HEI!!!
Olen pyörinyt täällä palstalla kohta puolivuotta. Valitettavasti olen huomannut että huhut sosiaalityöntekijöiden vallankäytöstä nauttimisesta olevan tosiasia.
Olen itse bioäiti, kaksi vanhempaa lastani asuvat vielä sijoituksessa, olen hakenut huostassapidon lopettamista, mutta eipä näytä helpolla onnistuvan.
Jouduttuani näiden vaikeiden asioiden eteen olen todennut, ettei mikään näissä tilanteissa ole itsestäänselvää. Olen huomannut valitusten kaikuvan kuuroille korvilla ja valitusreittien puuttuvan.
Lapsiasiavaltuutettu on hyvä asia, muttei hän voi valitettavasti ottaa yksittäisiin asioihin kantaa.
Lakiuudistuksista puhuminen ja niiden tekeminen on myös hyvä asia, muttei sekään auta yksilöä hädässään ainakaan ennenkuin laki astuu voimaan ja sen noudatus saadaan toimimaan.
Tulin siihen tulokseen, että vaikka oma tilanteeni on mitä on ja siihen en voi vaikuttaa enempää kuin vaikutan, voin ehkä vaikuttaa yleisellä tasolla. Se, että muuttaa yksilönkokemukset yhdeksi yleiseksi kertomaksi, jonka välittää eteenpäin päättäjille saataisi joskus tulevaisuudessa säästää jonkun muun näiltä kärsimyksiltä.
Siksi haluan kertoa tarinoitamme. Haluan kirjoittaa kirjan, jossa on perheiden tarinoita sosiaalihuollon lainrikkomuksista ja vallan väärin käytöksistä.
En tiedä, valmistuuko kirjani koskaan, mutta jostain pitää aloittaa. En tiedä, julkaistaanko kirjaa koskaan, mutta en voi kuin yirttää.
Mutta voidakseni kirjoittaa, tarvitsen teidän apuanne. Tarvitsen tarinoita, kertomuksia elävästä elämästä, joita kirjaan voin sisällyttää. Etsinkin nyt vapaaehtoisia kertomaan tarinaansa. Tarinoita voi lähettää minulle sähköpostitse, käyttäen nimimerkkiä ja osoitetta, joka ei henkilöllisyyttä paljasta.
Katsotaan, saataisiinko jotakin aikaan!
terv. Tiedonhakija
[email protected]
Olen pyörinyt täällä palstalla kohta puolivuotta. Valitettavasti olen huomannut että huhut sosiaalityöntekijöiden vallankäytöstä nauttimisesta olevan tosiasia.
Olen itse bioäiti, kaksi vanhempaa lastani asuvat vielä sijoituksessa, olen hakenut huostassapidon lopettamista, mutta eipä näytä helpolla onnistuvan.
Jouduttuani näiden vaikeiden asioiden eteen olen todennut, ettei mikään näissä tilanteissa ole itsestäänselvää. Olen huomannut valitusten kaikuvan kuuroille korvilla ja valitusreittien puuttuvan.
Lapsiasiavaltuutettu on hyvä asia, muttei hän voi valitettavasti ottaa yksittäisiin asioihin kantaa.
Lakiuudistuksista puhuminen ja niiden tekeminen on myös hyvä asia, muttei sekään auta yksilöä hädässään ainakaan ennenkuin laki astuu voimaan ja sen noudatus saadaan toimimaan.
Tulin siihen tulokseen, että vaikka oma tilanteeni on mitä on ja siihen en voi vaikuttaa enempää kuin vaikutan, voin ehkä vaikuttaa yleisellä tasolla. Se, että muuttaa yksilönkokemukset yhdeksi yleiseksi kertomaksi, jonka välittää eteenpäin päättäjille saataisi joskus tulevaisuudessa säästää jonkun muun näiltä kärsimyksiltä.
Siksi haluan kertoa tarinoitamme. Haluan kirjoittaa kirjan, jossa on perheiden tarinoita sosiaalihuollon lainrikkomuksista ja vallan väärin käytöksistä.
En tiedä, valmistuuko kirjani koskaan, mutta jostain pitää aloittaa. En tiedä, julkaistaanko kirjaa koskaan, mutta en voi kuin yirttää.
Mutta voidakseni kirjoittaa, tarvitsen teidän apuanne. Tarvitsen tarinoita, kertomuksia elävästä elämästä, joita kirjaan voin sisällyttää. Etsinkin nyt vapaaehtoisia kertomaan tarinaansa. Tarinoita voi lähettää minulle sähköpostitse, käyttäen nimimerkkiä ja osoitetta, joka ei henkilöllisyyttä paljasta.
Katsotaan, saataisiinko jotakin aikaan!
terv. Tiedonhakija
[email protected]
Vastaukset 15
Vanhimmat
kuka kirjan haluaisi julkaista. Siitä tulee näillä eväillä aika yksipuolinen, katkera ja synkkä. Ketkä olisivat kirjasi kohderyhmä?
Kaikella on kaksi puolta. Jokin ulkopuolinen kirjoittaja voisi löytää ne kummatkin.
Piiis. Änd laaav.
Kirjan on tarkoitus olla kuitenkin niin totuuden mukainen, kuin "toisen totuutta" kuulemalla vain on mahdollista.
Jos totuus on synkkä, se ei liene minun eikä sijoitettujen lasten tai heidän vanhempiensa vika yleensäkään.
Kirjan kohderyhmää ovat paitsi vertaistukea tarvitsevat viranomaisten väärin kohtelemat henkilöt, myös sos. alan opiskelijat ja päättävät viranomaistahotkin toivottavasti.
Eihän toiminta muutu, toimija tiedä, mikä toiminnassa on vikana....
Toivon myös että kirja olisi piikki niiden ihmisten lihassa, jotka tietoisesti tekevät näissä asioissa väärin.
Julkaisijan löytäminen voikin olla se ongelma tässä holhousyhteiskunnassa, eihän kukaan uskalla uhmata kaikkivoipaa viranomaista... ;)
...jotka tietoisesti tekevät näissä asioissa väärin...
Hmm.. arveluttaa...
Entäpä kun minulla on melkeinpä pelkästään hyviä kokemuksia soskujen ja sijaisvanhempien kohtelusta ja päätöksistä,hyväksyisitkö minun tarinaani kirjaasi?Vai onko se liian aito kertomus/kokemus kun sitä ei olekaan kirjoittanut katkeroitunut äiti?
Minulla on myös vain hyvää sanottavaa. En ole missään vaiheessa kohdannut huonoa/ammattitaidotonta/asiatonta kohtelua. En soskujen tai sijaisvanhempien taholta.
Niin, onhan toki paljon onnellisiakin tarinoita.
Ja se on hyvä se!
Täytyypä oikein miettiä, olisiko näilläkin tarinoilla sijaa kirjassa, vaikka alkuperäinen ajatukseni on juuri epäkohtien korostaminen.
Tiedän toki, että on paljon onnistuneita huostaanottoja, joiden huoltosuunnitelmat ja tapaamiset ym. menevät hyvin ja lain mukaan, mutta on myös huolestuttavaa, kuinka usein asia ei ole näin.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että lasteni sijaisvanhemmat ovat todella upeita ja yhteispeli on toiminut vähintäänkin hyvin!
Ja huoltosuunnitelmat on tehty hyvässä yhteishengessä siihen asti kunnes huomasin, että lain vaatimuksia suunnitelmat eivät täytä ja vaadin asian korjaamista.
Kanssani tehtiin hyvää yhteistyötä (tai ainakin luulin niin) kunnes uskalsin esittää ensimmäisen eriävän mielipiteen...
Sijaisvanhempien vikahan soskun töpät eivät ole, mutta en salli niiden maksattamista myöskään itselläni tai lapsillani. Toki erehtyminen on inhimillistä, en kiistä sitäkään.
Yleensä ihminen, joka tekee vahingossa virheen, korjaa mitä korjattavissa on virheen huomatessaan. Ja yleensä asiakaspalvelija joka on tehnyt virheen asiakkaan kanssa, on erityisen tarkka, ettei saman asiakkaan kohdalla enää vahingossakaan tule virheitä. Iso osa sosiaalialan työntekijöistä ei vain jostain syystä toimi näin. Virheitä ei myönnetä, eikä niistä varsinkaan jostain kumman syystä opita... Vahinkoko?
Positiivisia kokemuksia omaavat voivat kiittää suoraan kiitosta ansaitsevaa, kun taas negatiivista palautetta omaavien täytyy kierrättää asiansa sosiaaliasiamiehen ja lääninhallituksen kautta, johon monien rahkeet eivät riitä.
Jos kirja kirjoitetaan rajatusta alueesta, on silloin kirjan kirjoittaja se, joka päättää otetaanko muita näkökantoja huomioon. Yksipuolinen näkemys ei tee kirjasta huonoa, useammin ehkä liian laajalti eri näkökantoja pohtiva kirjallisuus johtaa jaaritteluun ja aiheen latistumiseen.
Eräs bioäiti kirjoittaa, että hänen kokemuksensa ovat olleet positiivisia, mutta samanaikaisesti osoittaa katkeruuttaan ventovieraille vanhemmille - miksi ihmeessä?
En minä sano,että katkera olisin,enemmänkin uskon sihhen,että huostaanoton taustalla on melkein aina pätevä syy,vaikkei biologiset vanhemmat sitä näkisikään.Minulla on siitä esimerkki,äitini,jolta meidät lapset olisi pitänyt ottaa huostaan,vaikka ei juoppo ollutkaan.Äiti ei olisi koskaan ymmärtänyt miksi häneltä vietiin lapset vaikka toiset ne syyt olisivat nähneet.
Auttaahan kirja joka tapauksessa valottamaan kaikille osapuolille sitä, miltä huostaanotot ovat tuntuneet, mikä biovanhempien mielestä on mennyt pieleen, mitä he ajattelevat ja miksi. Kyllä varmasti jokaisessa huostaanotossa JOTAIN voisi aina tehdä paremmin. Itse kaipaan biovanhempien näkökulmaa, sillä haluan auttaa lasta ymmärtämään biovanhemman näkökulmaa, lapsi on aina osa biologista vanhempaansa ja tehtäväni on tukea heidän läheisyyttään. Miksi siis tuomitsisin tällaiset kirjoitukset, ei kukaan merkityksettömästä asiasta ala kirjaa rustata.
Kiva, että näet ajatukseni positiivisesti. Näinhän se on, vaikka kirjassa onkin vain "yksi totuus" on sekin olennainen.
Mielestäni kuulostat mahtavalta sijaisvanhemmalta, on tärkeää, että lapsi voi kanssasi käsitellä myös biologisen vanhempansa puolta, vaikka jäisikin etäiseksi syystä tai toisesta biovanhempiinsa.
Huostaanotto puhuttaa aina. Niin biovanhempia kuin sijaisvanhempia, niin sosiaalityöntekijöitä kuin päättäjiäkin. Tottakai se puhuttaa siis sen kokenutta myös!
Kiitos lämmittävistä sanoistasi. Meille sijoitetulla lapsella on upea bioäiti ja haluaisin nimenomaan oppia tuntemaan hänen ajatuksensa, en pelkästään niitä sosiaaliviranomaisten suodattamia hänen ajatuksiaan. Ihmiset ymmärtävät toisiaan niin kovin eri tavalla. Mitä enemmän kuulen monipuolisesti bioäidin ajatuksia(tai kenen tahansa muun lapsestaan erossa asuvan), siis ilon, surun ja vihan yms. aiheita myös mitä sijoitukseen tulee, sitä paremmin se auttaa minua ymmärtämään ja sitä kautta tukemaan lapsen ja hänen biologisen sukunsa yhteyttä. Ymmärtäminen vähentää mielestäni aina katkeruutta ja jokainen miksi -kysymys, johon on vastattu poistaa joukosta mahdollisia vääriä tulkintoja, lapseltakin.
Itse yritän kovasti nähdä sitä ihmistä niiden ongelmien sisällä, toimintatapa ei mielestäni ole sama kuin se ihminen. Tärkeämpää on lapsellekin tuoda julki sitä äitiä, mitä hän haluaisi lapselleen olla, mutta mihin ei jostain syystä kykene, kuin sitä mikä nyt meni taas pieleen... Minun tehtäväni on selittää, miksi äiti toimii näin, olla lapselle tukena pettymyksissä ei taivastella sitä, että taaskaan ei lupaus pitänyt (toki annan lapselle luvan tuntea kaikkia hänen tuntemiaan tunteita, mutta yritän silti valottaa asioiden syitä) ...uskon oikeasti, että bioäiti esim. olisi halunnut pitää lupauksistaan kiinni ja kärsii hyvänä hetkenään kovasti siitä ettei kykene. Mutta jos pystyisi ei lapsi olisi sijoituksessa, on niin oikeita ja fiksuja lupauksia... En tietenkään tässä nyt puhunut sinun tilanteestasi, koska en sitä tunne, minusta vain on ihanaa kun aktiivisuudestasi paistaa rakkaus lapsiasi kohtaan. Kysymys kaikessa on tästä rakkaudesta, jota ei mielestäni saa riistää kovia kokeneilta, ei pieneltä eikä isolta.
Mielestäni avoin kritiikki auttaa sosiaalityöntekijöitäkin tekemään työnsä paremmin ja takaamaan näille lapsille kaiken sen ristiriidattoman rakkauden, minkä he ovat ansainneet. Mitä hyötyä olisikaan saada palautetta vain hyvin tehdystä työstä. Varmasti molemmin päin tapahtuu paljon väärinymmärtämistä, niin kuin kaikessa ihmisten välisessä vuoropuhelussa. Tilanteita ymmärretään väärin ja toimitaan väärän ymmärryksen pohjalta. Ulkoiset puitteet eivät välttämättä muutuisi ymmärtämisen kautta, mutta tilanne olisi kokonaisuudessaan paremmin ymmärretty, jos ongelmatilanteita pystyttäisi pohtimaan isommalla joukolla. Eihän tarvitse kuin lukea yleisönosastokirjoituksia, niin samaa tekstiä on tulkittu kovin monin eri tavoin.
Siksi minä niin lämpimästi kannatan näitä turhautuneiden äänien esille tuloa, eihän se vie arvoa hyvin tehdyltä työltä. Parhaimmassa tapauksessa huonosti tehdylle työlle isompi lukijakunta löytää vertailukohdan, jossa samantyyppinen tilanne hoidettiin toisin ja kaikki toimi hyvin...Lisäksi samakin asia voi olla toisesta näkökulmasta katsottuna hoidettu hyvin ja toisesta huonosti, ja kun on kyse lapsista ja vanhemmista ei voi olla niin, että lapsen asia on hoidettu ainoastaan hyvin ja vanhemman huonosti. Kyllä aina osa siitä pahasta olosta valuu tuolle lapselle. Minusta ainakin on hirvittävän tärkeää, että kaikki mahdollinen on tehty, että biologinen äiti voi olla "rauhallisin" mielin ja mahdollista kritiikkiä kuunnellaan. Eihän kukaan todellakaan halua aiheuttaa lapselleen pahaa tuolla kritiikillä, vaan päästä toteuttamaan omaa vanhemmuuttaan niin hyvin kuin kussakin tilanteessa kykenee. Äärimmäiset mielen sairaustilat ovat sitten asia erikseen, mutta silloinkin pitää nähdä ihminen sairauden takana. Minulle ainakin on sosiaalityöntekijöiden antama kuva erilainen kuin oma tulkintani bioäidistä. Odotin hirveän heikkoa ihmistä, mutta jo nyt olen pystynyt ammentamaan hänen kanssaan käymistämme keskusteluista voimia lapsen tulevaisuuteen. Pystyn rehellisesti välittämään tietoa lapselle siitä, ettei hänen äitinsä ole ollut mikään arvoton ressukka, vaan vahvuudet eivät vain ole pääseet niin hyvin esille. Lapsi kokisi kuitenkin biologista äitiään kohtaan esitetyn kritiikin osaksi hänelle itselleen osoitetuksi. Onhan hän samaa lihaa ja verta!
En voi ymmärtää niitä sijaisvanhempia, jotka ovat pysyvästi vihaisia biologisille vanhemmille, en vaikka mitä olisi tapahtunut. Kyllä kaikilla joskus saa olla hetkellisiä kuohahduksia, kunhan niitä ei pura hedelmättömästi biovanhempiin. Jos vanhempi vahingoittaa lastaan, hän on sairas, ja voiko joku oikeasti olla vihainen sairaalle tämän sairauden vuoksi. Kaikkia tekoja ei tarvitse hyväksyä, mutta ymmärtämisestä on mielestäni aina apua, ja se estää tehokkaasti tuota hedelmättömän vihan ja katkeruuden syntymistä. En minä ainakaan oleta, että biologisten vanhempien pitäisi olla hiljaa tyytyväisiä epäkohdista huolimatta, kaikilla on oikeus mielipiteeseensä ja kaikkien mielipiteitä pitäisi myös kuunnella, joskus se vain ei ole kaunista kuunneltavaa, mutta useimmiten se on silloin ainakin REHELLISTÄ.
Siksi haluan kannustaa sinua keräämään näitä "soraääniä" Niiden teilaajat eivät mielestäni ymmärrä yhteistä tavoitetta, yhteistymmärryksessä on kaikkein helpointa toimia. Niin kuin kaikissa ammateissa, on varmasti sosiaalityötekijöissäkin sellaisia ihmisiä, jotka tietyn ihmistyypin tavatessaan, eivät osaa olla niin herkkiä hänen ymmärtämisessään ja siksi eivät pysty toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Voiko joku kertoa mitä tehdä kun selvästi huomaa ettei sijari pidä bioäidistä? näin meillä.
Miten vois pitää ku tietää tehneensä väärin. Pullistas perseestäs kakaroi ni et o katkera kellee. Mä oo ollu sijaris ja vihaa niitä ja sossui kaa.
Lue Nuori tuottaa huolta, kohdan vastaukset. Saat tarinallesi jotain todellista faktaa. Lueskelen näitä tässä yövuorossa, kun on hiljaista ja vastaan näin Sinulle. Olet ensimmäinen, fiksu ihminen joka uskaltaa puolustaa sosiaalitoimen vallankäyttöä. Hienoa!
Sosiaalitoimen vallankäyttö on uskomattoman raakaa ja häikäilemätöntä. Lue kohdasta "murkku tuottaa ongelmia", jotain sinne päin se oli. Siellä on jonkun äidin kirjoitus, jossa tämä törkeä vallankäyttö tulee rehellisesti esiin.
Lisäksi sikaperheet ovat ahneita ja häikäilemättömiä ja hotavat rahasta, ei rakkaudesta.
Kun lapsi täyttää 18, loppuu rahan tulo, mutta ikävä kyllä, loppuu myös rakkaus, jos sitä koskaan on ollutkaan.