Miksi yksinäisyys tuntuu pahimmalta keväällä ja etenkin kesän tullessa? Silloin tuntuu kaikkein pahimmalta. Onko muilla näin?
Miksi yksinäisyys tuntuu....
tältä?
81473
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulla taas talven tulo sa masentumaan pikkasen kun ei ketään vakituista seuraa,mutta keväällä heräilen ja en todellakaan kaipaa silloin ketään koska kesä menee kuukausia vaellellen tuntureilla ja sinne en ottaisi ketään häiritsemään.Onneksi kevättä kohti mennään.
Samalta tuntuu minusta.Kuin kuumuus pusertuisi ympärille, muistuttaen: ei ole käsiä jotka pusertuisivat. Ihminen lämpenee ja täytyy jotenkin kuin psyykata itseään että kestäisi kun ketään ei ole, eikä ketään ehkä tule. Mutta syksy saapuu musertavana. Kesän turhan odotuksen jälkeen. Syksy on minulle pahin.
Kaikki vuodenajat ovat perseestä kun on yksin, se nyt on selvä. Vaikka inhoan talven pimeyttä ja kaikkea mitä siihen liittyy muuten, niin silloin saa ainakin "luvalla" olla sisällä juomassa teetä ja katsomassa telkkaria. Kesällä pitää olla niin menossa koko ajan ja jos istuu illalla sisällä on kummallinen ja yksinäinen, no sellainen minä olenkin. Mutta se hävettää enkä joku saisi tietää.
Kesän lämpö on mukavaa ja auringonpaste, mutta muutoin se on sitten harmaata. Aina kun menee kaupungille näkee rakastuneita pareja ja itse tietää ettei koskaan tule olemaan sellainen. Joten ei ainakaan kaupungille ole lähtemistä kesäisin.
Elämä on perseestä kokonaisuudessaan.
ottaa päähän eniten.
Kyllä sun naistennaurattajan maine tunnetaan. Sä esität tota roolia että naiset säälis sua ja sitä kautta sä yrität päästä jonkun pöksyihin.
Elämää voi viettää mielekkäästi kaikenlaista tyydytystä tuottavaa puuhaillen, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että maailma on epäreilu, itsekäs, konemainen ja kylmä. En ole valmis noin vain unohtamaan sellaisia asioita, että maailmassa on esimerkiksi satoja miljoonia nälässä ja täydellisessä kurjuudessa eläviä ihmisiä, ja alkamaan vain elää tällaisista asiasta välittämätöntä, onnellista ja tavallista elämää puolison, parin lapsen ja perunamaan kanssa.
Elämän voi saada tuntumaan merkitykselliseltä tyydyttämällä tarpeitaan, mutta se ei silti sellaista ole kuin itsen kannalta. Kokonaisuutena sillä ei ole mitään merkitystä. Voi sanoa vaikkapa, että evoluutio pyrkii tietynlaisiin ratkaisuihin, mutta kukaan ei osaa mainita erityistä syytä koko toiminnalle. Eikä sellaista olekaan, jos ja kun mitään ohjaajaa ei ole.
Elämä on vain ikuista biologista kiertokulkua. En jaksa uskoa mihinkään yliluonnolliseen, eivätkä sellaiset teoriat, kuten solipsismi ole uskottavia.
Minulla on nähdäkseni pahimmat, mustat vuoteni ollut, jolloin en nähnyt päivänpaistetta. Pystyn kyllä nauttimaan elämästä, mutta se ei muuta sitä, miten siitä ajattelen. Olen miettinyt, miten hormonitoiminta ym. määrittelee sitä, millä tavalla ajattelee elämästä. Luonnollisesti juuri vaikkapa synkkä ja valoisa suhtautuminen elämään riippuvat tällaisista asioista, kuten hormonit. Mutta vaikka tällainen yleisasenne määrittyykin ehkä paljolti tiedostamatta ja siten kritiikittömästi, asian tietoinen puoli tulee muistaa.
Olen ihan selvästi havainnut sen, miten tuollaiset tiedostamattomat asiat ovat kehittyneet positiiviseen suuntaan kohdallani. Mutta olen samalla koko ajan tullut entistä tiedostavammaksi ja kriittisemmäksi arvojen, elämänmenon ja epäkohtien suhteen. Itsestäänselvyyksiä on koko ajan vähemmän ja ongelmia enemmän. Ongelmat ovat toisaalta tietysti kiinnostavia, ja monet hakevatkin niistä sisältöä elämäänsä.
Ongelmallista on tietysti, miten suhtautua tällaiseen merkityksellisyyden kokemuksen etsimiseen. Kun merkityksellisyys ei ole itseisarvo, muut arvot ova usein sen tiellä. Kuvitellaan vaikkapa, että voisin elää onnellista elämää, jos unohtaisin maailman ongelmat. Mutta tällöin jättäisiin paitsioon arvot, jotka ohjaavat minua välittämään maailman kurjista.
Tässä tulee esille se, että luonnollisesti minullakin on vankahko arvopohja, jonka perustalta voisin elää. Voisin vaikkapa toimia hyväntekijänä, mikä toisi tyydytystä (merkityksellisyyttä) ja pitäisi omatuntoni tyytyväisenä. Mutta en pidä arvojanikaan itsestäänselvyytenä - en näe mitään syytä sellaiseen. Ne muuttuvat samalla tavalla kuin muukin ihminen.
Joku sanoisi, että liika asioiden pohdinta ja monimutkaistaminen on turhaa ja vain hankaloittaa elämää. Minä taas pitäisin tällaista henkilöä elämän yksinkertaistajana ja dogmaattisena ajattelijana. En voi mitään luonteelleni, joka vaatii tällaista asioiden mietiskelyä. Enkä edes tästä haluaisi luopua.
Elämä on kokemuksena monimutkaisuutta ja ristiriitoja. Siksi se viehättää, mutta siksi se myös on vaikeaa. Loogiseksi en näe muunlaisen elämän merkityksen olemassaoloa, kuin henkilökohtaisen kokemuksen, joka on ihmisellä sidoksissa biologiaan. Jonkinlaisen kokonaismerkityksen muodostamiseen tarvitaan uskomuksia.
Kuinka sinä ajattelet elämästä?
Keväällä aivojen toiminta vilkastuu, kun valon määrä lisääntyy. Esimerkiksi melatoniinin tuotanto vähenee, mikä merkitsee unen ja levon tarpeen vähenemistä. Käsittääkseni myös sukupuolisuuteen liittyvä hormonitoiminta vilkastuu. Talvi menee nuokkumiseen, mutta keväällä alkaa kaivata elämää. Asiaan liittynee se, että kevät on luonnollista lisääntymisen aikaa.
Heräävän luonnon näkeminen varmaan vaikuttaa. Ikään kuin itsekin herää horroksesta.
Ihan tiedollisen tason käytännön syitäkin varmaan on: loma on tiedossa, kesällä on tapana reissailla jne. Mutta mitä sitä yksin tekisi kesällä? Ulkona näkee onnellisia pareja viettämässä aikaa enemmän kuin talvella.
tänä kesänä saisin pitää jotakuta kädestä kiinni ja vaikka mitä!