Mä en ihan oikeasti halua kuolla.
Musta tuntuu niin kuin se vaan vetäis mua puoleensa. Kun ajattelen kuolemaa, mua pelottaa ja samalla oloni kerrankin tasoittuu, ei ahdista eikä itketä vaan olen kerrankin tyyni ja mä en saa sitä tunnetta katoamaan. Järki sanoo taustalla ettei se olis oikea ratkaisu. Ja silti mietin parvekkeella että voisin hypätä vaikka heti.
Mä en ihan oikeasti halua kuolla. Miten mä voin lopettaa nää ajatukset kun ne on omasta päästä lähtösin, tuntuu silti ettei ne ole omia ajatuksia.
Mä haluisin jotain helpotusta, tällä hetkellä sitä tuo alkoholi, silloin ei tule kuolema mieleenkään, pelottaa onko seuraava aste huumeet.
Joskus pienempänä kokeillu vähäsen vaan ja silti nykyään tekis mieli vaikka minkään näköstä addiktiota ei ole.
Ja ympärillä paljon rakastavia ihmisiä, joille saatan kertoa pienen palasen mun olotilasta ja heti jos ne ottaa sen todesta ja huolestuu, mä esitän että se olisi vaan tämmöstä normaalia kevätväsymystä tai jotain.
Mä olen antanu itselleni luvan kuolla, mä ajattelen sitä lämmöllä vaikka en halua itselleni mitään tehdä.
Mä olen siinä pisteessä että odotan että se tulis ja veis mut, mä en enää suojatiellä tarkista tuleeko autoja.
Musta tuntuu niinkuin mä irtoaisin ittestäni tälläsena hetkenä. Apuakin sais mutta kynnys hakea sitä on korkea. Enhän mä vois millään lopettaa työntekoa tai muuttaa takaisin kotiin, ne ei ole vaihtoehtoja mulle.
Ja mua pelottaa. Koska mä en ihan oikeasti halua kuolla.
Musta tuntuu niin kuin se vaan vetäis mua puoleensa. Kun ajattelen kuolemaa, mua pelottaa ja samalla oloni kerrankin tasoittuu, ei ahdista eikä itketä vaan olen kerrankin tyyni ja mä en saa sitä tunnetta katoamaan. Järki sanoo taustalla ettei se olis oikea ratkaisu. Ja silti mietin parvekkeella että voisin hypätä vaikka heti.
Mä en ihan oikeasti halua kuolla. Miten mä voin lopettaa nää ajatukset kun ne on omasta päästä lähtösin, tuntuu silti ettei ne ole omia ajatuksia.
Mä haluisin jotain helpotusta, tällä hetkellä sitä tuo alkoholi, silloin ei tule kuolema mieleenkään, pelottaa onko seuraava aste huumeet.
Joskus pienempänä kokeillu vähäsen vaan ja silti nykyään tekis mieli vaikka minkään näköstä addiktiota ei ole.
Ja ympärillä paljon rakastavia ihmisiä, joille saatan kertoa pienen palasen mun olotilasta ja heti jos ne ottaa sen todesta ja huolestuu, mä esitän että se olisi vaan tämmöstä normaalia kevätväsymystä tai jotain.
Mä olen antanu itselleni luvan kuolla, mä ajattelen sitä lämmöllä vaikka en halua itselleni mitään tehdä.
Mä olen siinä pisteessä että odotan että se tulis ja veis mut, mä en enää suojatiellä tarkista tuleeko autoja.
Musta tuntuu niinkuin mä irtoaisin ittestäni tälläsena hetkenä. Apuakin sais mutta kynnys hakea sitä on korkea. Enhän mä vois millään lopettaa työntekoa tai muuttaa takaisin kotiin, ne ei ole vaihtoehtoja mulle.
Ja mua pelottaa. Koska mä en ihan oikeasti halua kuolla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mä olen lakannut välittämästä kaikesta. Seuraan vain ympäristöäni ja teen omat tulkintani. Kaikki on mulle samantekevää. Joku kuolee, sairastuu, maat ajautuvat kriisiin tai jotain: aivan sama.
Olen etsinyt keinoa sparrata itseni elävien kirjoihin: ei onnistu. Tiedän, että jollakin konstilla se onnistuu... Pitää vain löytää se ja tehdä.
Oletko miettinyt erilaisia keinoja motivoitua ja elää hyvää elämää?
Olen itse sairastanu masennusta yli kuusi vuotta, välillä parempia aikoja. Kaikki alko ku mies löysi toisen naisen, silloin petti pohja koko elämältä. No, niistä on selvitty ja toinenkin avioero on vireillä. Sekin kaatu mm. mun masennuksen aiheuttamaan selkkaukseen. Olin vetäny lääkkeitä viinan kanssa oikein reilusti ja jouduin sairaalaan, ensin keskussairalaan sydänseurantaan ja sieltä 6 vko:n päihdevieroitukseen. Halusin itse että pääsen kokonaan irti rauhoittavista, koska en hallinnu niitten käyttöä.
Tätä juttua ennen olen tehnyt samanlaisesti muutaman kerran, mutta nyt olen päättäny pitää kaikin keinoin kiinni elämästä. Se on joka päiväistä taistelua, että jääkö sängyn pohjalle vai nouseeko ylös. Vielä olen sieltä jollain keinolla noussu, mutta tiedän kokemuksesta senkin ku sieltä ei kertakaikkiaan pääse ylös.
Tiedätkö, nämä viitisen kertaa ku olen leikkiny hengelläni en kertaakaan ole suunnitellu tekeväni itsaria. En ainakaan tietoisesti mut onhan siinä varmaan alitajusesti tienny että huonostikin voi käydä. Joka kerran jälkeen olen hävenny itseäni, itsesyytökset on olleet tosi rajuja. Asiaa pahentaa vielä sekin että mulla on kaksi lasta jotka on joutuneet sivusta seuraamaan mun toilailujani. 2002 lähtien olen näitä pilleri nappailuja tehnyt ja olen jo jotenkin päässy syytöksistä, ainakin pahimmista. Olen miettiny että miksi teen sellasta, mikä mut saa sen rajan yli. Näihin vuosiin liittyy paljon pahoja asioita mm.poikani vakava loukkaantuminen, avioerot ja kaikennäköstä muuta.
Joten usko mua kun sanon että hae apua ihan oikeesti, tää elämä kannattaa kattoa loppuun asti. Vannomaan en voi itsekään mennä sitä etten enää lääkkeitä käyttäis väärin, mut sen voin vannoa että kaikkeni yritän pysyäkseni hengissä!!! Ota kaikki apu vastaan sillä tarvitset sen kaiken, ei ole hyvä olla yksin tällasessa tilanteessa. Yritetään elää päivä kerrallaan ja ollaan itsellemme armeliaita. En oikein osaa lopettaa ku tuntuu niin pahalta ajatella et sulla on noin karsee olo. Pelkään että teet jotain itelles, vaikka en tunne sua. Ahdistuksen tunnen sitäkin paremmin.
Olen vasta ihan viimeaikoina huomannut että taustalla oikeasti on masennusta minulla, olen aina kuvitellut olevani vahva, ja ns. mitään pelkäämätön, joskus teinivuosina kärsinyt paniikkihäiriöstä. Nyt tuntuu kuin tää kaikki ois tapahtunu vähitellen, salakavalasti niin etten edes itse ole sitä huomannut. Varmasti vaikuttanut muutto uuteen kaupunkiin vaikka täälläkin sukulaisia asuu etten ihan yksin ole vieraaseen paikkaan joutunut.
Kaikkein eniten mua pelottaa se että tuntuu nimen omaan että en itse pysty hallitsemaan ajatuksiani kun nuo mietteet kuolemasta tulevat. Tuntuu kuin olisin ihan irrallaan todellisuudesta ja vielä tähän asti olen pystynyt järkeilemään itseni pois noitten synkkyyksien syövereistä. Tähän asti olen henkilökohtaisesti elänyt muuten ihan normaalia elämää, tapaan kavereita, nousen aamulla töihin, siivoan kodin ja teen ruokaa jne.
Olen aina ollut kamalien itsesyytösten ympäröimä, kaikki pienetkin mokat kasvaa omassa mielessä suhteettomuuksiin. Ja kaikkea pitäisi pystyä kontrolloimaan.
Ja avun hakemisessa pelottaa sekin, että saako sitä, jos ei halua lääkkeitä? Tiedän tapauksia missä on lykätty napit käteen ilman minkäänlaista terapiaa.
Tuntuisi niinpirun vaikealta myöntää että olen oikeasti niin heikko että oma pääni on sekoittanut minut.
Ja sitten kun joukossa on paljon päiviä milloin olen äärettömän onnellinen ja tyytyväinen. Ja kukaan ei todellakaan lähipiirissä tiedä mitä ajattelen tai mitä käyn läpi, jos kuolisin nyt, olisi ne niitä läheisiä jotka sanoisi ettei mistään tällasesta ollut mitään merkkiä. On jotenkin vaikea alkaa puhumaan näistä koska sen jälkeen tulee automaattisesti semmoinen väheksyvä olo omaa tilaa kohtaan, on todisteltava että pärjää ja että eihän tässä nyt mitään. Siihen kaatui terapiani paniikkihäiriön kanssa, mitä jos nyt käy myös niin?
Jotain tässä on tehtävä, se on varma. Mutta mihin suuntaan. Sitä en tiedä.
Hae apua heti mielenterveystoimistosta, missä ihmiset ovat näistä asioista tietoisia. Itse ainakin olen saanut terapiaa lääkehoidon lisäksi. Käyn psykologilla säännöllisesti n. kerran viikossa.
Aikaisemmin mäkin ajattelin olevani heikko mutta enää oikeestaan en. Mulle on tapahtunu niin paljon rankkoja juttuja, että on luonnollista reagoida niihin. Ja sitten säkin olet varmaan sellanen ihminen joka asettaa toisten tarpeet aina etusijalle, itsestä viis. Vaatii opettelua että pystyy joskus sanomaan EI, kun tuntuu siltä. Olen itse kauheen herkkä luonteeltani ja uskon että sekin lisää masennus herkkyyttä. En yksinkertaisesti kestä aina tätä kovaa maailmaa enkä pysty olemaan kova itse. Mutta onko sekään paha? Eikö ole parempi olla tunteva, rakastava ja hellä ihminen kuin kivikova?
Ajattele kerrankin vaan itseäsi ja mieti mistä saat parhaan avun ja käytä sitä. On jo paljon että olet huomannu jonkun olevan pielessä, vielä ei oo liian myöhäistä tehdä asialle jotain. Eikä koskaan ole myöhäistä, paitsi jos onnistuu tekemään itelleen sen viimeisen tempun. Mua auttoi jo sekin ku olin saanu tilattua ajan psykologille, tiesin että jotain on ainakin odotettavissa. Jos sun ystävät on oikeita ystäviä niin eivät ne katoa. Olen itse huomannu että muutamat on lakanneet pitämästä yhteyttä, toisaalta se kyllä harmittaa, mut siinä näkee ketkä oikeesti on ystäviä. Ja voit yllättyä jos rohkenet puhua asiasta, luulen että sunkin lähipiirissä on masennusta, niin yleistä se on.
Heikkoutta ei ole hakea apua, se on vahvuutta ja rohkea teko. Yritän valaa suhun sen verran uskoa ja voimaa että todellakin haet sitä apua, et huomenna tai joskus, vaan tänään!!! Älä pelkää sitä, ilman apua on vielä vaikeempi selvitä ja elää. Kauheesti voimia elämääsi, joka toivottavasti jatkuu helpompana.