Hei palstalaiset!
En nyt tiedä, kuuluuko kysymykseni tälle palstalle, vain pitäisikö kysellä tuolla anoppi-palstalla. Toivoisin kuitenkin asiallisia näkemyksiä henkilöiltä, joilla on omakohtaisia kokemuksia.
Asia koskee anoppiani. Yli kymmenvuotisen ns. yhteisen taipaleen aikana olemme hioneet toisiamme suuntaan ja toiseen, kuten varmaan monessa perheessä. Viimeiset vuodet olivat rauhallisia ja tulin anoppini kanssa mainiosti toimeen. Lapset menivät mielellään mummolaan ja siellä oli meidänkin kiva piipahtaa.
Reilu vuosi sitten mieheni serkku kuoli. Nuori ihminen, teki itsemurhan. Jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä tämä laukaisi anopillani jonkinlaisen masennustilan, koska siitä lähtien paino on noussut taas huimaa vauhtia.
Anoppi pudotti noin kolme vuotta sitten yli 35 kiloa painoa, sai silminnähden elämänilonsa takaisin kun polvet taas kestivät. Kävimme yhdessä vaateostoksilla uusimassa anopin vaatekaapin, ja tulimme muutenkin todella hyvin toimeen. Sukulaisen kuoleman jälkeen anoppi lihoi reilussa puolessa vuodessa arviolta 40 (?)kiloa, vaikea mennä arvioimaan. Ja siitä lähtien anopista on tullut taas sama piikittelevä, vittuileva (anteeksi) ja katkeroitunut ilkimys, johon tutustuin aikoinaan seurusteluaikana.
Koska yhteiselämä tuntuu taas niin raskaalta, että välttelen anoppini seuraa, olen miettinyt että voisinko minä auttaa häntä jotenkin. Anopin paino on asia, josta perheessä ei puhuta. Ja itsehän hän kilonsa kantaa. Kuitenkin minua harmittaa suuresti, että perhe-elämä on taas sitä, että ajatukset pyörivät vain ruoan ympärillä. Käydessämme kylässä ruokaa laitetaan montaa eri sorttia, ja jos en syö kaikkia lajeja kuin "pieni sika", anoppi ottaa nokkiinsa. Miehellänikin on sellainen tunne, että hänen täytyy syödä, ja joskus hän saattaa syödä anopin luona sanojensa mukaan "velvollisuudentunnosta" neljä palaa kakkua!!!
Vaikka asia olisikin anopin yksityisasia, perhe-elämä kuitenkin kärsii siitä. Koska mitä enemmän anoppi lihoo, sitä enemmän paikkoja kolottaa ja liikkuminen on hankalaa. Lääkkeitä menee taas verenpaineen hoitoon ja nivelkivut ovat jokapäiväistä hänen elämässään.
Voinko minä auttaa häntä jotenkin? Tarvitseeko hän ehkä tukea, vai onko parempi antaa asian olla ja vältellä yhteisiä tapaamisia? Mitä arvelette, ja miten itse toivoisitte omaisten suhtautuvan?
En nyt tiedä, kuuluuko kysymykseni tälle palstalle, vain pitäisikö kysellä tuolla anoppi-palstalla. Toivoisin kuitenkin asiallisia näkemyksiä henkilöiltä, joilla on omakohtaisia kokemuksia.
Asia koskee anoppiani. Yli kymmenvuotisen ns. yhteisen taipaleen aikana olemme hioneet toisiamme suuntaan ja toiseen, kuten varmaan monessa perheessä. Viimeiset vuodet olivat rauhallisia ja tulin anoppini kanssa mainiosti toimeen. Lapset menivät mielellään mummolaan ja siellä oli meidänkin kiva piipahtaa.
Reilu vuosi sitten mieheni serkku kuoli. Nuori ihminen, teki itsemurhan. Jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä tämä laukaisi anopillani jonkinlaisen masennustilan, koska siitä lähtien paino on noussut taas huimaa vauhtia.
Anoppi pudotti noin kolme vuotta sitten yli 35 kiloa painoa, sai silminnähden elämänilonsa takaisin kun polvet taas kestivät. Kävimme yhdessä vaateostoksilla uusimassa anopin vaatekaapin, ja tulimme muutenkin todella hyvin toimeen. Sukulaisen kuoleman jälkeen anoppi lihoi reilussa puolessa vuodessa arviolta 40 (?)kiloa, vaikea mennä arvioimaan. Ja siitä lähtien anopista on tullut taas sama piikittelevä, vittuileva (anteeksi) ja katkeroitunut ilkimys, johon tutustuin aikoinaan seurusteluaikana.
Koska yhteiselämä tuntuu taas niin raskaalta, että välttelen anoppini seuraa, olen miettinyt että voisinko minä auttaa häntä jotenkin. Anopin paino on asia, josta perheessä ei puhuta. Ja itsehän hän kilonsa kantaa. Kuitenkin minua harmittaa suuresti, että perhe-elämä on taas sitä, että ajatukset pyörivät vain ruoan ympärillä. Käydessämme kylässä ruokaa laitetaan montaa eri sorttia, ja jos en syö kaikkia lajeja kuin "pieni sika", anoppi ottaa nokkiinsa. Miehellänikin on sellainen tunne, että hänen täytyy syödä, ja joskus hän saattaa syödä anopin luona sanojensa mukaan "velvollisuudentunnosta" neljä palaa kakkua!!!
Vaikka asia olisikin anopin yksityisasia, perhe-elämä kuitenkin kärsii siitä. Koska mitä enemmän anoppi lihoo, sitä enemmän paikkoja kolottaa ja liikkuminen on hankalaa. Lääkkeitä menee taas verenpaineen hoitoon ja nivelkivut ovat jokapäiväistä hänen elämässään.
Voinko minä auttaa häntä jotenkin? Tarvitseeko hän ehkä tukea, vai onko parempi antaa asian olla ja vältellä yhteisiä tapaamisia? Mitä arvelette, ja miten itse toivoisitte omaisten suhtautuvan?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla on ollut vähän samanlaista, poikkeuksena se, ettei kysymys ollut anopistani, vaan omasta äidistäni.
Isäni kuoleman jälkeen äiti alkoi lihomaan, tuli katkeraksi, vihaiseksi, valittelevaksi ym.ym. Huomasimme tämän veljeni kanssa jo monta vuotta sitten ja myös tulimme siihen johtopäätökseen, että äiti on masentunut. Yritimme puhua äitimme kanssa asiasta. Monen vuoden ajan silloin tällöin, otimme asian puheeksi. Ehdotimme, että äiti kävisi lääkärissä ja saisi apua sitä kautta. Äiti kielsi koko ajan olevansa masentunut, vaikka aivan selvästi näki ja "tunsi", että juuri masentunut hän oli.
Tarvittiin vielä muutakin ikävää tapahtumaa,jota en halua tässä sen tarkemmin selostaa. Lopulta kuitenkin äiti oli valmis myöntämään olevansa masentunut ja saimme hänet asiantuntijan pakeille. Hän sai mielialalääkkeet ja ,kas kummaa, vaikka elämä ei muuksi muuttunutkaan, äiti alkoi pikku hiljaa muuttua.
Nyt hän on selvästi iloisempi, positiivisempi, elämänhaluisempi ja varmaan herää uuteen aamuun vähemmän huolissaan. Eihän ikävät asiat mihinkään häviä lääkkeiden myötä (sellaisia, kun ei ole vielä keksittykään), mutta asioita pystyy käsittelemään. Ei siihen aina tarvita terapiaa, jo se, että itse jaksaa paremmin, auttaa kohtaaman uuden päivän.
Neuvoksi en osaa antaa muuta kuin että, jos olisi mahdollista sinun tai miehesi puhua anoppisi kanssa, niin solmut voisivat alkaa aukenemaan. Luultavasti anoppisi suuttuu ensin, mutta älä ota sitä henkilökohtaisesti, koska pahaa et tarkoita, päinvastoin. Ota asia taas joskus uudelleen esille ja yritä puhua. Hyvä olisi varmaan myös, jos anoppisi pystyisi puhumaan surustaan, jonka miehesi serkun itsemurha aiheutti. Kannattaa kokeilla.
Nämä ovat niin vaikeita asioita eikä niistä puhuminen ole helppoa, mutta muuta tietä ei ole. Ainoastaan puhuminen voi auttaa.
Toivottavasti minun kokemukseni auttoi sinua edes vähän.
Hei!
Ja kiitos vastauksesta!
Samaa olen ajatellut itsekin, että anopin täytyy olla jotenkin masentunut. Sukulaisen kuolema laukaisi ehkä jo pitempään taustalla piilleen masennuksen. Anoppini on nimittäin paljon yksin kotona, ja hänen elämänsä pyörii kodinhoidon ympärillä.
Anoppia kyllä kiinnostaisi käydä teatterissa tms., mutta appeni ei koskaan halua lähteä ja toisaalta anoppi vertailee aina itseään paikalla olleisiin ihmisiin. Olen useasti kuullut hänen sanovan, että hän oli paikallaolleista ainoa lihava, aivan kuin sillä olisi merkitystä.
Olen joskus ehdottanutkin jossain käyntiä, mutta anoppi on aina kovin vaivautunut, eikä kuulemma ehdi. Kysyin häneltä viime syksynä, että voisiko hän tulla meille iltapäivällä lasten seuraksi, välimatkaa kun ei ole kuin kymmenisen kilometriä ja anopilla on auto käytössä. Vastaus oli ei, ei kuulemma ehdi.
Jotenkin hän käpertyy koloonsa, mutta minun on vaikea houkutella häntä sieltä ulos. Enkä yksinkertaisesti uskalla mainita (edes hienovaraisesti) sanaa "masennus", koska se on mieheni perheessä sairaus johon sairastuvat vain luuserit, niin sanotusti.
Ja lääkäriin en anoppia varmaan saa, koska lääkäri on joskus kommentoinut anopin ylipainoa. Hän menee sinne vain äärimmäisen hädän pakottamana.
Ensi kesänä anoppi ja appi ovat lähdössä muutamaksi viikoksi kaukolomalle. Ajattelin, että se ehkä piristäisi ja kannustaisi myös panostamaan omaan terveyteen, mutta kierre tuntuu olevan niin voimakas, että sekään ei innosta.
Pitäisi varmaan jutella vielä miehen kanssa, ehkä hän voisi puhua anopin ja apen kanssa. Ehkä vyyhtiä voisi alkaa purkamaan sitä kautta.
minulle kävi hieman samanlailla ja kävin viisi kertaa treella hypnoositerapiassa ja asiat alkoi muuttua todella hyvään suuntaan ja olen nyt tasapainossa.
terapia kyllä olisi tarpeen. Ongelma on vain, kuinka voin puhua asiasta hienovaraisesti anopin kanssa. Hyvä, että sinä tiedostit asian. Ja silloin avusta on hyötyäkin.
Ajattelen, että anopillakin apu olisi tarpeen. Mutta kuinka saan hänet ymmärtämään, että hän tarvitsee apua? Vai kuvittelenko minä vain, että hän tarvitsee apua?
Vaikeita asioita.