylsää ja ne muuten vaan lueskelee näitä. Ja tosiaan tuntemattomille vaikee selventää tilanne koska siihen voi vaikka mitä liittyä eikä sitten jaksa selittää.
kaikki alko n. neljä vuotta sitten masennuin tosi pahasti viiltelin ja suunnittelin jo et miten tapan itteni... sit joku kavereista oli käyny sanomassa koulukuraattorille mun viiltelystä ja sain apua kävin kahen viikon välein psykologilla jne... no kaikkiolivähänaikaa hyvin mut sit se viiltely vaan alkouudestaan ja nytsitä on jatkunu kolme vuotta... vähän aikaa sitten piti käydä paikattavana kun tuli nii iso haava... no se hän meni lasten suojeluun se juttu ja kaikkee muuta paskaa nyt sit taas psykologille ja muuta sellasta vaan silti mulla on paha olo ja viiltelen jatkuvasti siitä on tullu tapa mitä en voi lopettaa APUA!!
Samaa paskaa päivästä toiseen. En jaksa tehdä mitään enkä kestä olla vain paikoillani. Itku on kurkussa joka päivä. Vaikka ei olisi edes kunnon syytä. Vihaan itteäni ja elämääni niin paljon. En voi puhua kenellekkään.
Minä kyllä vaihdan mieluusti kanssasi ajatuksia, vaikka sähköpostilla tai mesellä, jos haluat? Et kertonut tarkasti, mikä sulla on, mutta sen sanon, että kannattaa itkeä. Itke niin paljon kunnes se tukala olo on lähtenyt kurkusta. Jaksamista.
Oon lukion ekaa käyvä yksinäinen tyttö. Ei ole enää yhtään kaveria, eikä ystävää (paitsi netissä). Ei ole harrastuksia ja elämä menee muutenkin päivästä toiseen vaan koulun, television ja tietokoneen ääressä. Masentaa, enkä jaksa mitään. Tuntuu, että mua pidetään outona koulussa, koska olen yksin, enkä jaksa välittää ulkonäöstä..tätä kaikkea on jatkunut jo kauan. Mun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin, koska oon hiljainen ja pelokas..voitko auttaa..
En mä tiedä mikä mulla on. Tunnen syyllisyyttä kaikesta mitä teen. Syömishäiriöt on tullut mukaan kuvioihin. Jos elämä on jo näin nuorena tällaista niin miksi edes yrittää jatkaa pidempään?
Monet tuntee kyllä samoin, luulisin. Tää saattaa kuulostaa töykeältä, mutta olet itse ainakin osittain vaikuttanut tilanteeseesi ja että olet tuossa tilassa, mutta voit sen myös itse muuttaa paremmaksi. Ei kannata jäädä odottelemaan että joku muu taluttaisi vaikeista ajoista pois päin, ensimmäiset askelet täytyy ottaa iha itse, oli se sitten kuinka vaikeaa tahansa. Älä ikinä luovuta, sillä aina kannattaa yrittää! :)
mun bestis ja toinen hyvä ystävä on alkanu olla suunnillee koko ajan kahestaan oon vaa yksin niiden kaa ja katon, kun niil on hauskaa
itken melkein joka päivä, koska en jaksa enää
mä itken todella usein. mulla on koulussa muutamia ystäviä, tuntuu vaan että se paras ystäväkään ei vaan pidä musta enää. me möksähdetään usein. sitten mua masentaa, koska tiedän, että mulla on ruma kroppa, eikä mikään treenattu ja olen todella ruma, että kukaan poika ei koskaan halua olla mun kanssani. :(