Hei,
Olen jo vuosikaudet haaveillut uudesta pienokaisesta, mutta kohtalo on johdattanut niin, että omin voimin se ei onnistu. Adoptiota olemme miettineet enemmän, mutta nyt haluaisin omakohtaisia kokemuksia sijaisvanhemmuudesta. Se mikä asiassa minua pelottaa on, että jos ja kun, tulee luopumisen aika, niin pystynkö irrottautumaan? Biolapset ovat jo toisella kymmenellä, joten kohtahan joudun heistäkin "irrottautumaan", mutta onko se erilaista? Minkäikäisiä lapsia on mahdollisuus saada perhehoitoon? Jos esim haluaisin mahdollisimman pienen tytön, niin olenko julma, jos ilmaisen asian niin? Jos lapsi on alle 3v, niin saanko normaalit tuet, koska jään lapsen kanssa kotiin? Tai vaihtoehtoisesti; voinko käydä normaalisti töissä ja voiko lapsi olla muualla hoidossa, jos lapsi on isompi? Ja onko mahdollista, että lapset viettävät aikaa/ovat hoidossa esim mummolassa kesällä (niinkuin biolapset nytkin) vai velvoittaako sopimus minut johonkin muuhun?
Siis periaatteessa haluan tietää, että voimmeko elää normaalia elämää myös sijoituslapsen kanssa vai tuleeko minun suhtautua tähän hoitoon kuten työhön (jos pitää, niin silloin olen väärä henkilö hommaan)
Olen jo vuosikaudet haaveillut uudesta pienokaisesta, mutta kohtalo on johdattanut niin, että omin voimin se ei onnistu. Adoptiota olemme miettineet enemmän, mutta nyt haluaisin omakohtaisia kokemuksia sijaisvanhemmuudesta. Se mikä asiassa minua pelottaa on, että jos ja kun, tulee luopumisen aika, niin pystynkö irrottautumaan? Biolapset ovat jo toisella kymmenellä, joten kohtahan joudun heistäkin "irrottautumaan", mutta onko se erilaista? Minkäikäisiä lapsia on mahdollisuus saada perhehoitoon? Jos esim haluaisin mahdollisimman pienen tytön, niin olenko julma, jos ilmaisen asian niin? Jos lapsi on alle 3v, niin saanko normaalit tuet, koska jään lapsen kanssa kotiin? Tai vaihtoehtoisesti; voinko käydä normaalisti töissä ja voiko lapsi olla muualla hoidossa, jos lapsi on isompi? Ja onko mahdollista, että lapset viettävät aikaa/ovat hoidossa esim mummolassa kesällä (niinkuin biolapset nytkin) vai velvoittaako sopimus minut johonkin muuhun?
Siis periaatteessa haluan tietää, että voimmeko elää normaalia elämää myös sijoituslapsen kanssa vai tuleeko minun suhtautua tähän hoitoon kuten työhön (jos pitää, niin silloin olen väärä henkilö hommaan)
Vastaukset 22
Vanhimmat
Ei se ole sinun hommaasi - sijoitetut lapset ovat niin romuna, ettet pysty käymään töissä, vaan joudut olemaan lapsen kanssa kotona ja rahtaamaan häntä terapiasta toiseen. Lisäksi saat biovanhempien haukut ja kateelliset vihat päällesi, kuten kohta muista vastauksista huomaat.
Minä olen tämän kaaoksen kokenut enkä suosittele sitä koskaan kenellekään.
jos lapsi olisi alle 3v.ei varmaan vielä olisi ihan romuna. Luulen,että pienen kanssa voi elää melko normaalia perhe-elämää.
Muuten en minäkään suosittele. Sitä ei voi edes kellekään kertoa, miten hankala ja ilkeä lapsikin voi olla esim. murrosiässä. Lapsi on pomo ja muut alistukoot.
hei, kiitos tuo oli ensimmäinen rehellinen sijari-kommentti! kerro ja varoita muita etteivät tee tyhmyyttä, totuus on että koska useimmat sijoitetut lapset ovat vanhemmiltaan kidnapattuja ja biot siksi oikeutetusti vihaisia ei kannata sotkeutua siihen, mikäli taas biot yhteistyössä voi olla hyväkin homma ongelmana miten erotat kumpi on kyseessä?
rohkeasti vaan aloittamaan, upeaa elämäntapaa,muuta ei tarvi kuin rakkautta!!
Tarkoitatko kenties kotihoidontukea?
Sitä ei saa sijoitetusta lapsesta.
Eikö olekkin kummallista? Omasta lapsesta saa jopa enemmän kotihoidontukea kuin vieraan lapsen hoitamisesta palkkiota.
Meillä on 2 sijoitettua, joista toinen on tullut 1-vuotiaana. Tämän pienenä tulleen kanssa on mennyt todella hyvin, vaikka ei ihan terve lapsi olekkaan.
Isompana tullut lapsi onkin sitten jo eri juttu! On jo ehtinyt oppia kaikkea sellaista, jota lapsen ei tarvitsisi koskaan oppiakkaan. Niitä tässä nyt sitten paikkaillaan.
Mieti ensin, millaista perhe-elämää haluat ja miten paljon siitä voi joustaa ja mistä et ehdottomasti halua luopua. sijaisvanhemmuus on siitä "jännää", että tulevaisuus voi olla mitä vaan. aika usein ,varsinkin pienen kanssa ja jos sattuu vanhemmat, jotka hyväksyvät ja tukevat lapsen kiinnittymistä, voi elää hyvinkin normaalia elämää. mutta toisaalta voi olla pienikin elämä nähnyt ja kokenut niin paljon, että harva aikuinenkaan ei ole ja jos lapsen vanhemmat ovat esim. väkivaltaisia, pahasti päihdeongelmaisa, joiden kanssa yhteistyö on jatkuvaa riitelyä ja taistelua, voi elämä ja arki olla melko uuvuttavaakin. Tietää ei voi varmuudella koskaan etukäteen, vaan pitää olla valmis heittäytymään rakastamaan sitä lasta ja hoitamaan, tulee mitä tahansa vastaan. Ainoa tärkein ominaisuus mielestäni tulee olla rakkaus- valmius rakastaa kuin omaansa eli eihän sitä omaansakaan pois anna, vaikka kuinka uuvuttaisi tai olisi sairas tms. ja olla valmis tukemaan lapsen yhteydenpitoa hankaliinkin ja vastustaviin vanhempiin.
helsinki maksaa ns. "kotihoidontukea" eli maksaa alle 3-vuotiaasta tuplapalkkion, jos olet kotona, muutoin pienestö ja isosta maksetaan samalla lailla. ainakin hesa vaatii, että ensimmäinen puoli vuotta- pienen kanssa enemmän olisi hyvä olla kotona, jotta lapsi kiintyy ja kiinnittyy perheeseen.
vanhempien tapaamiset, neuvottelut, mahdolliset terapiat ym. ym. vievät paljon ajasta virka-aikaan, eli jos olet töissä, täytyy olla melko joustava työnantaja. ja täytyy olla valmis joustamaan tapaamisten, kuljetusten osalta- ainahan vanhemmat eivät vain pysty sitoutumaan sopimuksiin ja silloin täytyy vain punnita, onko lasten etu tapaamiseen niin iso, että voi joustaa omista suunnitelmistaan.
mutta summasummarum- jos haluaa elää ns. tavallista perheen arkea, en suosittele, mutta jos on valmis rakastamaan ja hoitamaan lasta niin paljon ,että unohtaa em., niin kyllä se on myös äärimmäisen palkitsevaa.
"jos ja kun, tulee luopumisen aika, niin pystynkö irrottautumaan?" Meille ainakin on tehty niin selväksi se (esim. biovanhempien vierailut ja heihin yhteydenpito, lapsen rakkaus biologisiin ja viestintä meille, että lapset ovat vain hoidossa), että lapset ovat meillä vain jonkin matkaa, että en usko kokevani luopumista aivan hirveänä, vaikkakin hankalana.
"Biolapset ovat jo toisella kymmenellä" Sijoitettuja lapsia ei voit missään vaiheessa verrata biologisiin lapsiin, sillä jo pelkästään vauvaiän kokemukset rikkovat lasta. Pelkästään tunteilla ei kannata tähän alkaa. Jos pystyt hiemankin ajattelemaan ammatillisesti välillä tätä hommaa ja asennoitumaan asiaa niin, että nämä on elämän haasteita, niin uskon, että pärjäätte. Mutta älä todellakaan odota, että biolasten tapaisia nämä lapset olisivat, silloin et onnistu, etkä jaksa.
"Minkäikäisiä lapsia on mahdollisuus saada perhehoitoon?" Kaikenikäisiä. Murrosikäisten perheistä on eniten pulaa. Voit ja pitääkin tuoda toiveet esiin, joudut todennäköisesti vain odottamaan kauemmin, mitä enemmän rajaat. Hyvällä tuurilla voit saada melko terveenkin lapsen.
"Jos lapsi on alle 3v, niin saanko normaalit tuet, koska jään lapsen kanssa kotiin?" Soitappa perhehoitoliittoon tästä asiasta, kun tässä on poikkeavia käytäntöjä. Jotkut kunnat mm. maksavat paremmin kotiin jäädessä ja joillekin olen kyllä kuullut kelankin maksavan kodinhoidontukea, mutta yleistä se ei ole. Tästä asiasta muistaakseen oli viimeisessä perhehoitolehdessäkin, kun käytännöt ovat niin poikkeavia.
"Tai vaihtoehtoisesti; voinko käydä normaalisti töissä ja voiko lapsi olla muualla hoidossa, jos lapsi on isompi?" Kyllä lapsi voi olla hoidossa ja voit käydä töissä. Mikäli lapsi on joutunut elämässään heittopussiksi ja ei ole pystynyt rakentamaan hyvää kiintymyssuhdetta koskaan, niin voidaan edellyttää, että jäät kotiin. Sinulla on kuitenkin aina mahdollisuus tuoda mielipiteesi esille, mutta se voi heikentää lasten saamisen mahdollisuutta, joka on todella ikävä tosiasia.
"Ja onko mahdollista, että lapset viettävät aikaa/ovat hoidossa esim mummolassa kesällä (niinkuin biolapset nytkin) vai velvoittaako sopimus minut johonkin muuhun?" Voit jättää lapsen aivan normaalisti sukulaisiin hoitoon, koska silloin kun lapsi asuu teillä, olette hänen perheensä ja toimitte aivan kuin biolastenkin kanssa. Mutta, nämä lapset ovat monesti niin ongelmaisia, että kaikki eivät pärjää heidän kanssaan, joten se voi tuottaa ongelmia hoitoon jättämisessä sukulaisille tai tuttaville.
"Siis periaatteessa haluan tietää, että voimmeko elää normaalia elämää myös sijoituslapsen kanssa vai tuleeko minun suhtautua tähän hoitoon kuten työhön (jos pitää, niin silloin olen väärä henkilö hommaan)" Sinun täytyy jossain määrin suhtautua tähän hommaan kuin työhön, oman jaksamisesi vuoksi. Lapsi ei ole sinun omasi, joten et voi olettaa, että eläisit aivan normaalia elämää. Mutta lapsesta riippuen, voi olla, että esim. lapsi sijoitetaan niin ettei hänellä ole kontakteja biovanhempiin, jolloin lapsi tuntuu enemmän omalla ja elämä on enemmän normaalin elämän kaltaista.
Harvoin sijoitetut lapset ovat "terveitä",on paljon esim.henkistä kärsimystä.Eihän heitä turhan päiten ole huostaanotettu!Mutta vielä kamalampaa on sijari,joka ei ole valmis sitoutumaan 100% lapsen hyvinvointiin!Diagnoosiaki löytyy,mutta silti ei olla valmiita tekemään "kaikkea" pienen lapsen eteen.Lyön vaikka vetoa,että jos perheen bio-lapsilla olisi vastaavaa niin sitouduttaisiin ihan eri tavalla.Ikävä tosiasia!=( Joskus tuntuu että sijarit tuijottavat enemmän palkkapussiaan kuin lasten hyvinvointia!
palkkiopussi on aika nopeaan tuijoteltu..
...
ottamaan sijaislapsen-lapsia.Meillä 4lasta omien lisäksi.Kun asetat järkevät rajat ja rakastat kuin omaasi niin homma onnistuu.Eihän he ole kuin biolapset,mutta ihana nähdä kun lapsi alkaa luottaa aikuiseen.Kunnioita myös lapsen omia vanhempia.Älä mollaa heitä lapselle.Meillä on ainakin lasten biovanhempien kanssa hyvät välit.He ovat antaneet lapsille luvan kiintyä myös meihin.Kiitos siitä heille.Luopumisesta sanoisin ,että kun lapsen biokoti kunnossa lapsen kotiutua, kannustan vanhempia vanhemmuuteen,sekä valmistan lasta paluuseen.Meillä tehdään luopumista juuri nuorimmasta sijaislapsesta.Tosi antoisaa nähdä vanhempien ilo ja myös lapsen,vaikka lapsi on vasta 1.5vuotta,hänkin nauttii omista vanhemmistaan.Ei tämä helppoa ole,mutta eikös tämä ole meidän sijareiden tehtävä.
Oli tosi kauniisti kirjoitettu ja niitä harvoja oikein asennoituvien sijaisvanhempien kirjoituksia tässäkään ketjussa. Lapselle aiheutuu valtavaa henkistä kärsimystä ja ristiriitaa, jos hänen omia vanhempiaan haukutaan, oli sijareilla oleva tieto lapsen taustasta mikä tahansa.
Viime lauantaina eduskunnan huostaanottoseminaarissa mm. Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja Mauri Upanne myönsi, että aiheettomia huostaanottoja tehdään, samoin muut vastaajapaneelissa istuneet vaikuttajat kansanedustajaa myöten.
Nykyisin on vallalla suuntaus, että huostaanotetaan ad/hd-, as- tai Touretten-syndroomalapsia, joiden vaikeahoitoisuuden uuvuttavat vanhemmat lähtevät hakemaan apua yhteiskunnalta, mutta tarjolla onkin yksi vaihtoehto: huostaanotto. Ei todellakaan kaikki ylivilkkaus, ahdistuneisuus, raivokohtaukset, masennus tai vaikkapa törkeä kielen käyttö ole rajattomasta kasvatuksesta tai huonosta vanhemmuudesta johtuvia käytöshäiriöitä.
Myös pelkällä psyykkisellä puolella, ilman neurologista perustaa oireilevat lapset otetaan nykyisin huostaan, koska jonot hoitoon ovat niin mielettömän pitkiä, että osa vaikeista tapauksista on helpompi 'lakaista maton alle', kuten Suomen Oikeusapulakimiehet ry:n hallituksen jäsen, varatuomari Leeni Ikonen asian ilmaisi. Ja kaikissa edellä mainituissa tapauksissa huostaanotto tehdään, vaikka kotioloissa ei perusteita huostaanotolle löydy.
Sari Essayah kertoi eduskunnasta joka vuosi budjetoitavan kuntiin rahaa myös hoitojonojen purkamiseen, mutta rahat häipyvät taivaan tuuliin ja jonot sen kuin kasvavat. Mauri Upanne totesi myös tutkittujen huostaanottojen syiden ontuvan. Ja tottahan on, että asiakirjoihin voidaan syyksi kirjoittaa melkein mitä tahansa, tutkijat keräävät vain kirjatut syyt tutkimuksiinsa ja näin kaikkien sijoitusten suurimmat syyt ovat aina alko, huumeet tai mielenterveysongelmat.
En usko, että nykyisestä menosta hyötyvät ketkään, ei sijais- eivätkä biovanhemmat, saatika lapset. Kysymykseksi jää, mihin rahat katoavat? Ainakaan bioperheille annettavana rahallisena tukena vaikkapa lapsenhoitoavun hankkimiseen niitä ei näy edes sairaan lapsen kohdalla.
Kyllä vanhempien voimaton katkeruus ja viha ovat erittäin ymmärrettäviä tällaisessa tilanteessa. Varsinkin kun julkisuudessa annetaan asioista väärää tietoa, sosiaaliviraston johtajat rummuttavat, että aiheettomia huostaanottoja ei tehdä, lehdet eivät suostu julkaisemaan mitään pienten lasten psykiatrista hoitoa arvostelevia kirjoituksia, tilastoidut huostaanottojen syyt ovat mitä ovat jne.
Sijaisvanhemmuutta harkitsevan on hyvä saada oikeaa ja puolueetonta tietoa kaikilta osin. Ja on muistettava, että vaikka lapsi olisi muuten terve ja tulee aiheellisesta huostaanottotilanteesta, hän voi oireilla pelkästään vanhemmista eroon joutumista rajustikin useita vuosia.
Onnea joka tapauksessa päätöksen tekoon! Ja paljon voimia, rakkautta ja onnistumisen kokemuksia, jos sijaisvanhemmuuten päädytte!
Kirjoitat oikein ja asiasta. Kuitenkin aika ristiriitaisesti. Sanot lapsen joutuvan huostaan omien ongelmiensa takia. Kuitenkin kerrot asian olevan ettei vanhempien voimavarat riitä oireilevan lapsen kanssa.
Kerrot ettei yhteiskunnalla ole tarjota mitään muuta kuin huostaanottoa.
Uskon, että sinun kaltaisissa tapauksissa sijoituspaikaksi osoitetaan laitos, missä kaiken järjen mukaan on asiantuntevaa henkilökuntaa.
Harvoin uskon noin vaikeahoitoisten lasten siirtyvän hoidettavaksi sijaisperheisiin, sillä en usko meidän olevan teitä parempia kasvattajia todella vaikeasti oireileville lapsille. Ei meillä ole sen enempää annettavaa kuin teilläkään eli rajoja ja rakkautta.
On siis väärin kohdistaa syytös sijaisvanhempiin, jotka tarjoavat koteja niille lapsille, jotka todella sitä tarvitsevat.
Useimmilla meillä on sellaisia lapsia, jotka saavat meidän luotamme elinikäisen vaihtoehto kodin.
Yhtä useilla meillä on lapsia, jotka saattavat päästä takaisin biokotiinsa, jos niin lapsen edun vuoksi katsotaan.
Mainitset kuinka kaikki myöntävät turhia huostaanottoja tehdään.Kitenkin suurin syy kaikkeen on yhteiskunnallinen muutos Eu: hun liittymisen jälkeen. Silloin kaikki lupasivat suureen ääneen sosiaaliturvaan ei kosketa. Nyt ei mitään muuta tehdäkään. Ollaan onnellisia, että vielä on olemassa sijaishuoltoa ja muita palveluita. Kohta niitä voi ostaa ainoastaan ne, joilla siihen on varaa. Eikö näin ala olla jo terveydenhoidossa, vanhustenhoidossa ja kotipalveluissa.
Nähkäämme asioita kaikki vähän syvemmältä eikä vain omasta näkövinkkelistä
minä kirjoituksellani perään kuulutankin, enkä kenenkään syyllistämistä. Tiedän tapauksen omassa tuttavapiirissä, miten as-lapsi on perhesijoituksessa ja kuulin myös lisää eduskunnassa tällaisista tapauksista. Ei minustakaan ole oikein ketään osapuolia kohtaan, että vaikeasti käytöshäiriöisiä lapsia annetaan perhesijoitukseen, mutta niin vain tapahtuu.
Varmasti oikeampi tapa lapselle ja hoidon uuvuttamille vanhemmille olisi saada lapselle kuntoutusta avoterveydenhuollosta, mutta edellä mainituille lapsille se tapahtuisi nykyisin psykiatrisilla osastoilla, jonne tilanteen kotona kriisiytyessä on monesti mahdoton nopeasti päästä. Kun lapsi sijoitetaan lastensuojelulain alaiseen laitokseen, siellä sosiaalialan koulutuksen saanut henkilökunta ei pysty vastaamaan lapsen tarpeisiin, eikä kuntoutuksesta ole monesti tietoakaan. Tuttavaperheeni on tällaisen 'hoito'jakson sitä mieltä, että saivat huostaanoton purun jälkeen kotiin sairaamman lapsen kuin sinne viedessään. Laitos ei tosiaan ole sairaalle lapselle oikea sijoituspaikka! Eikä tietysti sijaisperhekään, enkä missään tapauksessa ole tilanteesta sijaisperheitä syyttänyt.
Aiheellisia huostaanottoja on aina ja tulee olemaan, ja totta kai on hyvä, että oikein asennoituvia ja lapselle rakkautta antavia sijaisvanhempia löytyy siinä tilanteessa. En tiedä, millaisen ryöpyn niskaani saan seuraavasta mielipiteestä, mutta sanon kuitenkin. Terve lapsi, vaikka olisi hyvinkin rankka tausta takanaan, pystyy turvallisen kasvuympäristön ja mahdollista oikein valittua terapiaa saatuaan kuntoutumaan muutamassa vuodessa. Tietysti yksilökohtaisia eroja on, mutta noin yleisesti ottaen, jos lapsi saa riittävästi turvaa, tukea ja rakkautta, ovat he ihmeellisiä selviytyjiä joka tapauksessa.
Olisi hyvä myös bioja yleistävällä tavalla syyllistävien tahojen saada oikeaa näkökulmaa asioihin. Esim. lastentarhaopettaja äiti, jonka lapsen diagnoosi sisältää vaikeita käytöshäiriöitä ja psyykkisiä ongelmia, kääntyi lastensuojelun puoleen ja pyysi lapsenhoitoapua esim. kerran viikossa muutamaksi tunniksi Mannerheimin Lastensuojelun tai Väestöliiton hoitajilta, joka olisi maksettu lastensuojelun määrärahoista. Ei ollut määrärahoja, ne olivat siltä vuodelta jo loppuneet, mutta lapsi huostaanotettiin ja sijoitettiin perheeseen. Sen jälkeen sijaisperhe on systemaattisesti rajoittanut äidin ja lapsen välisiä tapaamisia, ei ole halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, eikä tutustua ollenkaan. Kun äiti yritti nostaa mekkalan, sijaisvanhemmat kielsivät myös isovanhempien ja lapsen tapaamiset.
En tiedä, johtuuko tämä EU:sta vai mistä, enkä ole vielä keksinyt, miten asioihin pystyisi vaikuttamaan, että todellista muutosta tapahtuisi. Mutta ei tuossakaan tapauksessa lapsen etu toteutunut missään mielessä. Ja luulisin, että sijaisvanhemmat eivät ole edes tietoisia lapsen todellisesta taustasta. Miten muuten täydellinen haluttomuus tutustua lapsen vanhempiin on selitettävissä?
Kyllä työnsä oikein hoitavia lastensuojelun työntekijöitäkin löytyy ja mielestäni heidän velvollisuutensa olisi antaa sijaisvanhemmille rehellinen tieto lapsen huostaanoton syistä, aina kun suinkin pystyvät. Ei ole oikein sijaisiakaan kohtaan, että saavat tietämättään lapsen, joka kuuluisi sairaalaan tai kuntoutukseen. Kun joku keksii ratkaisuun lastensuojelun tämän hetkisiin epäkohtiin toivon, hän ansaitsisi kunniamaininnan. Mutta tuskinpa ratkaisu yhden ihmisen varassa tulee olemaan, siihen tarvittaisiin tahtoa poliittisissa piireissä, mikä on toistaiseksi ollut hukassa sielläkin.
suunnittelevalle sellaisen neuvon,
että ei tyydy viranomaisten suullisiin
selityksiin lapsen taustasta, eikä
siihen mitä huostaanottoasiakirjoihin
on kirjattu, vaan lapsesta on pyydettävä
kaikki mahdollinen tieto terveyden-
huollosta, mitä hänestä sitä kautta
löytyy.
et vie toisen äidin synnyttämää, ikiomaa, ihanaa lasta! Väännä perseestäs, jos on tollanen halu.
Mieti hetki, miltä siitä äidistä tuntuu, jonka lasta muka hoidat valtavilla rahakorvauksilla. Kun olet nämä käynyt läpi, palaa asiaan.
Valtava rahakorvaus?! Kerrohan se luku, niin tiedetään mistä puhut. Ottaisinko tuosta rahasummasta lapsen hoitooni ympärivuorokautisesti, haloo!!! Hyvin yleistit, koska sinä olet katkera syystä jota me emme tiedä. Joku toinen äiti taas oikeasti rakastaa lastaan niin paljon, että ANTAA hänet OMASTA HALUSTAAN parempaan hoitoon, kun omat voimat eivät riitä ja yrittää itse saada omat asiansa OIKEASTI KUNTOON, että voimat oikeasti riittävät lapsen hyvään hoitoon. Murkkuikäiset saavat toki kapinoida näinkin, mutta tuollaisessa uhossa olisi ruutia jo omien asioiden järjestykseen laittoon, mikäli olet äiti.
Sijaisvanhemmuus on jaettua vanhemmuutta. Et saa pitää lasta omanasi, mutta kohdella pitää oman arvoisesti (=tasa-arvoisesti).
Luopumisvalmius on oltava, sillä lapsi lomailee omiensa luona tilanteen sallimasti, tunteja - viikkoja kerrallaan ja huostaanotto on aina väliaikainen ratkaisu.
Myös se on hyvä ottaa huomioon, että tapaamisiin on kuljetettava ja huoltosuunnitelmaneuvotteluissa käytävä jopa kerran kuussa.
Ja lapsi saattaa sanoa äidiksi/isäksi, mutta aina on se toinen äiti/isä, jonka kanssa tuo kunniamaininta on jaettava. Ja viime kädessä se kunnianimi on kuitenkin sen toisen oma, sinulla vain lainassa, niinkuin lapsikin...
Jos siis vaihtoehtosi oli oma, jota et voi saada tai adoptio ja vasta sitten sijaislapsi, unhoda viimeinen, se ei kuulu samaan lauseeseen edellisten kanssa, valitan!
Sijaisvanhemmuus on kuitenkin työtä.
lapsi otettiin 3-vuotiaana sijoitukseen ja myöhemmin hänet saatiin ihan virallisesti adoptoitua.
ikinä ei ole ollut epäselvää, etteikö hän olisi perheen täysivaltainen jäsen. nyt hän opiskelee ja perustaa omaa perhettään.
Osittain kuten työhön, sillä ethän "normaalisti" jakaisi äitiyttä kenenkään toisen kanssa. Sinun on kuitenkin sijoitetun lapsesi edun nimissä oltava valmis ottamaan joku vaikeuksissa oleva ihminen myös sydämesi lähelle. Jos tämä tuntuu vastenmieliseltä, en kehota lähtemään sijaisvanhemmaksi. Onnistuaksesi sijaisvanhemmuudessasi sinun on kyettävä ymmärtämään biologisia vanhempia, eikä missään tapauksessa kilpailtava heidän kanssaan lapsesta. Jokainen sijoitettu lapsi tarvitsee kuitenkin rakkautta joka päivä, ei vain tapaamispäivinä, siksi saat rakastaa lasta kuin omaasi. Sitä paitsi omat lapsemmekin ovat vain lainassa. Kun lapsi sitten parinkymmenen vuoden kuluttua on kuitenkin omillaan, ei ole mitään väliä sillä millä tasolla hän on "oma". Biologisten vanhempien rakkaus ei ole sinun rakkaudeltasi kuitenkaan pois, vaan erityisen tärkeää lapselle itselleen. Ymmärrät kyllä, jos ja kun sijoitettua lasta sydämestäsi rakastat, että haluat hänelle kaiken, mikä hänelle on parasta. Jos joudut hänestä luopumaan fyysisesti, se on silloin lapsen etu ja koska rakastat lasta lähdet silti hyvillä mielin hellävaraiseen palauttamiseen. En usko että palauttamista harkitaan tapauksissa, joissa biologinen vanhempi kieltäisi yhteydenpitosi lapseen palautuksen jälkeen. Tämähän osoittaisi, ettei hän ymmärrä lapsen etua, oikeutta läheisiin, tukeviin ja rakastaviin ihmissuhteisiin.
Itselläni on meneillään oikein hyvin sujuva sijaisvanhemmuus ja voin rehellisesti sanoa, että tutustuttuani bioäitiin, minulla on häneen oikein lämmin suhde ja rakastan häntäkin kaikkine puutteineen. Asiaa tietysti helpottaa se, että hän hyväksyy sijoituksen ja viimeksi tänään kiitti minua siitä että jaksan. Olen hänelle hyvin kiitollinen tuosta luottamuksesta ja juuri siksi hänen kanssaan on hyvin helppo tulla toimeen.
Puhu sosiaalityöntekijälle avoimesti mieltäsi askarruttavista asioista, tarpeita on niin monenlaisia, lopulta itse kuitenkin päätätte pystyttekö olemaan tarjotulle lapselle ja hänen biologiselle suvulleen ne oikeat sijaisvanhemmat. Tilannetta ei voi verrata biologisen lapsen saantiin, josta ei voi lopulta kieltäytyä viime metreillä. Sijoitetusta lapsesta on pystyttävä, ellei ole valmis yrittämään kaikkeaan, että lapsi saa kaiken sen biologisen sukunsa rakkauden, mikä häntä ei vahingoita (joskus biologiset vanhemmat yrittävät mollata sijaisvanhempia, tavallaan se on seurausta heidän suuresta rakkaudestaan). Et ole julma toivoessasi pientä lasta, jokainen arvioi kykynsä sijaisvanhempana itse. Pienempi lapsi on usein helpompi siksi että kaltoinkohtelua tai hoitamattomuutta on takana vähemmän. Pienestä ei aina terveyttä heti näe, joten varaudu siihen, että lapsi ei ole terve. Jos pystyt kunnioittamaan biologista vanhempaa, oli kyseessä millainen tilanne tahansa, uskon että lapsi saa elää onnellista elämää. Ihannetapauksessa saat nähdä, että vaikka biovanhempi ei syystä tai toisesta voikaan asua lapsen kanssa, hän tapaa tätä usein ja saa osakseen tuplamäärän rakkautta!
Olet väärillä urilla nyt kaikenkaikkiaan. Kun on jo omia lapsia, pitää kiittää heistä jo olemassaolevista. Anteeksi vaan, mutta yritätkö mahdollisesti pitää jotenkin epävarmalla perustalla olevaa liittoasi kasassa koettamalla hankkia sisältöä miehesi elämään sinun valitsemallasi tavalla. Pelkäät menettäväsi määräysvallan perheessäsi kun lapsesi kohta aikuistuvat ja tulee parisuhteen punnitsemisen aika.
Enpäs olekaan ajatellut asiaa tuolta kantilta ja varsinkaan noilla perusteilla.
Ei, en todellakaan yritä manipuloida mitään taikka ketään. Ja minä en ole hakemassa miehen elämään sisältöä vaan koko perheen elämään. Jos mies tarvitsee elämäänsä sisältöä, niin hän voi keskustella kanssani ja miettiä itse, että mitä tarvitsee (jos hän siis tarvitsee lisäksi jotakin muuta sisältöä) Minulla ei ole määräysvaltaa tässä perheessä, koska olemme perhe, emme yritys ts. pomoja ei ole.
Ja sitten...koska olen kerran eronnut ja lapsetkaan eivät ole yhteisiä niin olemme varmasti yhdessä ihan pelkästään toistemme vuoksi; emme kenenkään muiden.
Mutta (oikeasti) todella hyvä kyseenalaistaminen :)