Taas olen tullut erään pitkän parisuhteeni päähän. Ihmettelen, miksi yrityksistäni huolimatta kaikki päättyi eroon. Vaikka minulla olisi ollut rakkautta, yhteistyöhalua, niin toisella osapuolella ei sitä ollut. Suhteemme oli alusta alkaen kuin täyteen ahdettu kauppakassi. Ei mahtunut pyörähtelemään ja etsimään omaa paikkaansa. Lukuisista toiveistani huolimatta me emme puhuneet. Emme puhuneet, vaikka puhuimme kaiken aikaa. Mutta suhteestamme emme puhuneet. Emme rakentaneet siitä yhteistä. Elimme toistemme ohitse. Välillä kannoin kukkia hänelle, vaikka tiesin sisimmässäni, että ei hän niitä kaipaa. Nyt tyhmänä ihmettelen, miksi ihmiset suostuvat parisuhteeseen, jos eivät halua sitoutua siihen. Ja jos he ovat niin kasvussaan kesken, ettei toiselle riitä hetkeäkään aikaa ja huomiota. Se on kuin juoksisi koko ajan itseään kiinni.., se vaikutelma jäi kumppanistani.
En etsi syyllistä, se olisi turhaa. Suren sitä mikä on mennyt, suren sitä mikä ei koskaan alkanutkaan. Suren itseäni, että en osaa vaatia tänään, vaan jään aina odottamaan parempaa huomista. En oikeastaan tiedä, miksi kirjoitan tätä teille. Viime päivinä on tapahtunut niin paljon pahaa, tuskaa ja vääryyksiä. Viattomat ihmiset ovat lentäneet pirstaleina ilmaan. Rakkaudettomuus tekee nuorisostamme sairaan. Tiedän kaiken tämän ja suren sydämessäni, mutta silti kerron teille vähäpätöisen tarinani ja olen vielä valmistautunut vastauksiin, että älä ruikuta Lyyli!
Mutta kertokaa te lisää, joilla kerrottavaa on.
En etsi syyllistä, se olisi turhaa. Suren sitä mikä on mennyt, suren sitä mikä ei koskaan alkanutkaan. Suren itseäni, että en osaa vaatia tänään, vaan jään aina odottamaan parempaa huomista. En oikeastaan tiedä, miksi kirjoitan tätä teille. Viime päivinä on tapahtunut niin paljon pahaa, tuskaa ja vääryyksiä. Viattomat ihmiset ovat lentäneet pirstaleina ilmaan. Rakkaudettomuus tekee nuorisostamme sairaan. Tiedän kaiken tämän ja suren sydämessäni, mutta silti kerron teille vähäpätöisen tarinani ja olen vielä valmistautunut vastauksiin, että älä ruikuta Lyyli!
Mutta kertokaa te lisää, joilla kerrottavaa on.
Vastaukset 6
Vanhimmat
...sulle että jonana päivänä löydät oikea naisesi joka arvostaa sua ja vastaanottaa rakkautesi ja hän osoittaa sullekin tunteensa, pystyy keskustelemaan sun kanssasi kaikesta.
Pää pystyyn ja katsele ympärilläsi sillä se oikea saattaa osua kohdallesi. Älä menetä toivoasi, jossain on tuolla puolen odottaa rakkautesi :)
Niinpä. Miksi suostua parisuhteeseen, jos ei kuitenkaan pysty elämään siinä, antamaan toiselle rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa? Kaikkea sitä mitä siltä voisi odottaa.
Miksi kerta toisensa jälkeen palata pyydellen anteeksi ja lupaamalla kuuta taivaalta: parempaa kommunikointia, rakkautta, yhteistä tulevaisuutta. Ikuista sellaista. Ja miksi aina uskoa niihin (tässä tapauksessa minä) ja tulla taas karvaasti pettymään. Huomaamaan kuinka toinen taas miljoonien loukkausten jälkeen kävelee tiehensä. Ja kuitenkin jää odottamaan ensi kertaa, jos se kuitenkin menisi toisin, lupaukset pitäisivät, tai edes jotain.
Fyysistä pahoinpitelyä en hyväksy, mutten ymmärrä miksi suostun henkiseen pieksintään aina uudestaan ja uudestaan...
kohtelee teitä huonosti, jättäkää hänet. Te olette kaikki ansainneet parhaan mahdollisen kumppanin!!
Jatkan vielä tarinaani, jos edes jollekin olisi tästä hyötyä omassa parisuhteessaan, olevassa tai tulevissa.
Keskustelin juuri entisen kumppanini kanssa. Yritin selvittää syitä suhteemme loppumiseen. Kun ihmettelin hänen nopeaa lähtemistään, hän sanoi, että hän oli lähtenyt jo kauan sitten.. Hän oli siis lähtenyt, mutta ei kertonut minulle. Mielestäni kummallakin osapuolella on oikeus tietää, missä mennään. Se on tärkeää. Muutenhan me jokainen voimme tehdä päämme sisäisiä päätöksiä ja toimia niiden mukaan. Ja toinen on siinä sitten hyväuskoisena, vaikkakin hämmentyneenä, että jotain on pielessä, mutta ei tiedä mitä, koska toinen ei suostu keskustelemaan asiasta. Näin kävi minulle.
Nyt olen sekä hölmistynyt että vihainen!
Olin usein suhteemme aikana pyytänyt, että yrittäisimme puhua ja korjata suhdettamme, mutta toinen sanoi, ettei ole puhuttavaa tai mitä ihmeen korjaamista tässä on.? Ajattelin, että kai minun sitten pitää tyytyä siihen, että toiselle riittää suhde tällaisena. Ja koska useista, jopa painostuksistani huolimatta en saanut häntä puhumaan, niin hylkäsin ajatuksen. Yritin hyväksyä tilanteen ja rakensin omaa elämääni muiden asioiden varaan. Etsin ystäviä, joiden kanssa sain keskustella. Olin kuitenkin koko ajan kumppani käytettävissä, jos hän halusi minua seurakseen. Soitto olisi riittänyt. Kun soitto tuli, niin se ei ollut tapaamispyyntö, vaan syyttely, että taasko olen ystävieni kanssa. Työni vuoksi tapasin ystäviäni päivällä kahviloissa ja he kaikki olivat iäkkäitä heteroita. Eli mistään kapakkatuttavuuksista ei ollut kysymys eikä lesbotuttavuuksista. Ja lopulta löysin myös uuden harrastuksen, internetin. Olen ollut elämääni tyytyväinen. Olen odotellut, että kumppani on jossain vaiheessa valmis syvällisempään keskusteluun, jotta saadaan myös läheisyyttä suhteeseemme. Kumppanini valitsi kuitenkin toisin, hän jätti minut!
Hän oli kuulemma puolestaan kokenut, että minä olin hylännyt hänet, että hänellä ei ollut tilaa minun elämässäni ja etten välittänyt hänestä pätkääkään. Hän sanoi, että jo pari vuotta sitten oli tullut tunne, että enää ei meidän välillä ole mitään. Mielenkiintoista, sillä kun minä pyysin häntä keskustelemaan suhteestamme, hän ei halunnut keskustella, vaikka hänellä on tunne, että välillämme ei ole enää mitään. Tämä on ristiriitaista mielestäni. Eikö juuri "siitä tunteesta" olisi pitänyt keskustelle kanssani?
Olisimme tutustuneet toisiimme ja rakentaneet yhteiset pelisäännöt suhteellemme, jolloin kummallakin olisi ollut hyvä olla. Vai olisiko sittenkin ollut niin, että hänellä oli ollut aina "se tunne" ja juuri siksi hän ei halunnut puhua.?
Kumppanini tavallaan esti minulta kokonaan pääsyn luoksensa. Minä halusin esim. istuskella sohvalla sylikkäin ja halia, niin kumppani sanoi, että hän ei halua sellaista, ei ollut kuulemma sellainen ihminen! Kun halusin keskustella, hän ei halunnut!
Ja yhdessä asiassa meillä oli todellinen, sovittamaton ristiriita. Hän koki, että seksi lähentää ihmisiä suhteessa toisiinsa ja minä koen, että läheisyyden tunteesta seuraa luonnollisesti myös seksiä. Tämä oli varmaan ainoa meidän molempien tiedostettu ristiriita, mutta emme osanneet asialle tehdä mitään.
Ja vielä yhden mielenkiintoisen huomion tein tänään. Kumppanini mielestä meidän ei enää kannata miettiä, mikä meni pieleen. Kaikkihan on jo loppu. Ja minusta olisi juuri tärkeää ymmärtää mikä meni pieleen ja keskustella siitä.
Muistan varmaan lopun ikääni hänen sanansa. - Minulle "tuli tunne", että välillämme ei ole enää mitään.
Taidan väsätä aiheesta "tuli tunne" itselleni oikein huoneen taulun ja alle sanat, juokse kun vielä voit..
Tuo kuulostaa pelottavan tutulta... Elän saman kaltaisessa tilanteessa itsekin. Aurinkoni on minut kahdesti jättänyt, pyytänyt takaisin ja minä tullut. Tänään aamulla yritin puhua hänen kanssaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Hänen äänessään oli koko ajan erittäin katkera sävy, minä kuulemma olen tyhmä kun ajattelen liikaa. Lisäksi olen heikko ja identiteettikriisissä, kun en jatkuvasti jaksa säteillä. En voinut sille mitään, itkin. Hän kielsi itkemästä.
Harrastimme seksiä. Hän sai, minä en. Hän lähti, käski soittamaan.
Me emme kai vaan osaa olla yksin...
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia jatkaa eteenpäin, tiedän miltä sinusta tuntuu! *lämmin halaus*
sinä ja kaikki muutkin ovat ansainneet vain parasta, jokaiselle meille on luotu se oma kumppani ja oma kulta joka oikeasti kolahtaa yhteen, voimia nyt syksyyn ja kylmään talveen! paistaa se aurinko risukasaankin ja tässä tapauksessa ruusupensaaseen, olet hyvä ja lämmin ihminen, ansaitset vain parasta!
ps.kirjoititko minulle siitä leffasta kommentin, jos teit sen niin jätin viestin sinulle, se oli kaunis teksti!