Elämää voi viettää mielekkäästi kaikenlaista tyydytystä tuottavaa puuhaillen, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että maailma on epäreilu, itsekäs, konemainen ja kylmä. En ole valmis noin vain unohtamaan sellaisia asioita, että maailmassa on esimerkiksi satoja miljoonia nälässä ja täydellisessä kurjuudessa eläviä ihmisiä, ja alkamaan vain elää tällaisista asiasta välittämätöntä, onnellista ja tavallista elämää puolison, parin lapsen ja perunamaan kanssa.
Elämän voi saada tuntumaan merkitykselliseltä tyydyttämällä tarpeitaan, mutta se ei silti sellaista ole kuin itsen kannalta. Kokonaisuutena sillä ei ole mitään merkitystä. Voi sanoa vaikkapa, että evoluutio pyrkii tietynlaisiin ratkaisuihin, mutta kukaan ei osaa mainita erityistä syytä koko toiminnalle. Eikä sellaista olekaan, jos ja kun mitään ohjaajaa ei ole.
Elämä on vain ikuista biologista kiertokulkua. En jaksa uskoa mihinkään yliluonnolliseen, eivätkä sellaiset teoriat, kuten solipsismi ole uskottavia.
Minulla on nähdäkseni pahimmat, mustat vuoteni ollut, jolloin en nähnyt päivänpaistetta. Pystyn kyllä nauttimaan elämästä, mutta se ei muuta sitä, miten siitä ajattelen. Olen miettinyt, miten hormonitoiminta ym. määrittelee sitä, millä tavalla ajattelee elämästä. Luonnollisesti juuri vaikkapa synkkä ja valoisa suhtautuminen elämään riippuvat tällaisista asioista, kuten hormonit. Mutta vaikka tällainen yleisasenne määrittyykin ehkä paljolti tiedostamatta ja siten kritiikittömästi, asian tietoinen puoli tulee muistaa.
Olen ihan selvästi havainnut sen, miten tuollaiset tiedostamattomat asiat ovat kehittyneet positiiviseen suuntaan kohdallani. Mutta olen samalla koko ajan tullut entistä tiedostavammaksi ja kriittisemmäksi arvojen, elämänmenon ja epäkohtien suhteen. Itsestäänselvyyksiä on koko ajan vähemmän ja ongelmia enemmän. Ongelmat ovat toisaalta tietysti kiinnostavia, ja monet hakevatkin niistä sisältöä elämäänsä.
Ongelmallista on tietysti, miten suhtautua tällaiseen merkityksellisyyden kokemuksen etsimiseen. Kun merkityksellisyys ei ole itseisarvo, muut arvot ova usein sen tiellä. Kuvitellaan vaikkapa, että voisin elää onnellista elämää, jos unohtaisin maailman ongelmat. Mutta tällöin jättäisiin paitsioon arvot, jotka ohjaavat minua välittämään maailman kurjista.
Tässä tulee esille se, että luonnollisesti minullakin on vankahko arvopohja, jonka perustalta voisin elää. Voisin vaikkapa toimia hyväntekijänä, mikä toisi tyydytystä (merkityksellisyyttä) ja pitäisi omatuntoni tyytyväisenä. Mutta en pidä arvojanikaan itsestäänselvyytenä - en näe mitään syytä sellaiseen. Ne muuttuvat samalla tavalla kuin muukin ihminen.
Joku sanoisi, että liika asioiden pohdinta ja monimutkaistaminen on turhaa ja vain hankaloittaa elämää. Minä taas pitäisin tällaista henkilöä elämän yksinkertaistajana ja dogmaattisena ajattelijana. En voi mitään luonteelleni, joka vaatii tällaista asioiden mietiskelyä. Enkä edes tästä haluaisi luopua.
Elämä on kokemuksena monimutkaisuutta ja ristiriitoja. Siksi se viehättää, mutta siksi se myös on vaikeaa. Loogiseksi en näe muunlaisen elämän merkityksen olemassaoloa, kuin henkilökohtaisen kokemuksen, joka on ihmisellä sidoksissa biologiaan. Jonkinlaisen kokonaismerkityksen muodostamiseen tarvitaan uskomuksia.
Kuinka sinä ajattelet elämästä?
Elämän voi saada tuntumaan merkitykselliseltä tyydyttämällä tarpeitaan, mutta se ei silti sellaista ole kuin itsen kannalta. Kokonaisuutena sillä ei ole mitään merkitystä. Voi sanoa vaikkapa, että evoluutio pyrkii tietynlaisiin ratkaisuihin, mutta kukaan ei osaa mainita erityistä syytä koko toiminnalle. Eikä sellaista olekaan, jos ja kun mitään ohjaajaa ei ole.
Elämä on vain ikuista biologista kiertokulkua. En jaksa uskoa mihinkään yliluonnolliseen, eivätkä sellaiset teoriat, kuten solipsismi ole uskottavia.
Minulla on nähdäkseni pahimmat, mustat vuoteni ollut, jolloin en nähnyt päivänpaistetta. Pystyn kyllä nauttimaan elämästä, mutta se ei muuta sitä, miten siitä ajattelen. Olen miettinyt, miten hormonitoiminta ym. määrittelee sitä, millä tavalla ajattelee elämästä. Luonnollisesti juuri vaikkapa synkkä ja valoisa suhtautuminen elämään riippuvat tällaisista asioista, kuten hormonit. Mutta vaikka tällainen yleisasenne määrittyykin ehkä paljolti tiedostamatta ja siten kritiikittömästi, asian tietoinen puoli tulee muistaa.
Olen ihan selvästi havainnut sen, miten tuollaiset tiedostamattomat asiat ovat kehittyneet positiiviseen suuntaan kohdallani. Mutta olen samalla koko ajan tullut entistä tiedostavammaksi ja kriittisemmäksi arvojen, elämänmenon ja epäkohtien suhteen. Itsestäänselvyyksiä on koko ajan vähemmän ja ongelmia enemmän. Ongelmat ovat toisaalta tietysti kiinnostavia, ja monet hakevatkin niistä sisältöä elämäänsä.
Ongelmallista on tietysti, miten suhtautua tällaiseen merkityksellisyyden kokemuksen etsimiseen. Kun merkityksellisyys ei ole itseisarvo, muut arvot ova usein sen tiellä. Kuvitellaan vaikkapa, että voisin elää onnellista elämää, jos unohtaisin maailman ongelmat. Mutta tällöin jättäisiin paitsioon arvot, jotka ohjaavat minua välittämään maailman kurjista.
Tässä tulee esille se, että luonnollisesti minullakin on vankahko arvopohja, jonka perustalta voisin elää. Voisin vaikkapa toimia hyväntekijänä, mikä toisi tyydytystä (merkityksellisyyttä) ja pitäisi omatuntoni tyytyväisenä. Mutta en pidä arvojanikaan itsestäänselvyytenä - en näe mitään syytä sellaiseen. Ne muuttuvat samalla tavalla kuin muukin ihminen.
Joku sanoisi, että liika asioiden pohdinta ja monimutkaistaminen on turhaa ja vain hankaloittaa elämää. Minä taas pitäisin tällaista henkilöä elämän yksinkertaistajana ja dogmaattisena ajattelijana. En voi mitään luonteelleni, joka vaatii tällaista asioiden mietiskelyä. Enkä edes tästä haluaisi luopua.
Elämä on kokemuksena monimutkaisuutta ja ristiriitoja. Siksi se viehättää, mutta siksi se myös on vaikeaa. Loogiseksi en näe muunlaisen elämän merkityksen olemassaoloa, kuin henkilökohtaisen kokemuksen, joka on ihmisellä sidoksissa biologiaan. Jonkinlaisen kokonaismerkityksen muodostamiseen tarvitaan uskomuksia.
Kuinka sinä ajattelet elämästä?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Elämässä kaikkein piinallisinta on, että oikein mistään ei voi koskaan päästä täyteen varmuuteen. Uskomusten pohjalta kai sitä tavallaan aina jollain tavalla liikkeessä pysytään. Tuo ateismikin vedotaan nyt sitten biologisiin jne. selityksiin. on kuitenkin yksi uskomus muiden joukossa. Ei kait raamatulliseen hihhulointiin näy mitään aihetta, mutta ainakin itsellä on taipumus uskoa johonkin epäpersoonalliseen voimaan, josta kaikki sai joskus alkunsa. Mahdotonta ladella mitään totuuksia tässä=P, koska niihin ei ihminen voi päästä käsiksi. Tuon voisi kääntää kuitenkin niinkin päin kuten Saarisen Esa joskus hienosti totesi, että sehän on oikeastaan kiehtovaa ajatus, että ihmisellä olisi kaikki vastuu mikä pätee tietenkin varsinkin ihmisten omassa toiminnassa. Yksi ihminen ei paljoa välttämättä vaikuta, mutta jokainen kun tekee oman osansa "hyvän" asian puolesta saadaan maailmasta taas osaltaan parempi paikka elää. Yrität sinäkin vaan etsiä omat kiinnostuksen kohteesi ja kuten sanoit, pyrit toteuttamaan omia kokemuksiasi. Ei varmasti kannata mennä mihinkään orjamoraaliin mukaan, mutta masennukseenkaan on tuskin aihetta. Itse pidän elämää suurimpana mahdollisena lahjana, oli se nyt mistä sitten vaan peräisinkin. Pitää myös kuitenkin muistaa, että evolutiivinen selitysmallikin on vain yksi teoria muiden joukossa, joka on keksitty yli 800 tuhatta vuotta ihmislajin synnyn jälkeen joten eipä sekään varmasti pääse elämän syvällisiin perusteisiin käsiksi. On vaikea sanoa tuleeko fysiikan jälkeen mitään, mutta täällä sitä vaan ollaan tavallaan ulkopuolisia havannoitsijoita sisäpuolella. En sitten tiedä onko minkäänlaista kokonaisuuden hahmottajaa olemassakaan, mutta jotenkin mystinenhän tämä maailmankaikkeus on:).
Hyviä taisteluja sulle. Yritähän innostua jostakin niin hyvä siitä tulee!
...voi aina harrastaa itsetyydytystä.
mutta se on pohjimmiltaan tympeää hommaa.
Danks. Hyvä käydä hyvillä mielin nukkumaan, kun sai vielä hyvät naurut tähän tenttiin lukemisen päätteeksi. Itsetyydytys on varmasti terveellistä juu kunhan sitä ei vaan tee liikaa=P
Mä tiedän kyllä, miltä kaiken merkityksettömyys tuntuu. Koko elämäni oon ollut ainoastaan masentunut, yksin ja ahdistunut. Aina olen pelännyt ja vihannut kaikkea, mitä vain voi pelätä tai vihata.
Mulle on annettu vaan tää yks elämä mut senkin olisin enemmän kuin mielelläni jättänyt kokematta. Aika helvetin absurdia.
Itse asiassa absurdi on ehkä tärkein syy sille, miksen olen tappanut itseäni. Itsemurhaa on aika mahdotonta perustella, jollei usko, että olisi olemassa muutakin kuin tää elämä. Kyllä mä sitä kipuakin tietty pelkään. enkä myöskään pidä siitä ajatuksesta, että äidit sun muut jäisi tänne suremaan, vaikkei se oliskaan mun ongelmani enää siinä vaiheessa.
Mä uskon, että kaikki tää sekopäisyys johtuu pitkälti siitä, ettei ihminen ole biologiseti pystynyt sopeutumaan tähän liian nopeasti kehittyneeseen yhteiskuntaan. Miten oliskaan voinut sopeutua tällaiseen täysin sairaaseen ja luonnottomaan rakennelmaan.
Miten sairasta sekin on, että munkaltaisiani nuoria on maailmassa tuhansia, luultavasti miljoonia. Maataan yksin tietokoneidemme ääressä eristettyinä kerrostalokoppeihimme, ei osata eikä jakseta tehdä mitään, ollaan vaan vitun katkeria ja surullisia.
Mikään ei oikeastaan tunnu miltään. Uskon esimerkiksi, että pystyisin helposti tappamaan ihmisen ilman, että tuntisin syyllisyyttä ja ilman että ajattelisin sitä jälkeenpäin.
Ei mulla kuitenkaan ole mitään tohon viittaavia fantasioita tai muuta. Toi on vaan sellanen juttu, mikä on tullut mieleen jotain leffoja katsoessa tai pelejä pelatessa. Taitaa olla aika tyypillinen ajatus tällasille läpeensä kyynisille ja masentuneille ihmisille.
Joskus tää elämä kyllä on helpompaakin. Jos olen oikein syventynyt opiskeluihin tai työntekoon tai johonkin, niin saatan tuntea hetkellisesti jopa jonkinlaista mielekkyyden tunnetta. Tämä synkkyys on kuitenkin mulle perustila, johon palaan aina uudestaan väsyttyäni turhaan yrittämiseen.
Mä en ole tarpeeksi älykäs pystyäkseni tarkastelemaan sitä elämän monimutkaisuutta ja ristiriitaa noin ulkoapäin. Siksi mua ei elämä ja sen vaikeus viehätä millään tasolla. Lähinnä ärsyttää.
Luulen, että mun olis pitänyt syntyä tukkijätkäksi jonnekin 1800-luvulle. Yksinkertaiseen elämään, jossa ei vain olisi aikaa eikä voimia miettiä elämän mielekkyyttä. Me länsimaalaiset "hyvinvoivat" ollaan orjia juuri siksi, että meillä on varaa tiedostaa se. En mä usko, että jotkut kehitysmaan asukit vihaa elämäänsä tällä tavalla. Vihaavat tietysti köyhyyttä ja nälkää ja sairautta, mutta tuskin elämää kuitenkaan.
Minun ajatuksiani elämästä:
Elämällä ei ole mitään tarkoitusta. Elämän tuntuu turhalta ja ihan kuin raskaalta painolta hartioiden päällä. Illalla menee nukkumaan ja aamulla herää taas samaan aikaan ja tiedossa on suhtkoht täydellinen klooni edellisestä päivästä, sitten taas illalla tv:n katselun jälkeen takaisin nukkumaan ja aamulla taas ylös.
Jos elämä on tällaista niin en vain uskalla ajatella pitkää tulevaisuuttani. Eikä sitä kannatakaan ajatella, koska elämä on siitäkin paska juttu, että jos vähänkin, ihan inhimillisesti hiukan suunnittelet jotain asiaa niin voit olla varma ettei se toteudu.
Elämä on sellaista että se saa minut kysymään: Miksi helvetissä minun piti syntyä tähän maailmaan kun en selvästikään kuulu tänne?
hei,valitettavasti olen samaa mieltä kanssasi,tuumii yksi saman ajattelukannan kanssasi.
"Elämää voi viettää mielekkäästi kaikenlaista tyydytystä tuottavaa puuhaillen, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että maailma on epäreilu, itsekäs, konemainen ja kylmä."
Kaikki nämä luottelemasi negatiivisesti latautuneet adjektiivit voivat mielestäni olla seurausta vain todellisuuden kieltämisestä. Kun elämän hyväksyy sellaisena kuin se on, sitä ei tarvitse kuvailla pessimistisesti.
"En ole valmis noin vain unohtamaan sellaisia asioita, että maailmassa on esimerkiksi satoja miljoonia nälässä ja täydellisessä kurjuudessa eläviä ihmisiä, ja alkamaan vain elää tällaisista asiasta välittämätöntä, onnellista ja tavallista elämää puolison, parin lapsen ja perunamaan kanssa."
Onko tämä pelkkää puhetta, vai aiotko esimerkiksi ihan itse tehdä jotain asian eteen? Jos et, niin toinen vaihtoehto on yksinkertaisesti hyväksyä että näin asiat ovat.
"Voi sanoa vaikkapa, että evoluutio pyrkii tietynlaisiin ratkaisuihin, mutta kukaan ei osaa mainita erityistä syytä koko toiminnalle. Eikä sellaista olekaan, jos ja kun mitään ohjaajaa ei ole."
Voi myös sanoa, että koska ihminen tulkitsee maailmaa hyvin subjektiivisesti, hänellä ei ole välineitä löytää merkityksiä oman elämänsä ulkopuolelta, eikä tämä ole millään tavalla tarpeellistakaan. Tämä ei tietenkään poissulje sitä mahdollisuutta, että elämä palvelisi jotain suurempaa kokonaisuutta.
"Elämän voi saada tuntumaan merkitykselliseltä tyydyttämällä tarpeitaan, mutta se ei silti sellaista ole kuin itsen kannalta. Kokonaisuutena sillä ei ole mitään merkitystä."
Mitä tämä "kokonaisuus" mielestäsi tarkoittaa? Elämä on kokemuksena täysin subjektiivinen, miksi sille pitäisi löytää merkitystä tämän subjektiivisen tiedostamisen ulkopuolelta? Jos merkitys elämän ulkopuolelta löytyisi, sillekin pitäisi antaa merkitys.
"Elämä on vain ikuista biologista kiertokulkua. En jaksa uskoa mihinkään yliluonnolliseen, eivätkä sellaiset teoriat, kuten solipsismi ole uskottavia."
Et usko mustaan, joten hyppäät mustasta valkoiseen vaikkei tälle ole sen enempää perusteita. Vaikka elämä olisikin ikuista biologista kiertokulkua, se ei missään tapauksessa ole "vain" sitä. Juuri subjektiivinen kokemus tekee siitä pelkkää koneellisen turhaa oravanpyörää merkityksellisempää ja kiehtovampaa.
"Kuvitellaan vaikkapa, että voisin elää onnellista elämää, jos unohtaisin maailman ongelmat. Mutta tällöin jättäisiin paitsioon arvot, jotka ohjaavat minua välittämään maailman kurjista."
Minä elän onnellista elämää, vaikka olen täysin tietoinen maailman ongelmista. Maailmassa on aivan liikaa ihmisiä ja suurin osa ongelmista kumpuaa juuri tästä tosiasiasta, eikä se korjaannu auttamalla nälänhätäisiä, päinvastoin.
Mitkä arvot sinua ohjaavat välittämään maailman kurjista? Miksi tuntea syyllisyyttä muiden kurjuudesta, eikä nauttia siitä mitä itsellä on? Kuulostaa varsin kristilliseltä...
"Voisin vaikkapa toimia hyväntekijänä, mikä toisi tyydytystä (merkityksellisyyttä) ja pitäisi omatuntoni tyytyväisenä."
Eli keskityt mieluummin ongelmien löytämiseen, kuin niiden korjaamiseen. Asenteesi on mainio. Miten ihmisen elämästä todellisuudessa kuitenkaan tulisi sen parempi, jos sen omistaisi muiden auttamiselle? Sehän on pahinta haaskausta mitä voi tälle suurelle "lahjalle" tehdä.
"Joku sanoisi, että liika asioiden pohdinta ja monimutkaistaminen on turhaa ja vain hankaloittaa elämää. Minä taas pitäisin tällaista henkilöä elämän yksinkertaistajana ja dogmaattisena ajattelijana. En voi mitään luonteelleni, joka vaatii tällaista asioiden mietiskelyä. Enkä edes tästä haluaisi luopua."
Tästä olemme samaa mieltä. Asioiden pohtiminen on ensisijaisen tärkeää erityisesti itsensä tuntemisen, ja aidon oman elämänsä elämisen kannalta. Ilman ajattelua ihminen vain ajelehtii sokeana sinne tänne, ulkoisten ärsykkeiden perässä. Ihminen ummistaa silmänsä mieluusti ja kieltäytyy ajattelemasta, sillä tosiasioiden myöntäminen voi aluksi tuottaa suurtakin tuskaa. Minusta tämä on vain pelkuruutta. Pohtiminen ei kuitenkaan saisi tarkoittaa elämän kieltämistä, sillä se on pahinta mahdollista itsepetosta.
"Kaikki nämä luottelemasi negatiivisesti latautuneet adjektiivit voivat mielestäni olla seurausta vain todellisuuden kieltämisestä. Kun elämän hyväksyy sellaisena kuin se on, sitä ei tarvitse kuvailla pessimistisesti."
Mikä on tämä irrallinen "todellisuus" tai "elämä sellaisena kuin se on"? Mielestäni ei voida puhua kuin yksittäisistä näkökulmista, eikä niitä toisaalta voi arvottaa, koska niitä ei voi vertailla sisäpuolelta.
"Onko tämä pelkkää puhetta, vai aiotko esimerkiksi ihan itse tehdä jotain asian eteen? Jos et, niin toinen vaihtoehto on yksinkertaisesti hyväksyä että näin asiat ovat."
En voi käytännössä juuri mitenkään vaikuttaa vaikkapa Yhdysvaltain presidentin kabinettipäätöksiin, mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi hyväksyä ne. En tiedä, mitä aion tehdä, koska elämäni on aika myllerryksessä.
"Voi myös sanoa, että koska ihminen tulkitsee maailmaa hyvin subjektiivisesti, hänellä ei ole välineitä löytää merkityksiä oman elämänsä ulkopuolelta, eikä tämä ole millään tavalla tarpeellistakaan."
Näin on.
"Tämä ei tietenkään poissulje sitä mahdollisuutta, että elämä palvelisi jotain suurempaa kokonaisuutta."
Hypoteettinen mahdollisuus ei paljon lohduta.
"Mitä tämä "kokonaisuus" mielestäsi tarkoittaa?"
Kokonaisuudella tarkoitan jotain koko maailmankaikkeuden merkitystä: että se kehittyisi tietyllä tavalla jonkin todellisen merkityksen vuoksi, eikä vain sattumasta. Mikäli kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin eihän sattumaa tavallaan olekaan olemassa.
"Elämä on kokemuksena täysin subjektiivinen, miksi sille pitäisi löytää merkitystä tämän subjektiivisen tiedostamisen ulkopuolelta? Jos merkitys elämän ulkopuolelta löytyisi, sillekin pitäisi antaa merkitys."
Tämä subjektiivinen kokemus ei vain tunnu riittävältä. En hae sitä merkitystä siltä pohjalta, että se olisi jotenkin loogisesti välttämätön, vaan ainoastaan siltä tunnepohjalta, että tämä tuntuu riittämättömältä.
"Et usko mustaan, joten hyppäät mustasta valkoiseen vaikkei tälle ole sen enempää perusteita. Vaikka elämä olisikin ikuista biologista kiertokulkua, se ei missään tapauksessa ole "vain" sitä. Juuri subjektiivinen kokemus tekee siitä pelkkää koneellisen turhaa oravanpyörää merkityksellisempää ja kiehtovampaa."
Niin, ei luonnontieteellinen maailmankuva mikään kiveen kirjoitettu ole. Mutta se on mielestäni melko uskottava. En lähtisi erottelemaan subjektiivista kokemusta tästä kiertokulusta: näen sen vain välineenä sille.
"Maailmassa on aivan liikaa ihmisiä ja suurin osa ongelmista kumpuaa juuri tästä tosiasiasta, eikä se korjaannu auttamalla nälänhätäisiä, päinvastoin."
Niin on, mutta ne kärsivät ihmiset ovat tässä ja nyt. Jos vain laskennallisesti määritellään, että miten pitkällä aika välillä tilanne korjataan parhaiten, jätetään paitsioon ne todelliset ihmiset, jotka ovat juuri tällä hetkellä ongelmallisessa tilanteessa. Tämä on tehokas, muttei inhimillinen tapa korjata ongelmia.
Mutta en nyt erityisesti tästä halua alkaa väittelemään. Molempia auttamistapoja täytyy käyttää, jotta huomioidaan asian molemmat puolet.
"Mitkä arvot sinua ohjaavat välittämään maailman kurjista? Miksi tuntea syyllisyyttä muiden kurjuudesta, eikä nauttia siitä mitä itsellä on? Kuulostaa varsin kristilliseltä..."
Luonnollisesti olen ottanut kristinuskosta vaikutteita, vaikka en sen pääsisältöä nielekään. Tämä ei ole mikään rationaalinen kysymys, jollaiseksi sen asetat. Kysymys on tunteilusta, ei järkeilystä.
"Eli keskityt mieluummin ongelmien löytämiseen, kuin niiden korjaamiseen. Asenteesi on mainio. Miten ihmisen elämästä todellisuudessa kuitenkaan tulisi sen parempi, jos sen omistaisi muiden auttamiselle? Sehän on pahinta haaskausta mitä voi tälle suurelle "lahjalle" tehdä."
Ongelmat kiehtovat monin tavoin ja saavat liikkeelle. En tiedä, tulisiko siitä parempi onnellisuusmielessä, mutta kenties jollain tavalla antoisampi. Mutta en ole tässä elämänsuunnitelmaa rakentamassa, vaan mietiskelemässä asioita. Kun puhut "haaskaamisesta" ja "lahjasta", niin oletat selvästi jonkin tietyn merkityksellisyyden elämälle. Itse en ole tällaista määritellyt.
"Pohtiminen ei kuitenkaan saisi tarkoittaa elämän kieltämistä, sillä se on pahinta mahdollista itsepetosta."
Mikäs elämän (ja sen merkityksen) määrittely tähän sisältyy?
Nyt hoksasin, mitä ajoit takaa tuossa ensimmäisessä kommentissasi. Eli asiat ovat miten ovat, eikä siitä pitäisi johtaa arvostelmia, miten asioiden tulisi olla, kuten Hume sanoi.
Mutta tässä näkemyksessä on mielestäni ongelma. Eiväthän arvostelmat, joita muodostamme, ole tämän elämän, maailman ulkopuolelta. Ne kuuluvat siihen. En ole filosofian läksyjäni lukenut hyvin, joten en tiedä, mitä Hume ajatteli tietoisuuden ja muun maailman suhteesta.
Olen valmis noin vain unohtamaan sellaiset asiat, että maailmassa on esimerkiksi satoja miljoonia nälässä ja täydellisessä kurjuudessa eläviä ihmisiä, ja alkamaan vain elää tällaisista asiasta välittämätöntä, onnellista ja tavallista elämää puolison, koiran ja perunamaan kanssa. Tai vain pelkästään koiran kanssa. Puolisoa ja perunoita kun en tarvitse.
Omien tarpeiden tyydyttäminen on jo koettu, eikä siihen ole isommin ollut tarvetta enää vuosiin.
Ainoa asia jota elämältä toivon on se että pääsen eroon naapureista. Kerrostalossa eläminen on perseestä, sitten taas rivariasuminen ja postimerkin kokoisella tontilla vieri vieressä naapurin kanssa omakotiasuminen on vielä enemmän perseestä. Mökki autiomaan laidalla olisi paras.
En etsi merkityksiä maailmankaikkeudesta, koska en sellaisia tule löytämään, koska niitä ei ole olemassakaan. Elämä on mitä on ja sitten sitä ei enää ole. Sen pituinen se, naula arkkuun ja sitä rataa.
Elämän merkitys on elämä itse. Sen tiedostaminen ja merkityksien kehittäminen.
Huomioitavaa on ehkä se että merkityksistä yleensä tulee elämälle kantava voima.
Esimerkiksi pelkät biologiset tarpeet eivät pidä perhettä välttämättä yhdessä koska yksilöiden väliset biologiset tarpeet vetävät heitä eri suuntiin, tarvitaan yhteinen tietoisuus yhteisestä merkityksestä: Perheen olemassaolosta.
Aivan samoin yksilö rakentaa itselleen itsensä noista merkityksistä luoden kokonaisuuden joka on hänelle tärkeä.
Ihminen on edelleen hakoteillä jos etsii merkityksiä jostakin kokonaiseen elämään ja toteaa ettei niitä ole koska samallahan tämä ihminen juuri luo asioille nimityksiä ja merkityksiä.
"Elämä on turha ja merkityksetön" on jo toteamus ja sinällään sisältää jo jonkun merkityksen josta ollaan tietoisia.
Moiset ajatukset eivät ole vain kovin tuottoisia ja hedelmällisiä ajatellen elämän rakentamista jos ajattelee kaiken olevan turhaa. Elämä ilmän merkityksiä kun on todellakin turha, sitä kutsutaan kuolemaksi.
Kiitos keskustelijoille kommenteista ja näkökulmista. Tämänkaltaiset valonpilkahdukset antavat näinä epätoivon hetkinä toivoa siitä, että tämä helvetillinen merkityksettömyyden tunne vielä väistyy joku päivä. Kunhan jaksan etsiä omaa tietäni vielä jonkin aikaa..
Mun mielestä elämässä ei oo mitään tarkotusta. Kaikki pohdinnat johtaa siihen, ettei mitään tarkoitusta ole. Esimerkiksi omaisuuden hankkIminen. Hieno juttu, mutta mitä tapahtuu, kun tavotteiseensa pääsee? Ei ole enää mitään tarkoitusta. Kaikki tavoitteet ovat saavutettavissa ja jos ne saavuttaa, mitään tarkoitusta ei enää ole.
jos tavoitteena on nälän pois saaminen syömällä, niin olen melko varma että vuorokauden sisällä tavoitteeseen pitää pyrkiä taas uudestaan.
Aahh.. elämän tarkoitus...milteinpä lempi pohdiskeluaiheitani.
Mielestäni elämässä on olennaista kehittää mielenkiinnonkohteita ja jalostaa osaamisensa, tieto ja tunnetason kokemuksensa niissä huippuunsa. Elämän tarkoitus on siis rakentaa omaa sisäistä kekoansa kuten muurahainen. Työssäkäyvä ihminen rakentaa yhteiskunnan kekoa kun taas taiteilija täyttää tyhjiönsä omalla taiteellaan.
Oma mielipiteeni on se, että ainakin itse haluaisin juuri vaimon, lapset ja perunamaan. Se on elämän tarkoitus. Ilman naista elämästä nauttiminen on teeskentelyä. Vaikka on katto pään päällä niin silti itse kokee vatsanpohjassa kuinka on ikävä. Ikävä naisen rakkautta kohtaan. On pakko olla vaimo, ettei jää vanhaksi pojaksi. On yritettävä... yritettävä eikä koskaan annettava periksi vaikka kaikki on mennyt. Jos jää valtatien kelkasta paitsi niin silloin mitä kauemmin on sinkkuna sitä vaikeampi on sopeutua nykyaikaisiin pariutumisrituaaleihin. Vanhapoika joka on keski-iässä on leimattu pedofiiliksi ja ressukaksi. Ei saa antaa sen tapahtua, että sairastuu ja menettää pelinsä ja erektiokyvyn. Jos sairastuu niin ehkä rakkauden ammattilaiset ja muut seksielitistit voivat pitää mielaria jonain "arjen sankarina", mutta näin ei ole asia nykynaisen silmin. En halua elää tällä tavalla poikamiehenä koko loppuelämääni. 50 vuotta tätä samaa, ei käy! On vain tavoitettava rakkaus miehen ja naisen välillä. Se on elämän synty, päämäärä ja tarkoitus.
"....mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että maailma on epäreilu, itsekäs, konemainen ja kylmä."
Itseä ärsyttää suunnattomasti nimenamaan tuo ihmisen konemaisuus. Meistä on tehty koneita! Opiskelu aikaa lyhennetään, eläkeikää nostetaan ja jotkut suunnittelevat jo kesälomienkin lyhentämistä.
Mitä elämää sellainen on 20 -vuotiaasta lähes 70 ikävuoteen saakka jok ikinen päivä 7-16 töissä. Kansa kuolee kirjaimellisesti saappaat jalassa. Mikä se sellainen elämä on? Onko nyky-yhteiskunnassa elämän tarkoitus päästä tekemään niin pitkää uraa kuin suinkin pystyy minimi lomilla? S****na!
Ja perus palkkatyöläisellä ei juuri vaihtoehtoja ole laittaa kapuloita rattaisiin, jos haluaa viettää "normaalin" tasoista elämää. Tietysti säästämisellä tai isolla perinnöllä tms. voi jättäytyä aikaisemmin vapaalle, mutta ei juuri muuten.
Meitä pidetään sikkana pelinappuloina. Meidän vähäistä vapaa-aikaa lyhennetään jotta meidän uskolliset ja viisaat päättäjät saavat muotitietoiset ja lämpimät torkkupeitot. Ei hyvän tähden! Meitä kyykytetään 6-0.
Onneksi, onneksi olen vielä opiskelija ja "elämä edessä", joten minun on vielä helppo vaikuttaa ja valita mitä haluan elämälleni tehdä.
Perustelisitko, miten työnteko on juuri _nyky_yhteiskunnan ongelma? Kerrotko myös esimerkin yhteiskunnasta, jossa ihmisen elo on ollut kevyttä ja helppoa eikä töitäkään ole juuri tarvinnut tehdä? Oikeastaan nykyään ihmisellä on harvinaisen paljon vapaa-aikaa. Lisäksi erilaiset tekniset vempaimet ym. helpottavat vielä kotitöidenkin tekoa.
Aina ei ole ollut näin. Suomessakin on ollut aikoja, jolloin ihan oikeasti koko päivä (eikä pelkästään klo 8-16) on vierähtänyt töissä. Työ ja elämä yleensäkin on ollut todella rankkaa. Ennen teollistumista ja esim. lääketieteen kehittymistä lapsikuolleisuus oli suuri, elinikä oli nykyistä 30 vuotta alempi, ihmisiä kuoli hygienian puutteeseen, kulkutauteihin ja lapsivuoteeseen eikä kaikilla ihmisillä ollut mahdollisuutta koulutukseen.
Nykyinen systeemi on kieltämättä konemainen, mutta se mahdollistaa sinunkin ilmaisen koulutuksesi, kouluruokasi, terveydenhoitokulusi, sosiaalitukesi ym. Mielestäni on hienoa, että ihmisille annetaan mahdollisuuksia. Suomalaiset ruukaavat olla hirveän epäkiitollisia tästä kaikesta, koska pitävät tätä kaikkea itsestäänselvänä. Tällainenkin asia, kuin korruptoitumaton poliisi ei ole mikään itsestäänselvyys kaikkialla maailmassa. Sinunkin opiskelusi on veronmaksajien kustantamaa. Ilman tällaista yhteiskuntaa et välttämättä opiskelisi ollenkaan, vaan aikasi kuluisi toimeentulosi hankkimiseen.
Maailmankuvaa ei kannata myöskään perustaa iltalehtien otsikoiden varaan. Uutiset ovat usein poikkeuksia, eivät sääntöjä. Martti-Petterin saamasta sosiaalituesta ei lehdissä kirjoitella, sen sijaan (tunteita nostattavavista) poliitikkojen torkkupeitoista kyllä löytyy juttua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että systemaattisesti poliitikot rälläävät ja kansalaiset eivät saa yhtään mitään. Totta kai saa ja täytyykin kritisoida yhteiskuntaa, ei Suomi ole täydellinen missään nimessä. Mutta joskus kannattaisi käyttää myös suhteellisuudentajuaan.
Asiasta kukkaruukkuun, ehkäpä yksi syy merkityksettömyyden tunteen kokemiselle on se, että saamme asioita liian helposti, emmekä näin osaa olla kiitollisia saamastamme, vaan olemme liian turtuneita yltäkylläisyyteen. Toinen syy saattaisi olla ihmissuhteiden puute. Individualismin korostamisessa on se hyvä puoli, ettei kaikkien tarvitse mennä samasta muotista läpi. On hienoa että erilaisuutta suvaitaan ihan eri tasolla kuin ennen ja ymmärretään, ettei maailmassa ole vain yhtä oikeaa tapaa elää. Toisaalta liiasta itsenäisyyden korostamisesta saattaa seurata yksinäisyyttä. Ihminen (jopa kaltaiseni epäsosiaalisempi tapaus) on kuitenkin pohjimmiltaan lauma-eläin.
Ehkä sitä yhteisöä, jonka eteen työtä tehdään, ei nähdä niin konkreettisesti, kuin ennen? Moni asia tuntuu merkityksettömältä, kunnes siitä on puutetta. Itse ajattelen, että välillä todella merkityksettömältä tuntuva pesulatyöni ansiosta sairaaloissa on enemmän puhtaita vaatteita ja lakanoita. Tämä esimerkki on todella maallinen ja ehkä hieman naiiviltakin kuulostava, mutta juuri tällaisista pienistä yksityiskohdista hyvinvointi rakentuu. Joku muu on maksanut veropennosiaan minun hyväkseni ja itse taas edesautan jonkun toisen hyvinvointia.
Joskus nauroin eräälle netti-kirjoitukselle, jossa joku valitti nykyihmisen liikaa vapautta. Pyrkimys onnellisuuden maksimointiin aiheuttaa paineita ja stressiä (vrt. lomastressi). Kun mahdollisuuksia on miltei rajattomasti ja vain taivas on rajana, on kynnys onnistumisen tunteen kokemiselle korkea. Jos rajat ja mahdollisuudet olisivat rajoitetumpia, tulisi tunne onnistumisesta helpommin. Viime aikoina on alkanut tuntua, että tuossa väitteessä on jotain perääkin.
Luulin olevani hyvinkin itsenäinen ja omilla aivoilla ajatteleva, mutta kummasti ne elämän suunnat olivat selvemmät, kun joku ulkopuolinen määräsi, mitä tehdä. Täytyi käydä koulua ja opiskella, sehän on selvä. Toki täytyy myös elättää itsensä. Kummasti vaan elämä tuntuukin merkityksettömältä näin opiskelut lopettaneena yksin asuvana työttömänä työnhakijana (välillä teen keikkatöitä). Tulevaisuudessa ei ole kiinnekohtaa, jota odottaa, on vain epämääräistä tyhjyyttä. Varsinkin yksin ollessa elämä tuntuu helposti merkityksettömältä.
Koitan kuitenkin ajatella, että olen loppujen lopuksi aika hyvässä asemassa tässä maailmassa. Minulla on vapautta ja aikaa yleensäkin ihmetellä elämää ja maailmaa sekä toteuttaa itseäni. Sitä paitsi, miksi nuoren ihmisen pitäisi tietääkään koko loppuelämänsä suunta ja sisältö? Eiköhän se selviä matkan varrella. Vaikka miten suunnittelisi, saattaa elämä kuitenkin heittää häränpyllyä ja suunnitelmat mennä uusiksi. Tällä hetkellä minulle riittää se, että tiedän, miten _en_ halua elämääni viettää. Esimerkiksi näin neljä vuotta yksin asuneena olen herännyt huomaamaan, että en halua viettää elämääni yksin ilman puolisoa tai perhettä. Sairaan pikkuveljeni auttaminen sekä "taiteilijapuuhat" tuovat tällä hetkellä merkitystä elämään. Koitan pitää mielessä sen, että mikä elämässä _oikeasti on tärkeää_.
Tuo oli kyllä hyvä heitto, että kärsivät ihmiset ovat tässä ja nyt. Ei esmes romanikerjäläisten ongelma poistu sillä, että satunnaiset ohikulkijat antavat niille pikkasen taskurahaa ja että niitä tulee tänne yhä enemmän käsi ojossa kerjäämään. Oikeastaan lanttien heittely saattaa jopa ylläpitää ongelmaa. Kerjäläisongelman todelliseksi poistamiseksi tarvitaan suuremman luokan linjauksia. Mutta 10 asteen pakkasessa istuva kerjäläinen on olemassa ja kärsimässä tässä ja nyt. Hän on enemmänkin, kuin pelkkä indikaattori poliittisten päätösten onnistumisesta. Hän on samanlainen ihminen, kuin me muutkin tunteineen päivineen. Hän on yhtä arvokas, kuin me muutkin.
Aloitusviesti kuulosti siltä, kuin ap:sta tuntuisi, että hän on vastuussa maailmasta. Että ei ole oikein nauttia elämästä, kun jotkut kärsivät. Yksi ihminen ei kuitenkaan tätä maailmaa muuta. Tämä ei toki tarkoita sitä, että olisi luvallista olla passiivinen. Voit pitää huolen siitä, että oma toimintasi haittaa toisia ihmisiä mahdollisimman vähän ja auttaa muita kykyjesi mukaan. Mutta toki elämästä saa nauttiakin, ei oman onnesi tarvitse olla keltään muulta pois:)
Itse en jaksa ajatella, että elämällä olisi tarkoitusta muuta kun nauttia tämän hetkisestä elämästä. Itsellä se tosin on välillä vaikeaa, kun miettii minkälainen maailma on. Nälänhätää, metsät tuhotaan, Luonto saastutetaan, Rajataan maat ja on hankala elää ihmisen ja luonnon yhdessä, soditaan, tapetaan turhaan ymx. Itsestä tuntuu, että on syntynyt väärälle vuosisadalle. (Vaikka tällaista on aina varmasti ollut.)
Vaikka on nykyhetkessä hyvätkin puolet niin en ole löytänyt elämällä mitään merkitystä. Heräät aamulla, menet kouluun/töihin jonka jälkeen istut sohvalle/koneelle ja siinä kuluu kokopäivä ja menet nukkumaan. tai muuten elämä toistaa itseään.
Asun Itse paikassa, missä ei ole kyliä saati kaupunkeja lähellä ja on hankala harrastaa asioita jotka juuri minua kiinnostaa. En halua asua kaupungissa, mutta en missään "korvessa" kaan.
Välillä toivoisin että voisi noin vain laittaa reppu selkään ja lähteä kävelemään ilman määränpäätä jonnekkin kylästä toiseen metsäpolkuja pitkin. Tai jos voisi tehdä jotain työtä, mikä kehittäisi lihaksia ja kuntoa, esim. tukkimiehn työt, vanhan ajan kaivostyöt (vaikka ei ehkä mitään luksusta olisikaan.) Tai vaikka viestin viejä joka ratsastelee pitkin maita ja mantuja, eikä mitään missä istuskellaan tai ajetaan koneilla jossa maha kasvaa.
Mutta ei kai se auta muu, kuin vain yrittää hyväksyä ja pystyä elämään tässä maailmassa... jos sitte aikanaan elämällä olisi tarjota jotain "parempaa" joskus myöhemmin...
Elämän tarkoitus on elämän ylläpitäminen (jotakuinkin täysin vierasta meille kaikille superälykkäille epäviisaille avaruusolioille tällä kivenmurikalla jotka parhaamme mukaan yritetään hävittää blaah blaah ja vielä kerran...
Merkityksettömyys ajaa nykyään monen ihmisen epätoivoon, vaikkei ihminen sitä aina itse osaakaan tiedostaa. Nykyinen yhteiskunta heittää ihmisen yksin kolkkoon maailmaan, jossa on pärjättävä omillaan, ja sellaisen elämän perimmäinen merkityksettömyys kalvaa ihmistä. Kun ihmisen tietoisuus elämän mahdollisuuksista ja ulottuvuuksista vielä rajoittuu siihen, mikä käsitys yhteiskunnassa yleisesti vallitsee, niin siinä tuntee olevansa merkityksettömän elämän vanki.
Nykyihmisen hätää ja juurettomuutta auttaisi varmaankin paljon, jos olisi elävä tietoisuus vaihtoehdoista, toisenlaisista tavoista elää ja kokea. Minua itseäni lohduttaa suuresti historian lukeminen ja vertailukohtien löytäminen nykyaikaan. Siitä syntyy jatkuvasti läsnä oleva tietoisuus, että tämä merkityksettömyyden tyrmä, jossa nyt elämme, on vain historiallisten ja kulttuuristen voimien luoma tilanne, illuusio, josta voi vapautua toisenlaiseen tietoisuuteen.