Ystäväni sai lapsen hieman ennen täytettyään 19 vuotta. Ja toista odottelee nyt... Olisin ollut iloinen lasten ja äidin puolesta mutta..
Ystävänipä päätti olla niin äitiä ja niin perhettä jo ekan raskauden aikana että "no eihän meil oo mitään puhuttavaa" ja "ei meil oikeen oo mitää yhteistä" ja "me ollaan niin erilaises elämäntilantees et..." puhumattakaan siitä että "no ethän sä voi oikein ymmärtää tätä juttua katos kun sä ite oot tos vaihees..."
Siis missä vaiheessa?? :O En ravaa baarissakaan joten en ymmärrä mitä hän tarkoittaa? Elän parisuhteessa aivan kuten hän, olen hankkimassa omaa yksiötä aivan kuten hänkin teki jo pari vuotta sitten, käyn töissä (kuten hänkin teki ennen lapsia)...
Selittäkääs nyt hyvät äidit, olenko aivan pihalla vai onko todella niin että nuori parikymppinen opiskelija, joka käy töissä ja on ollut koko elämänsä lasten kanssa tekemisissä (kaikki työpaikkani ovat liittyneet lapsiin ja opiskelen lastentarhanopeksi!!!) ei voi ymmärtää YHTIKÄS mitään uuden äidin elämästä, niin että ystävyys on syytä katkaista mitä pikimmiten...? En voinut muuta kuin kuunnella luukku auki ystäväni selitystä.
En ehkä koe raskautta itse, enkä jaksa koko ajan hihkua pikkumuksun perään (vaikka vauvat ovatkin ihania) mutta tekeekö se minusta kyvyttömän kuuntelemaan juttuja lapsista, raskaudesta jne? Tai että aina en jaksa kuunnella mitä tänään on oksennettu tai mitä tänään näkyy masun pinnassa (mahan kasvu siis), vaan haluaisin esim. kuuntelun vastapainoksi kertoa omista opiskeluhuolistani, elämästäni tms? Niin ettei heti tulisi kommenttia tyyliin "aina sä puhut vaan opiskelusta..".
Tyttö ei itse opiskele, vaan jätti amiksen kesken ja meni kassalle töihin, eli sikäli ymmärrän ettei opiskeluasiat välttämättä kiinnosta.. Olen yrittänyt sitten puhua muista arkipäivän asioista kuten oma muutto uuteen kämppääni, suhteeni poikastävään, uudet vaatteet (tyttö yleensä HYVIN kiinnostunut muodista) jne... Mitkä ennen kiinnostivat. Mutta ei kelpaa.
Luulisi että ystävyyteen kuuluisi molemminpuolisuus, ja erilaisuudet vain täydentävät toisiaan...?
Ystävänipä päätti olla niin äitiä ja niin perhettä jo ekan raskauden aikana että "no eihän meil oo mitään puhuttavaa" ja "ei meil oikeen oo mitää yhteistä" ja "me ollaan niin erilaises elämäntilantees et..." puhumattakaan siitä että "no ethän sä voi oikein ymmärtää tätä juttua katos kun sä ite oot tos vaihees..."
Siis missä vaiheessa?? :O En ravaa baarissakaan joten en ymmärrä mitä hän tarkoittaa? Elän parisuhteessa aivan kuten hän, olen hankkimassa omaa yksiötä aivan kuten hänkin teki jo pari vuotta sitten, käyn töissä (kuten hänkin teki ennen lapsia)...
Selittäkääs nyt hyvät äidit, olenko aivan pihalla vai onko todella niin että nuori parikymppinen opiskelija, joka käy töissä ja on ollut koko elämänsä lasten kanssa tekemisissä (kaikki työpaikkani ovat liittyneet lapsiin ja opiskelen lastentarhanopeksi!!!) ei voi ymmärtää YHTIKÄS mitään uuden äidin elämästä, niin että ystävyys on syytä katkaista mitä pikimmiten...? En voinut muuta kuin kuunnella luukku auki ystäväni selitystä.
En ehkä koe raskautta itse, enkä jaksa koko ajan hihkua pikkumuksun perään (vaikka vauvat ovatkin ihania) mutta tekeekö se minusta kyvyttömän kuuntelemaan juttuja lapsista, raskaudesta jne? Tai että aina en jaksa kuunnella mitä tänään on oksennettu tai mitä tänään näkyy masun pinnassa (mahan kasvu siis), vaan haluaisin esim. kuuntelun vastapainoksi kertoa omista opiskeluhuolistani, elämästäni tms? Niin ettei heti tulisi kommenttia tyyliin "aina sä puhut vaan opiskelusta..".
Tyttö ei itse opiskele, vaan jätti amiksen kesken ja meni kassalle töihin, eli sikäli ymmärrän ettei opiskeluasiat välttämättä kiinnosta.. Olen yrittänyt sitten puhua muista arkipäivän asioista kuten oma muutto uuteen kämppääni, suhteeni poikastävään, uudet vaatteet (tyttö yleensä HYVIN kiinnostunut muodista) jne... Mitkä ennen kiinnostivat. Mutta ei kelpaa.
Luulisi että ystävyyteen kuuluisi molemminpuolisuus, ja erilaisuudet vain täydentävät toisiaan...?
Vastaukset 4
Vanhimmat
"...Luulisi että ystävyyteen kuuluisi molemminpuolisuus, ja erilaisuudet vain täydentävät toisiaan...?"
Olen samaa mieltä. Suosittelen, että jätät tämän kapeakatseisen pikku äitykän etsimään "tasoistaan" seuraa. Nauti sinä vain elämästä ja opiskelusta. Ehdit kyllä fossiloitumaan imetys-hiekkalaatikko-hella -rinkiin myöhemminkin.
Häneen iski se kompleksi joka moneen muuhunkin on iskenyt ja sen näkee tältäkin palstalta. Eli kun HÄN on nyt tullut äidiksi, niin vain hän voi tietää sitä ja tätä sen takia eikä sinulla voi olla aavistustakaan niistä asioista. Valitettavasti liian monet ihmiset vaan muuttuvat tuollaisiksi. Mutta koeta muistaa, ettet ikinä muutu samanlaiseksi kuin hän - ettet koskaan mene puhumaan kenellekään kaikkitietävänä ja vähättelevänä sen takia, että jonain päivänä itse olet äiti ja joku toinen ei.. ei sitä kokemusta tarvitse kaikkeen, jotta osaa ajatella ja tietää miten asiat menevät.
On se kumma, jos raskauden aikana muka ei olekaan yhtäkkiä mitään puhuttavaa. Itse ainakin toivon, että löytäisin uusiakin tuttavuuksia myös lapsettomista ja vaikkapa sinkuista, koska ei sillä ole väliä mikä ihmisen elämäntilanne on, vaan sillä minkälainen tyyppi hän on. Pelkään vähän, että jotkut karttavat perheellisiä kenties sen takia, että voi olla sellainen kuva ettei elämään mitään muuta sitten mahdukaan.. kyllä minä haluan jatkossakin tehdä niitä samoja juttuja mitä tähänkin asti ja kaipaan ystäviä. Olen kyllä itsekin huomannut, miten monet unohtavat kaverinsa ja ystävänsä jo pelkästään seurustelun myötä.. itse en taas voisi kuvitellakaan, että elämässäni ei olisi muuta sisältöä kuin mies ja lapset.
Sulla vaan on käynyt huono mäihä tuon "ystävän" suhteen.
.. ja sitten sama päinvastoin. Kun alkaa odottamaan lasta/ tulee äidiksi, kaikkoavat sinkkukaverit. Tätä en ole ikinä ymmärtänyt. En ole itse niitä äitejä, jotka puhuvat vain lapsistaan. Haluan puhua toisten aikuisten kanssa muistakin asioista, kuten heidän elämästään ja ylipäätänsä maailmanmenosta.
Noh, tietysti se elämä pakostakin muuttuu. Ei sitä enää voi olla tuosta noin vain menossa, mutta luulisi tosiystävien ymmärtävän. Tuntuu, että jotkut lapsettomat ajattelevat automaattisesti, että eletään eri planeetoilla nyt.. surullista! Mutta ne ystävät jotka jäivät, ovat aitoja ystäviä ja kultaakin kalliinpia! Ymmärretään toisiamme ja toistemme elämäntilannetta ja kunnioitetaan toisiamme, oli asiat sitten miten tahansa.
Tää on kyllä outoa! Siis olin lääkärissä ja kerroin mikä minua vaivaa, olin tehnyt jo diagnoosinkin valmiiksi (hyvää hyvyyttäni, helpottaakseni lääkärin työtä) ja pyysin valitsemani lääkkeen reseptiä (hassua ettei sellaista tosiaan voi kuka tahansa kirjoittaa!). Ja mitä sanoo lääkäri! Sanoo, että "hyvä rouva, te varmaankin tunnette oman kehonne sangen hyvin, mutta minulla on jotain mitä teiltä puuttuu; kokemusta". Ettäs kehtasi! Siis ihan niin kun mulla ei voisi olla aavistustakaan niistä asioista. Kun joskus valmistun lääkäriksi (opiskelen sellaiseksi), muistan aina, että en koskaan ala puhumaan potilaille kaikkitietävänä ja vähätellen.
NIH!