Pelkoa, ahdistusta

Nyt päässä pyörii miljoona asiaa, joita yritän saada tähän jotenkin selvään muotoon.

Olen alkanut miettimään, jos minussa onkin jokin oikeasti vialla. Kaikki on alkanut pikkuhiljaa kavalasti kaatumaan päälle yläasteelta asti. Silloin aloin saamaan kuristuskohtauksia, joihin ei löydetty mitään fysiologista syytä monista tutkimuksista huolimatta. Samaan aikaan alkoi mieletön esiintymisen pelko. Soitin 10 vuotta viulua ja jouduin lopettamaan soittamisenkin, koska en voinut enää esiintyä ihmisille. Sinänsä ikävää, koska harrastin myös teatteria ja pidin todella paljon esiintymisestä. Tämä esiintymispelko ei ole tähänkään päivään mennessä kadonnut mihinkään.

Minun on pakko saada tarkka aikataulu, mitä milloinkin tapahtuu. Välillä aikataulun tekeminen ei ole niin tärkeää, mutta monesti ahdistaa, kun en esim. tiedä moneltako poikaystäväni on tulossa kun hän on sanonut tulevansa iltapäivällä tai alkuillasta. Vaikka sillä ei olisi mitään väliäkään.

Uusiin paikkoihin meneminen ahdistaa (esim. virastot jne), jos en valmiiksi tiedä, mihin minun pitää siellä mennä. Linja-autolla matkustaminen pelottaa, jos en tarkkaan tiedä, missä kohtaa pitää painaa nappia. Myös bussiin meneminen ahdistaa, jos siellä onkin niin paljon ihmisiä, etten heti näe missä on vapaa paikka.

Metsässä tai pimeällä kadulla kulkeminen pelottaa, pelkään että minut raiskataan tai murhataan. Useimmiten kuitenkin olen aivan varma siitä, että löydän ruumiin tai ruumiinosia. Kysyin kerran äidiltänikin n. 16-vuotiaana, mitä pitää tehdä jos löytää ihmisen käden.

Olen lukion jälkeen keskeyttänyt opiskelut neljässä koulussa, viimeisimpänä sairaanhoitaja-opinnot viime syksynä. Meillä alkoi harjoittelu ja minua alkoi pelottaa, etten osaa.

Olin joulunajan töissä ja siellä meni ihan hyvin. Huomasin kuitenkin aina toivovani, että taukohuone olisi tyhjä, kun menen ruokailulle.

Olen itkuherkkä, ujo. En osaa puhua reippaasti oudoille ihmisille, koska pelkään koko ajan sanovani jotain tyhmää. Nykyään olen alkanut sekoamaan sanoissani jopa silloin kun puhun perheelle ja ystäville.

Minut tuntevat eivät varmastikaan voisi tällaista minusta uskoa, koska se ei näy ulospäin. Olen mielelläni ihmisten kanssa ja taistelen usein näitä ajatuksia vastaan. Välillä on kausia, jolloin tunnen itseni hyvinkin "normaaliksi" ja tällöin minusta aina tuntuu, että olen vain liioitellut asioita mielessäni. Mutta sitten tapahtuu yksi pieni vastoinkäyminen ja tämä kaikki taas kaatuu päälle. Olen jonkin verran puhunut näistä ajatuksista poikaystävälleni, joka on ollut suurena tukena. Myös äitini epäilee välillä jotain, viimeksi kun lopetin koulun, hän ehdotti minulle että menisin juttelemaan jonnekin.

Onko mitään keinoja, millä tästä kaikesta voisi selvitä? Pitäisikö minun ottaa johonkin yhteyttä?
4429
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 4

Vanhimmat

Itsekkin olet ajatellut että jotain on vialla. Olet kyllä siinä oikeassa. Tälläisen asian joka hiipii pikkuhiljaa on todella vaikea huomata.
Puhun nyt melkein sinun ikäisesi tytön äitinä. Moni asia sinun kertomuksessasi tuntuu todella tutulta niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin.

Haluaisin antaa sinulle hirveesti neuvoja mutta ymmärrän että jokainen ihminen on oma itsensä.

Aivan ehdottomasti sinun kannattaa ottaa yhteyttä johonkin ns. ulkopuoliseen. Mukavalta tuntuu että poikaystäväsi haluaa olla tukenasi mutta jotenkin ymmärsin kertomuksestasi että se ei oikein sinulle riitä. Älä siitä tunne huonoa omaa tuntoa. Vain sinä tiedät mikä sinua auttaa.
Tietysti näin itsekkin äitinä yllytän sinua kertomaan äidillesi. Huomaat sen kyllä itse jos hän ymmärtää asian ns. oikeesti. Tälläistä asiaa ei lapseltaan ihan yhdeltä seisomalta haluaisi uskoa. Ota myös yhteyttä lääkäriin. Kaikkein yksinkertaisin on mennä tavalliselle terveyskeskuslääkärille ja kertoa asiaa. Lääkäristä tietysti riippuu miten hän asian ottaa.
Jos sinulta jotenkin löytyy rahaa yksityislääkärille niin mene ihmeessä psykiatrille. Pyydä äidiltäsi vaikka lainaa sitä varten jos hän ei sitä muuten huomaa ehdottaa.
Ja nimenomaan oikealle psykiatrille ja kerro että olet omasta elämästäsi itse huolissasi.
Menitpä yksityiselle (jotka ottavat asian paremmin tosissaan) tai terveyskeskukseen kokoa kaikki rohkeutesi ja sano että olet itsestäsi huolissasi. Näin ei voi jatkua.
Muutaman sanan sanon meidän tilanteesta; tyttäreni on paininut mielenterveysongelmien kanssa yli kolme vuotta. Hän on saanut käydä kelan maksamassa terapiassa kaksi kertaa viikossa koska hän on niin sitoutunut parantumiseen. Välillä tulee takapakkia mutta yhdessä olemme menneet eteenpäin.
Voi miten toivoisin että sinäkin saisit avun.
Pitkään, pitkään se kyllä vie. Vuosi on pieni aika tässä sairaudessa. Mutta kuitenkin kun ajattelee koko loppuelämää miten monta vuotta sinullakin on jäljellä kyllä siitä muutaman vuoden voi uhrata omaan terveyteen. Eikö niin?
Kaikkea hyvää ja onnistumista sinulle toivoen.

Äänestä
  • Hei äiti.

    Asiani hiukan sivuaa puheaihetta, mutta huomasin tekstistäsi, että tyttäresi käy kelan maksamassa terapiassa.

    Itse olen pian palaamassa Suomeen ulkomailla opiskelun jälkeen ja olen hakeutumassa yksityiseen psykoterapiaan. Olisin kuitenkin enemmän kuin kiinnostunut miten tuo kelan korvaus-systeemi toimii kun sitä ylimääräistä rahaa ei ole hirveästi. Ja kelan sivuilta ei saa tarkkaa selitystä järjestelyistä.
    Menenkö siis psykiatrille ja pyydän lausunnon jonka lähetän kelaan ja odotan vastausta?
    Terapian kuitenkin aloitan jo toukokuussa, sillä tilanteeni on niin tukala etten jaksa odottaa turhia.
    Kaikki informaatio tästä prosessista on enemmäin kuin tervetullutta.

    kevään jatkoja täältä keski-euroopasta

    mannariini

    Äänestä

  • mannariini kirjoitti:

    Hei äiti.

    Hei mannariini!

    Kelan terapiaan pääsy ei ole helppoa mutta kun sitkeästi yrittää luultavasti onnistuu. Normaalistihan laittaavat terv.keskuksen mielenterveystoimistoon ja kyllä siellä on tietysti ihan hyviäkin työntekijöitä mutta tuppaa olla heillä vaan niin kiire etteivät asiaan jouda vihkiytymään kunnolla.
    Kelan kuntoutukseen meidän tapauksessa ainakin päästiin niin että mentiin yksityiselle psykiatrille ja häneltä lausunto ja sen kanssa hakemus Kelaan. Jos ei ensimmäisellä kerralla onnistu kannattaa mennä uudelleen ja soitella Kelalla ja muutenkin antaa sellainen kuva itsestään että terapia on todella tärkeä.Terapeuteillekin on jonoa mutta oma-aloitteisuus siinäkin on hyväksi. Tyttäreni soitti ja kävi useammankin kerran kelalla ja piti asiaa koko ajan vireillä. Viimein hän sai päätöksen.tuki myönnetään useasti lyhyeksi ajaksi mutta edelleen oma aktiivisuus ,paranemisen halu, auttaa myönteisen päätöksen saamisessa.(ainakin tyttärelleni oli lääkärikin sanonut näin)
    Uskon että sinun kannattaa hakea Kelan kuntoutustukea terapiaan vaikka aloittaisitkin omalla kustannuksella. Tyttärenikin maksoi joitakin käyntejä itse kun päätökset joskus viipyivät. Parempi kuitenkin niin kuin kokonaan maksaa itse.
    Sellaisia kuntoutuskursseja järjestetään myös Kelan kautta ja niillekin voit kysyä pääsyä kunhan kotiudut. Ne ovat varmaan todella hyviä jos sattuu pääsemään, tapaa samassa tilanteessa olevia henkilöitä.
    Toivon että onnistut terapia-asiassa tavalla tai toisella.
    Mielenterveys ja sen tasapaino on ihmiselle niin tärkeä asia että siitä ei kyllä maksa liikaa vaikka et kelan tukea saisikaan, joten toivon sinulle kaikkea hyvää elämässä ja iloista kevään odotusta!

    Äänestä

  • äiti huolissaan kirjoitti:

    ..olen keski-ikäinen nainen ja kokenut tuon ihan saman pelon ja kauhun lähes kaikkialla..lapsenakin oli ,mutta kuka niistä tiesi,enhän tiennyt,että oli muúnlaista elämää..silloin kun menin yksityiselle lääkärille 18vna,sain jotain kummallisia neuvoja ja Truxal-nimistä lääkettä..ei silloin tiedetty mikä voi tällainen olla..koko elämäni oikeastaan on ollut painimista mielenterveyden kanssa,mutta olen hyväksynyt sen osana taiteilijaluonteesta...vasta 20v.sitten sain tietää,että minulla on paniikkihäiriö,keskivaikea masennus,valatavsti fobioita,tietty pakko-oireisuus yms.jne.olen huumorintajuinen ja hoitovalmis ollut aina.Sitten sairastui lapseni,murrosiässä,tiesin heti mihin ottaa yhtetyttä..ensin olimme yksityisella ja sieltä lähete terv.keskukseen ja sieltä yksityiselle terapeutille.Kela maksaa kaksivuotisen terapian.Ja koen,että nyt on hyvin..elämä on toisille enemmän taistelua kuin toisille,jokainen kokee kuitenkin oman elämänsä,hyvin herkät saavat kokea paljon,myös taiteessa ja tunteissa,lapseni on nyt taiteilija musiikin parissa ja tetterissa ja minä olen hyvin onnellinen.APUA KANNATTAA HAKEA.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

tyär84 kirjoitti:

Nyt päässä pyörii miljoona asiaa, joita yritän saada tähän jotenkin selvään muotoon.

Olen alkanut miettimään, jos minussa onkin jokin oikeasti vialla. Kaikki on alkanut pikkuhiljaa kavalasti kaatumaan päälle yläasteelta asti. Silloin aloin saamaan kuristuskohtauksia, joihin ei löydetty mitään fysiologista syytä monista tutkimuksista huolimatta. Samaan aikaan alkoi mieletön esiintymisen pelko. Soitin 10 vuotta viulua ja jouduin lopettamaan soittamisenkin, koska en voinut enää esiintyä ihmisille. Sinänsä ikävää, koska harrastin myös teatteria ja pidin todella paljon esiintymisestä. Tämä esiintymispelko ei ole tähänkään päivään mennessä kadonnut mihinkään.

Minun on pakko saada tarkka aikataulu, mitä milloinkin tapahtuu. Välillä aikataulun tekeminen ei ole niin tärkeää, mutta monesti ahdistaa, kun en esim. tiedä moneltako poikaystäväni on tulossa kun hän on sanonut tulevansa iltapäivällä tai alkuillasta. Vaikka sillä ei olisi mitään väliäkään.

Uusiin paikkoihin meneminen ahdistaa (esim. virastot jne), jos en valmiiksi tiedä, mihin minun pitää siellä mennä. Linja-autolla matkustaminen pelottaa, jos en tarkkaan tiedä, missä kohtaa pitää painaa nappia. Myös bussiin meneminen ahdistaa, jos siellä onkin niin paljon ihmisiä, etten heti näe missä on vapaa paikka.

Metsässä tai pimeällä kadulla kulkeminen pelottaa, pelkään että minut raiskataan tai murhataan. Useimmiten kuitenkin olen aivan varma siitä, että löydän ruumiin tai ruumiinosia. Kysyin kerran äidiltänikin n. 16-vuotiaana, mitä pitää tehdä jos löytää ihmisen käden.

Olen lukion jälkeen keskeyttänyt opiskelut neljässä koulussa, viimeisimpänä sairaanhoitaja-opinnot viime syksynä. Meillä alkoi harjoittelu ja minua alkoi pelottaa, etten osaa.

Olin joulunajan töissä ja siellä meni ihan hyvin. Huomasin kuitenkin aina toivovani, että taukohuone olisi tyhjä, kun menen ruokailulle.

Olen itkuherkkä, ujo. En osaa puhua reippaasti oudoille ihmisille, koska pelkään koko ajan sanovani jotain tyhmää. Nykyään olen alkanut sekoamaan sanoissani jopa silloin kun puhun perheelle ja ystäville.

Minut tuntevat eivät varmastikaan voisi tällaista minusta uskoa, koska se ei näy ulospäin. Olen mielelläni ihmisten kanssa ja taistelen usein näitä ajatuksia vastaan. Välillä on kausia, jolloin tunnen itseni hyvinkin "normaaliksi" ja tällöin minusta aina tuntuu, että olen vain liioitellut asioita mielessäni. Mutta sitten tapahtuu yksi pieni vastoinkäyminen ja tämä kaikki taas kaatuu päälle. Olen jonkin verran puhunut näistä ajatuksista poikaystävälleni, joka on ollut suurena tukena. Myös äitini epäilee välillä jotain, viimeksi kun lopetin koulun, hän ehdotti minulle että menisin juttelemaan jonnekin.

Onko mitään keinoja, millä tästä kaikesta voisi selvitä? Pitäisikö minun ottaa johonkin yhteyttä?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu