Tässä esikoisemme synnytystarina...
Maha oli jo koko raskauden suuri, kun jumbojetti. Moni kyseli onko siellä kaksoset? Ei ollut, mutta tiesin, että iso vauva sieltä tulee.
No, viikot meni ja kun kuukautisten mukaan lasketusta ajasta oli 16pv yli niin alettiin käynnistämään. Ja silloin ultran mukaan oli jo aikaa mennyt 23 pv yli. Sitte yritettiin käynnistellä. Olin jo monta kertaa itkenyt äitipolilla sitä, että miksei sitä synnytystä jo käynnistetä, kun sieltä on tulossa viisi kiloinen vauva. No, sitte laitettiin ekaks tippa. Ei supistuksen supistusta...
Seuraava päivä pidettiin lepoa. Ei yritetty uudestaan käynnistää. Ja sitte taas seuraavana päivänä uudelleen tippa. Ei auttanut.
Sitte oli jo päivää vaille 4 vko yli lasketun ajan kun lääkäri päätti, että nyt puhkastaan kalvot ja laitetaan tippa...tänään on lapsen synnyttävä, tai sitte leikataan.
Olin jo ihan täynnä koko käynnistyksiä ja silti hartain toiveeni oli, ettei tarvitsisi mennä leikkaukseen. No, soitin mieheni mukaan synnytyssaliin. Menin sinne osastolta suoraan.Vaikka ei synnytys ollut edes käynnissä.
Kello oli aamulla puoli kymmenen,kun laitettiin tippa. 11.30 puhkaistiin kalvot, eikä yhtään supistuksia tullut. Sitte kello 14.30 tuntui ensimmäinen pieni polte, joka sitte voimistui. Sain ottaa ilokaasua kipuun. Sitten mulle luvattiin kahdeksalta epiduraali puudutus. Se tuli juuri, kun kivut olivat tosi kovat. 5cm auki kohdunsuu.
Epiduraali vei kaiken kivun pois. Nukuin...Miehenikin meni isien huoneeseen nukkumaan. No, sitte käytiin kokeilemassa kohdunsuuta, se oli noin viisi senttiä auki. Olin siis parituntia nukkunut, supistuksia oli piirtynyt koneelle, mutta synnytys ei ollut edennyt ollenkaan. Annettiin lisää puudutusta...taas odoteltiin. Ja sama tilanne parin tunnin kuluttua. Silloin kätilö ei enää antanut kipulääkettä lisää vaan sanoi, että pitää keskustella lääkärin kanssa, mitä tehdään.
Odottelimme lääkäriä puoli tuntia, hirveitä supistuksia ja kipua... Kello oli kaksitoista yöllä. Sitte lääkäri päättikin, että leikataan.Koska synnytys ei ollut aikoihin edennyt ja viikkoja oli jo niin paljon yli lasketunajan. Onneksi se oli tosi kohtelias lääkäri. Ja minut valmisteltiin leikkausta varten, heti, kun sali vapautuu, mutta ei kiirettä.
Odottelimme ja odottelimme. Tuntui, että sitä tuskaa ei voi koskaan selittää, kun supistukset tulivat ja menivät. En saanut juoda mitään, en saanut ottaa ilokaasua, en muuta, kun odottaa leikkausta.
Kun olimme jo aikamme odotelleet ja meille aina tultiin kertomaan, että taas tuli hätäsektio, ei vielä päästä jne...olin tosi kipeä. Mieheni yritti kysyä minulta, että haenko apua, niin aattelin, että ei tarvi, kun siellä on nen hätäsektiot...niiden vauvoilla on kovempi kiire. Odotellaan! No, supistukset olivat todella rajut ja sitte mies häipyi kysymään itse apua, sillä hän huomasi, etten enää kestänyt niitä supistuksia.
Kätilö tuli huoneeseen. "Meneppä pitkälleen tuohon sängylle!" Seuraavaksi se käski minun ponnistaa. Luulin, että se jotain testaa, mutta kohdunsuu olikin auennut kokonaan siinä puolessa tunnissa minkä odotin leikkaukseen.
Olin jo ihan väsynyt pitkästä synnytyksestä. Yritin seisaalleen ja vaikka miten, mutta yksin kertaisesti en jaksanut. Lääkärikin tuli sitte sanomaan, että "Nyt olis sitte leikkaus sali vapaa..." Mutta kätilö sano hänelle, että "Me taidetaankin synnyttää täällä..." Ja taas ponnistin, mutta ei tulosta. Kello oli puoli neljä yöllä ja minusta tuntui, että en jaksa enää ollenkaan. "Kuolen kohta, en jaksa enää yhtään..." Sanoin ja voimat olivat todella poissa.
Onneksi lääkäri tajusi heti tilanteen ja kysyi saako he auttaa? Sanoin, että "Tehkää mitä vain, että autatte mua..." Kohta huone oli täynnä porukkaa ja jalat kiskottiin telineisiin ylös. Lääkäri puudutti välilihan ja leikkasi sen. Asetti lapsen päähän imukupin ja sitte ponnistettiin...Se oli jotain ihan hirveetä!!!!!
En ole koskaan kokenut sellaista kipua aikaisemmin. Ja toinen kätilö painoi mahan päältä, että saatas vauva ulos. Sitte imukuppi irtosi lapsen päästä ja lääkäri komensi mua, että "Nyt ponnistat tai lapsi kuolee..." Mulle tuli ihan hirveesti silloin voimia lisää!!!
Ja kohta vauva näkyi jo puoliksi. Se tarttui vielä vyötäröstä kiinni ja kuulin, kun lääkäri sanoi, että "Taitaa ollakin iso vauva..." Ja vielä ponnistettiin..."Se tuska loppuu ihan kohta ja saat lapsen syliin." Lääkäri sanoi ja sitte se loppui.
En kyllä jaksanut nostaa päätäni sen jälkeen. Lapsi oli maailmassa. Tyttö tuli! Mies ei saanut olla imukuppisynnytyksessä mukana, mutta tuli heti sisään, kun vauva oli syntynyt ja itki ilosta!
Olin kuoleman väsynyt. Pyörrytti hirveästi!
Sitte kuulin,kun kätilö huusi lapsen mitat. Ne olivat 4950g ja 56 cm Päänympärys 36cm.
Tiesin, että viisikiloinen sieltä tulee.
Kohdunsuu sitte repes ja sen tikkaaminen sattui mielettömästi, kun sitä ei voinut puuduttaa. Sitte ommeltiin väliliha ja istukkakin oli kilon.
Pari tuntia salissa maattuani minut pestiin ja sain nousta toiseen sänkyyn, jolla vietiin minut osastolle. Mutta pyörryin...Olin menettänyt niin paljon verta. Osastolla mitattiin hemoglobiini ja se oli 64. Että ei muuta, kun 1.6 litraa punasoluja suoneen ja sieltä sitte lähti järkikin nousemaan. Tajusin vasta paripäivää synnytyksen jälkeen, että mulla oli vauva. Ja se oli tyttö! Olin niin väsynyt, etten saanut nostaa vauvaa enkä tehdä mitään. Tunsin olevani sairaalassa sänkypotilaana.
Semmonen oli esikoiseni syntymä, mutta onneksi toisen lapsen syntymä poisti kauhun synnytyksestä!
Maha oli jo koko raskauden suuri, kun jumbojetti. Moni kyseli onko siellä kaksoset? Ei ollut, mutta tiesin, että iso vauva sieltä tulee.
No, viikot meni ja kun kuukautisten mukaan lasketusta ajasta oli 16pv yli niin alettiin käynnistämään. Ja silloin ultran mukaan oli jo aikaa mennyt 23 pv yli. Sitte yritettiin käynnistellä. Olin jo monta kertaa itkenyt äitipolilla sitä, että miksei sitä synnytystä jo käynnistetä, kun sieltä on tulossa viisi kiloinen vauva. No, sitte laitettiin ekaks tippa. Ei supistuksen supistusta...
Seuraava päivä pidettiin lepoa. Ei yritetty uudestaan käynnistää. Ja sitte taas seuraavana päivänä uudelleen tippa. Ei auttanut.
Sitte oli jo päivää vaille 4 vko yli lasketun ajan kun lääkäri päätti, että nyt puhkastaan kalvot ja laitetaan tippa...tänään on lapsen synnyttävä, tai sitte leikataan.
Olin jo ihan täynnä koko käynnistyksiä ja silti hartain toiveeni oli, ettei tarvitsisi mennä leikkaukseen. No, soitin mieheni mukaan synnytyssaliin. Menin sinne osastolta suoraan.Vaikka ei synnytys ollut edes käynnissä.
Kello oli aamulla puoli kymmenen,kun laitettiin tippa. 11.30 puhkaistiin kalvot, eikä yhtään supistuksia tullut. Sitte kello 14.30 tuntui ensimmäinen pieni polte, joka sitte voimistui. Sain ottaa ilokaasua kipuun. Sitten mulle luvattiin kahdeksalta epiduraali puudutus. Se tuli juuri, kun kivut olivat tosi kovat. 5cm auki kohdunsuu.
Epiduraali vei kaiken kivun pois. Nukuin...Miehenikin meni isien huoneeseen nukkumaan. No, sitte käytiin kokeilemassa kohdunsuuta, se oli noin viisi senttiä auki. Olin siis parituntia nukkunut, supistuksia oli piirtynyt koneelle, mutta synnytys ei ollut edennyt ollenkaan. Annettiin lisää puudutusta...taas odoteltiin. Ja sama tilanne parin tunnin kuluttua. Silloin kätilö ei enää antanut kipulääkettä lisää vaan sanoi, että pitää keskustella lääkärin kanssa, mitä tehdään.
Odottelimme lääkäriä puoli tuntia, hirveitä supistuksia ja kipua... Kello oli kaksitoista yöllä. Sitte lääkäri päättikin, että leikataan.Koska synnytys ei ollut aikoihin edennyt ja viikkoja oli jo niin paljon yli lasketunajan. Onneksi se oli tosi kohtelias lääkäri. Ja minut valmisteltiin leikkausta varten, heti, kun sali vapautuu, mutta ei kiirettä.
Odottelimme ja odottelimme. Tuntui, että sitä tuskaa ei voi koskaan selittää, kun supistukset tulivat ja menivät. En saanut juoda mitään, en saanut ottaa ilokaasua, en muuta, kun odottaa leikkausta.
Kun olimme jo aikamme odotelleet ja meille aina tultiin kertomaan, että taas tuli hätäsektio, ei vielä päästä jne...olin tosi kipeä. Mieheni yritti kysyä minulta, että haenko apua, niin aattelin, että ei tarvi, kun siellä on nen hätäsektiot...niiden vauvoilla on kovempi kiire. Odotellaan! No, supistukset olivat todella rajut ja sitte mies häipyi kysymään itse apua, sillä hän huomasi, etten enää kestänyt niitä supistuksia.
Kätilö tuli huoneeseen. "Meneppä pitkälleen tuohon sängylle!" Seuraavaksi se käski minun ponnistaa. Luulin, että se jotain testaa, mutta kohdunsuu olikin auennut kokonaan siinä puolessa tunnissa minkä odotin leikkaukseen.
Olin jo ihan väsynyt pitkästä synnytyksestä. Yritin seisaalleen ja vaikka miten, mutta yksin kertaisesti en jaksanut. Lääkärikin tuli sitte sanomaan, että "Nyt olis sitte leikkaus sali vapaa..." Mutta kätilö sano hänelle, että "Me taidetaankin synnyttää täällä..." Ja taas ponnistin, mutta ei tulosta. Kello oli puoli neljä yöllä ja minusta tuntui, että en jaksa enää ollenkaan. "Kuolen kohta, en jaksa enää yhtään..." Sanoin ja voimat olivat todella poissa.
Onneksi lääkäri tajusi heti tilanteen ja kysyi saako he auttaa? Sanoin, että "Tehkää mitä vain, että autatte mua..." Kohta huone oli täynnä porukkaa ja jalat kiskottiin telineisiin ylös. Lääkäri puudutti välilihan ja leikkasi sen. Asetti lapsen päähän imukupin ja sitte ponnistettiin...Se oli jotain ihan hirveetä!!!!!
En ole koskaan kokenut sellaista kipua aikaisemmin. Ja toinen kätilö painoi mahan päältä, että saatas vauva ulos. Sitte imukuppi irtosi lapsen päästä ja lääkäri komensi mua, että "Nyt ponnistat tai lapsi kuolee..." Mulle tuli ihan hirveesti silloin voimia lisää!!!
Ja kohta vauva näkyi jo puoliksi. Se tarttui vielä vyötäröstä kiinni ja kuulin, kun lääkäri sanoi, että "Taitaa ollakin iso vauva..." Ja vielä ponnistettiin..."Se tuska loppuu ihan kohta ja saat lapsen syliin." Lääkäri sanoi ja sitte se loppui.
En kyllä jaksanut nostaa päätäni sen jälkeen. Lapsi oli maailmassa. Tyttö tuli! Mies ei saanut olla imukuppisynnytyksessä mukana, mutta tuli heti sisään, kun vauva oli syntynyt ja itki ilosta!
Olin kuoleman väsynyt. Pyörrytti hirveästi!
Sitte kuulin,kun kätilö huusi lapsen mitat. Ne olivat 4950g ja 56 cm Päänympärys 36cm.
Tiesin, että viisikiloinen sieltä tulee.
Kohdunsuu sitte repes ja sen tikkaaminen sattui mielettömästi, kun sitä ei voinut puuduttaa. Sitte ommeltiin väliliha ja istukkakin oli kilon.
Pari tuntia salissa maattuani minut pestiin ja sain nousta toiseen sänkyyn, jolla vietiin minut osastolle. Mutta pyörryin...Olin menettänyt niin paljon verta. Osastolla mitattiin hemoglobiini ja se oli 64. Että ei muuta, kun 1.6 litraa punasoluja suoneen ja sieltä sitte lähti järkikin nousemaan. Tajusin vasta paripäivää synnytyksen jälkeen, että mulla oli vauva. Ja se oli tyttö! Olin niin väsynyt, etten saanut nostaa vauvaa enkä tehdä mitään. Tunsin olevani sairaalassa sänkypotilaana.
Semmonen oli esikoiseni syntymä, mutta onneksi toisen lapsen syntymä poisti kauhun synnytyksestä!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olet vahva kyllä!!! En tiedä miten itse jaksaisin tuollaisen synnytyskokemuksen!? Itselläni on kolme lasta.Esikoisen kun sain menin sairaalaan kun lapsivedet tuli kotona.Halusin kylpeä siellä(kotona ei ollut kylppäriä.)mutta ensin kätilön täytyi mitata miten paljon olin auennut...-Et saa kylpeä nyt,lapsi syntyy tunnin sisällä! sanoi kätilö!Olin auennut 9 cm ja poika syntyi puoli tuntia sen jälkeen!!! Toinen lapseni syntyi myös aika pian sen jälkeen kun olin tullut sairaalaan.Olin nimittäin silloin auennut 8 cm! Kolmatta kun menin synnyttämään ennätin jopa olla vähän aikaa kylvyssä sairaalassa! Olin auennut "vain" 6-7 cm kun tulin sinne! Olen halunnut vain ilokaasua joka kerta,joka on riittänyt hyvin! Ehkäpä juuri näiden "helppojen " synnytyksien takia haluan vielä lapsia.Ei pelota se ainakaan.
Hyvää syksyn jatkoa kaikille!
Onneksi olkoon lapsen syntymän johdosta!
Synnytyksesi on ollut todella hirveä,onneksi lapsi syntyi terveenä.
On todella ollut kova työ saada noin iso lapsi alateitse maailmaan, olet tehnyt todella kovan työn.
Itsellä on kaikki lapset ollet isoja ja loppua kohtaa kasvoivat aina isommiksi.
Toiseksi viimeinen oli 4,5 kg ja jäi synnytyskanavaan kiinni.Saatin kuitenkin syntymään alateitse, mutta sai erpinpareesin toiseen käteensä, josta onneksi toipui.
Sitten kun sain tämän vimmeisen lapseni ja senkin huomattiin kasvavan isoksi, päädyttiin leikkaamaan kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa.
poika oli 4,3kg ja jos olisi ollut sen kaksi viikkoa vielä vatsassa olis tämäkin poika ollut iso ja olisi saattanut jäädä kanavaan kiinni, ja seuraukset ei välttämättä olis korjaantuneet niinkuin edellisellä.
Jos sinä vielä teet lisää lapsia pyydä seuraamaan sikiön kasvua ja jos lapsi kasvaa noin suureksi pyydä sektiota synnytysmuodoksi, koska lapsi voi saada vaurioita jos joutuu odottamaan liian kauan synnytystä ja jäädä kiinni kanavaan.Älä enään anna synnytyksen mennä noin paljon yli, vaan sinulla on oikeus pyytää synnytksen alottamista itsekin.Lapsen terveys tässä on kaikkein tärkein, ja jos menee noin paljon yli lasketun ajan on se lapselle haitaksi,minulla ainakin pelottaisi sellainen jos lapselle sattuisi jotain vatsassa, kun ei ala syntymään ajoissa.
Esikoiseni oli 4920g syntyessään. Kokoa ei seurattu mitenkään erityisesti, tosin kävin muista syistä johtuen ultrassa vielä raskauden loppukolmanneksella. Kokoarvio silloin ja vielä synnytyssalissakin jäi n. 4 kiloon. Poika syntyi alateitse, synnytyksen kesto 3 tuntia josta ponnistusta 10 min.
Toista lasta odottaessani minua hirvitti ja ehkä hiukan pelottikin. Aina kun sanotaan että lasten syntymäpainot nousee mitä useampa lapsi tulee. Alkuraskaudesta tehtiin sokerirasitus, ison esikoisen johdosta, mutta sieltä ei "vikaa" isoon kokoon löytynyt. Loppuraskaudesta vaadin päästä ultraan jotta sikiön koko arvioitaisiin. Lähete neuvolalääkäriltä heltisi todella nihkeästi (viikkoja n. 38 tuolloin). Ultran tehnyt lääkäri arvioi sikiön kooksi n. 3800g ja totesi että kyllä syntymäpaino jaa sinne n. 4 kiloon. Lopuksi hän vielä totesi "ettei pikkuäidin tarvitse yhtään jännittää, kun se ensimmäinenkin lapsi niin helposti tuli"(?!). No, toinen lapsi syntyi laskettuna päivänä, kokoa oli 4460 g, jotta se koko arvioista, ja vauhdikkaasti tuli hänkin.
Nyt jälkeenpäin täytyy vaan todeta että on minulla ja lapsillani ollut todella hyvä tuuri, kun on paikoissa ollut tilaa syntyä! Meitä ei ilmeisesti ole niin monia, ja kun neuvolassa tai sairaalassakaan ei vauvan kasvun seuraamista ole missään vaiheessa pidetty aiheellisena... vaikka on tiedetty että tulokas saattaa olla "norsu-luokkaa".
ps. Kuopukseni syntyi keskosena (luojan kiitos) rvk:lla 36, kokoa ei oltu hänelläkään pidetty aiheellisena seurata, syntymäpaino oli 3800 g. Usko huviksesi, että hän oli jättiläinen keskolassa!
syntyessään 5.3kg, pituus 55 ja istukka 1.5kg.. tämä johtui kohonneista verensokereista.. sitäpä ei edes nlassa ajateltu vaikka edellisen lapsen koko 4.9kg
Lapsi syntyi alakautta, työnsin ulos tunnin (4.lapsi joten osasin jo homman) pää oli hirveän muotoutunut.. alapää repesi vähäsen. Kukaan ei arvioinnut lapsen kokoa, minä olisin kyllä vaatinut leikkauksen jos olisin tiennyt ison tulevan.. ai niin arvioitiinhan nlassa 2vkoa aikaisemmin 3.5kg painoiseksi.
3.7kg painoinen poika (seuraava) synyti hetkessä, muutama hullu supistus
4.2kg painoinen tyttö oli jäädä kiinni ja napanuora kuristi niin että naama oli aivan sininen.. lapsi näytti viikon verran smurffilta. kuvista kun katsoo niin luulisi että on kuollut..
ja solisluukin murtui siinä rytäkässä. neiti kun ei ollut kiinnittynyt ja tuli 3min työnnön jälkeen maailmaan.
Eli yli 5kg painoinen mahtu tuleen ja 4.2kg sai vammoja.. on se elämä ihmeellistä!
Mä olen kanssa huomannut, että neuvoloiden ja lääkäreiden (edes ultran perusteella tehdyt) kokoarviot eivät yleensä pidä paikkaansa. Kummallista, vaikka lääketiede on nykyään niin eksaktia puuhaa. Mistäköhän moinen voisi johtua.
Itsellä eka lapsi painoi vain 2890 g, kun syntyi ennenaikaisena, ja silti työntelin sitä maailmaan 45 minuuttia... Toinen lapsi syntyi kahdella työnnöllä alle viiden minuutin, vaikka oli yli kilon painavampi. Eli kyllä siihen paljon vaikuttaa se, onko aikaisemmin synnyttänyt vai ei.
Kautta aikain on ollut niin, että tottunut kätilö on käsillään kyennyt arvioimaan tulossa olevan lapsen painon paljon paremmin kuin mikään ultra tai lääkäri.
Nykyisin alkaa vain olla niin, että näitä tottuneita käsiensä käyttäjiä ei enää ole niin paljon kuin ennen, kun kaikki on niin koneellistettu ja sitten vielä luotetaan liian sokeasti niihin koneisiin.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi, että lapsen kokoa ei nykyään osata arvioida muuten oikein, kun kokenut kätilö osaa.
Kun olin synnyttämäss toista lastani, niin kätilö arvio 10g tarkkuudella lapsen koon, ennen kuin sitä oli edes ultrattu. Ultra näytti yli 200g väärin ja lääkäri arvioi 500g väärin. Siis luotettavinta on tehdä painoarvio mahan päältä ja kätilö sen osaa paremmin, kun lääkärit...
Vielä siitä, että kätilö oli aika nuori...mutta kuulema aina arvioinut aikaisemminkin 100g tarkuudella.
Hei! Minulla on vähän vastaava tapaus 26 vuoden takaa. Laitokselle lähdettiin klo 5.00 aamulla. Supistuksia tuli 10 min välein, tunteja kului, mutta kodun suu ei auennut. Kätilö kävi silloin tällöin tarkistamassa tilanteen ja sanoi heti, että taitaa kestää kauan. Samassa salissa oli muita synnyttäjiä ja vauvoja syntyi. Olin jo aivan epätoivoinen ja väsynyt. Supistuksia tuli jo paljon useammin ja rajumpina, tuntui että selkä katkeaa, mutta kohdun suu oli auki vasta 5 cm. Siinä vaiheessa muut äidit oli jo viety huoneisiin, minä olin yksin.
Kätilö teki poikkeuksen silloisiin sääntöihin ja sanoi että mieheni voi tulla saliin, koska siellä ei ole muita. Onneksi, sain voimia lisää, kun ei tarvinnut yksin kärsiä ja mieheni hieroi selkää, joka helpotti huomattavasti kipua. Päivä oli kääntynyt jo seuraavan vuorokauden puolelle ja tilanne jatkui supistusten tullessa jo 2 min välein, kohdunsuu auki 7,5 cm. Kello kolmen aikoihin yöllä alkoivat työntöpoltot, kätilö tuli paikalle ja sanoi että nyt aloitetaan reippaasti työntämiset. Yritin epätoivoisesti saada lasta maailmaan, mutta pitkäksi venynyt synnytys oli vienyt voimat niin, että en jaksanut enää ponnistaa tarpeeksi. Kätilö lähti soittamaan lääkärille, että mitä tehdään. Lääkäri tuli n. puolen tunnin kuluttua paikalle ja sanoi, että pakko ottaa lapsi ulos imukupilla. Kauhistuin jo pelkkää ajatusta, mutta eihän siinä muukaan auttanut. Alkuvalmistelut, niinkuin sinullakin ja imukuppi sisään (todella kamalaa) ja sitten alettiin vetää ja kätilä makasi mahan päällä ja työnsi siitä. Se oli hirveätä, tuli sellainen olo että tähänkö nyt kuolen. Mutta sitten tuli tyttö ulos (klo 5.05) ja kaikki kivut unohtuivat ainakin hetkeksi. Vielä oli edessä ompeleminen ja sitä riitti, aina vaan uusi pistos, en enää muista kuinka paljon niitä oli, mutta seuraavat kolme kuukautta istuin autorenkaan päällä.
Kuusi vuotta meni ennenkuin uskalsin uudelleen. Nyt minulla on neljä lasta, eikä muita ole imukupilla tarvinnut auttaa maailmaan.
Hyvää jatkoa perheellenne!
Siis luettuani kertomuksesi tuli elävästi mieleeni oma kokemukseni 11 kk sitten. Tosin ei tarvinnut montaa päivää olla sairaalassa mutta koin myös imukuppisynnytyksen ponnistettuani n. 2h kaikki voimat pois ja supistukset vain yltyivät ja tunsin ettei lapsi tulisi ulos alakautto koskaan omilla voimillani. En edes tiedä paljonko repesin. Mieheni sanoi että oli kuin kranaatti olisi räjähtänyt.Itse olin niin väsynyt. Jostain silti oli voimaa huutaa kuin tapettava eläin. Lantioni kuvattiin ennen synnäriltä lähtöäni ja todettiin että minulla on synnytyskanavassa oleva spinaali 9 kun se tulisi olla vähintään 10 että normaalikokoinen lapsi tai pää (35cm)mahtuu ulos sieltä. Lääkäri ilmoitti että seuraava on sitten keisarinleikkaus. Hui kamalaa! Ei kyllä innosta edes ajatella toista lasta... pelottaa helvetisti. Haluaisin kyllä toisen lapsen mutta synnytyspelkoni vie kaiket halut. Mitä tehdä,...????
... tehdä vielä toisen lapsen?!?!?!
Multa ois jääny tekemättä.