- Koska sinä lähdet Helsinkiin.
Minä olin koko päivän siivonnut kesän jälkiä ja poltellut roskia tynnyrissä. Eihän sellainen kovin ekologista ole, mutta toisaalta pienin riesa niiden hoitamiseen ja kun se oli tullut tavaksi näiden kymmenen vuoden aikana joina tällä mökillä olin kesäni viettänyt. Roskien polttaminen oli niin kuin rituaali, vapaa kesä päättyi ja arkinen aherrus koululla oli alkamassa.
- Huomenna, minä sanoin ja katsoin Anna-Kaisaa, joka seisoi portilla reppua ja kahta kassia roikottaen. Ensimmäisen kerran minä olin nähnyt hänet kymmenvuotiaana, pikkutyttönä, lettipäänä. Anna-Kaisa oli tullut karvainen perhosen toukka purkissa kysymään mikä se oli. Isänsä oli kehottanut, menehän kysymään siltä kesävieraalta, ötökkämaisterilta, mikä mokoma se on. Ja niin me olimme Anna-Kaisan kanssa ystävystyneet. Minä kerroin hänelle perhosista ja muodonmuutoksista, miten toukasta tulee kotelo ja miten siitä sitten kuoriutuu kaunis perhonen. Joskus minä otin hänet mukaan valokuvaus- ja piirrosretkilleni. Vielä seuraavana ja sitäkin seuraavana kesänä hän oli usein piipahtanut luonani kuuntelemassa kertomuksiani luonnon ihmeistä.
Anna-Kaisan isältä minä tätä mökkiä olin vuokrannut, kymmenes kesä oli nyt päättymässä. Uskomattoman upea paikka, minä olin aivan myyty tähän ja ympäröivään luontoon. Mies oli pitänyt mökistä vielä naurettavan halpaa vuokraa, en tiedä miksi, tällaisesta olisi voinut kyllä rohkeamminkin pyytää. Ehkä minun toisinaan vuoden mittaan toimittamat konjakkipullot, joista hän saattoi naapureilleen tarjota lasillisen mainiten, että se helsinkiläisopettaja tämän oli laittanut tulemaan, sekä muistamiset merkkipäivinä ja vastaavina olivat olleet hyvää pr-toimintaa. Siltikin minulla oli vähän huono omatunto, hinnasta ja muusta.
Vuosi sitten kesällä Anna-Kaisa oli tullut jälleen, välissä oli ollut monta ymmärrettävää teinitytön koteloitumisen vuotta jolloin emme olleet tavanneet. Olin minä ajatellut, ettei hän enää koskaan minun luokseni tulisi, ei olisi kiinnostunut minun jutuistani. Viime kesänä hän oli tullut, nuorena naisena ja me olimme taas alkaneet puhua elämästä. Nyt hänen vehnänvaaleat hiuksensa olivat pitkät, olalle yltävät. Ne olivat avoinna, hapsottivat jännittävästi sekaisin. Ja Anna-Kaisan suu, sitä hän piti usein kiehtovasti vähän mutrullaan, kuin miettien ja pohtien jotain. Silloin kun ei puhunut, ja hän puhui minulle usein ja innostuneesti.
- Minä lähden sinun mukaasi, sanoi Anna-Kaisa pontevasti.
Minä katsoin häntä hyvin tutkivasti. Hämillään julkeasta katseestani hän laski kantamuksensa maahan, katsoi sivulle ja alkoi napittaa villatakkiaan kiinni.
- Miksi?
- Ei minulla ole mitään täällä. Minä voisin mennä töihin tai alkaa opiskella.
- Isäsi järkyttyisi, jos sinä lähtisit minun matkaan.
- Minä olen aikuinen. Minulla pitää olla omakin elämä. Minä jäin äidin kuoleman jälkeen, jotta isä selviäisi Sannin ja Juuson hoidosta. Kyllä ne jo selviävät, kun koulussakin ovat. Isän vaan pitää ryhdistäytyä.
Minä puistin päätäni ja sanoin:
- Toki sinun pitää elämäsi järjestää, mutta et sinä siinä minua tarvitse, ei se niin ole hyvä.
- Otat minut mukaan tai minä kerron salaisuuksia. Minä kerron niistä piirustuksista, kaikille, isällekin!
Minä vähän hätkähdin ja tulin surulliseksikin, tällaisillako korteilla se Anna-Kaisa pelasi. Niin avoin ja positiivinen, minä olin aina pitänyt. Ja sitten minä mietin kesää vuosi takaperin. Anna-Kaisa oli tullut ja kysynyt, piirränkö minä koskaan ihmisiä.
- Tuskin koskaan, tiedä osaisinkohan luontevasti.
- Osaat sinä, piirrä minut.
Minä olin hetken harkinnut ja luvannut yrittää, ehdolla, että hän pitäisi tuon mutristuksen huulillaan ja lupaisi sitten olla nauramatta valmiille kuvalle. Ja Anna-Kaisa oli istunut hiljaa, suu mutrullaan, jännitys oli sykkinyt ilmassa. Minä olin piirtänyt lyijykynällä, vahvoin vedoin, ajatellen, että tässä minä olin nähnyt miten ihminen kasvaa toukasta kauniiksi kuin perhonen. Kumpikin oli ahminut tilanteen atmosfääriä, se oli kutittanut meitä sisältä.
- Herran tähden, se on upea, oli Anna-Kaisa sanonut valmiista kuvasta ja pyytänyt sitä itselleen. En ollut antanut, lupasin piirtää hänelle toisen jos hän vielä haluaisi mallikseni. Kuvan olin laittanut mökin piirongin päälle ja valoisina kesäöinä olin käynyt sitä välillä katsomassa, kun en ollut päässyt uneen.
Pari päivää myöhemmin Anna-Kaisa oli tullut ja vaatinut minua lunastamaan lupaukseni toisesta kuvasta. Minä olin piirtänyt ja jännitys oli taas sykkinyt ilmassa. Nyt hän ei ollut malttanut olla täysin hiljaa, vaan kesken työn hän oli kysynyt:
- Olenko minä sinusta kaunis?
- Sinä olet jumalaisen kaunis, vastasin ja jatkoin piirtämistä, vaikka käteni tärisivät.
Saatuaan piirustuksena hän ei ollut lähtenyt vaan tarttunut siroilla sormillaan käsiini, käännellen ja tutkaillen niitä. Sitten hän oli hymyillen katsonut minua silmiin, huulet hieman raollaan, paljastaen kauniit ja tasaiset hampaat.
- Sinulla on kauniit kädet, on ihmeellistä katsoa kun ne työskentelevät. Minun sisälläni polttelee, kun minä näen sinun käsien liikuttavan kynää ja minä en tiedä mitä ne paperille tekevät! Piirrä minua vielä, piirrä minusta kuvia itsellesi katsottavaksi.
Minä olin paljastunut, hän oli ajatukseni lukenut. Silloin minua oli hävettänyt, poskiani oli kuumottanut ja enkä enää pystynyt katsomaan silmiin. Minun käteni olivat tärisseet, Anna-Kaisankin kädet olivat tärisseet ja hän oli vetänyt omansa irti minun käsistäni.
- Piirrä minua naisena, Anna-Kaisa oli sanonut ja kääntynyt minuun selin. Minä olin katsonut hänen puseronselkäänsä ja sitten peilin kautta minä olin nähnyt miten hän napitti auki puseronnappejaan, kömpelösti, kädet täristen jännityksestä jota ilmassa sykki.
- Älä nyt, joku voi tulla!
- Minä olen jo aikuinen nainen, mitä se kuuluu kenellekään.
Mitään hidastamatta hän oli napittanut valkoisen puseronsa auki ja riisunut sen yltään. Hetken hän oli siinä seissyt, kädet sivulle valahtaneina ja minä olin vuoroin katsonut hänen selkäänsä ja vuoroin peilin kautta hänen liivien verhoamia rintojaan. Sitten hän oli näppärästi ujuttanut kätensä selkäpuolelleen, aukaissut hakaset ja liivit olivat päätyneet lattialle puseron seuraksi. Käsivarret rinnalle ristittynä hän oli kävellyt vuoteeni viereen ja istunut sille.
- Mitenkä minä asetun?
Hieman hämillään minua katsoen hän oli ensin istunut, etsien kasvoiltani vastausta, mikä olisi piirustuksellisin asento. Hän oli laskenut kätensä alas, hieronut kämmeniään farkkuihinsa ja asetellut sitten käsiään, ensin nojaten vähän vasemmalle, oikea käsivarsi navan päällä, vasen käsi sitä tukien. Sitten oli hakenut asentoa toiseen suuntaan, sormet harallaan reisien päällä, mutta asento ei ollut levollinen. Sitten minäkin olin jo juonessa mukana ja ehdotin:
- Jos sinä nostaisit jalat sinne sängylle, vähän polvet koukussa, nojaisit siihen päätyyn ja laittaisit seinänpuoleisen käden polvelle. Toisen käden voit laittaa vaikka niskan taakse. Ja katso vähän yläviistoon, muista se mutristus.
Niin minä olin alkanut piirtää samalla. Nopeasti minä olin piirtänyt kolme luonnosta ja Anna-Kaisa oli seurannut kun minä olin työskennellyt, hänen silmänsä olivat seuranneet käsiäni ja hänen nänninsä, joita minä en ensin ollut nähnyt ollenkaan, ne olivat työntyneet ulos rintojen kärjistä. Jännitys oli ollut ilmassa sakeaa, kuin kermavaahtoa, jota on aina vähän pakko maistaa, nuolaista, kun tietää että se on niin hyvää.
Minä olin käynyt polvilleni lattialle ja levittänyt valmiit kuvat eteeni. Anna-Kaisa oli tullut, kumartunut katsomaan, rintojaan kämmeniinsä kätkien, pää kallellaan jokaista kuvaa erikseen katsoen. Sitten hän oli puistanut päätään:
- Eivät nämä ole luontevia.
Anna-Kaisa oli mennyt takaisin vuoteelle istumaan, istunut siinä kädet reisillään ja katsonut etäältä kuvia lattialla. Hiukset olivat yltäneet rinnoille. Minä olin katsonut vetäytyivätkö hänen nänninsä, ei, ne rusottivat kuin vadelmat, esillä ja houkuttelevina.
- Sinä et katso minua kunnolla. Sinun katseesi pitää tutkia minua niin kuin se tutkii toukkaa tai muurahaiskekoa, kun sinä alat piirtää sitä.
Sitten Anna-Kaisa oli heittäytynyt selälleen vuoteelleni, polvet kohotettuina, vähän koukussa ja hän oli laittanut sormensa farmareidensa vyötärölle. Hetken hän oli ollut siinä liikkumatta ja sitten alkanut avaamaan housujaan, hitaasti, nappi, vetoketju, peukalot olivat menneet taas vyötärölle, lantio kevyesti kohonnut ja housut oli työnnetty puoleen reiteen. Niin farkut kuin puuterin väriset pöksyt niiden alla. Sitten jalat olivat potkineet käsien avuksi ja lopulta vaatteet olivat ravisteltu nilkasta lattialle.
- Sinun pitää tulla lähemmäs ja tutkia minua, jotta voit piirtää.
Minä olin mennyt polvilleni vuoteen vireen, puristanut kynää ja lehtiötä tärisevissä käsissäni. Anna-Kaisa oli koskettanut otsaani kädellään ja sanonut:
- Katso kunnolla, katso niin että sinun otsasi on kurtussa. Minä rakastan, kun sinä katsot niin että otsa on kurtussa, kuten sinä katsoit kun minä olin lapsi ja piirsimme ötököitä. Se on niin jännittävää.
Anna-Kaisa oli antanut jalkojensa levitä haralleen ja laittanut kätensä hävylleen. Hitaasti hän oli sitä hieronut, sormet yhdessä, paitsi peukalo, se oli harottanut sivulle. Kevyesti hieronut, häpyhuulet olivat turvonneet ja kiiltelivät.
- Minua ei ole koskettu, minä olen neitsyt, oli Anna-Kaisa sanonut ja nostanut kätensä niskansa alle. Oli ollut hiljaista, vain hengitysten raskas ääni kuului, ja oli hämärääkin, mutta silti olin nähnyt miten hänen kaulasuonensa sykki. Sitten minä olin katsonut hänen häpyään, miten se oli kiihottunut kukkaan, railo oli auki, kosteana ja tuoksuvana. Minä olin kumartunut lähemmäs ja alkanut piirtää, kädet täristen, aivoissa kuvat olivat sekoittuneet sumeana virtana kaikkiin niihin häpyihin, joita maailmassa olin nähnyt, koskenut ja näkemättäkin koskenut ja mikään ei ollut niistä vielä ollut niin kiihottava.
- Minä en pysty enää, kädet tärisevät, olin sanonut ja sysännyt kuvan Anna-Kaisan käteen. Hän oli tutkinut kuvaa ja hymyillyt hyväksyvästi. Sitten hän oli ottanut sen irti luonnoslehtiöstä, noussut vuoteelta ohitseni, kerännyt lattialta vaatteensa ja sinne jättämäni kuvat sekä kävellyt huoneen ovelle. Minä olin ollut polvillani vuoteen luona ja katsonut kuinka hän meni, vilkaisi minua vielä ovella ja meni.
Kun hän oli mennyt, olin painanut kasvoni vuoteella kohtaan, jossa hän oli ollut, joka oli vielä lämmin hänestä. Painanut ja vetänyt tuoksua sieraimiini, niin, ettei minun ollut tarvinnut sen jälkeen kuin avata housuni ja ottaa elimeni esiin, kun olin jo tullut. Sitten minä olin katsonut lehtiötäni, minulla ei ollut hänestä kuvaa, naisena, vain kynän painuneet piirrot paperin läpi. Mutta minä sirotin niihin hiiltä ja puhalsin ja hänen häpynsä hahmo oli taas siinä, paperilla.
Minä havahduin. Anna-Kaisa seisoi portilla, hänen ilmeensä oli kysyvä, hämmästynytkin. Minä katsoin häntä silmiin ja sanoin:
- Sinulla on poikaystäväkin, Samuli.
- Minä haluankin lähteä, ennen kuin hän pääsee pois sotaväestä.
- Miksi?
- Ei se olisi oikein, jos minä ... , asiat ovat nyt vähän sekaisin. Minä en ole luvannut Samulille mitään.
Minä katsoin Anna-Kaisan ilmettä, joka oli huolestunut ja painuksissa.
- Minulla on asiat huonosti, minulle on käynyt vahinko. Et sinä ymmärrä. Minun on parempi päästä täältä pois.
Hätkähdin.
- Samulin kanssako?
Anna-Kaisa puisteli päätään, vehnänvaaleat heiluivat puolelta toiselle, ja oli purskahtamaisillaan itkuun.
- En minä ole ollut Samulin kanssa koskaan sellattiin, minä olen sanonut, että odotetaan kun se pääsisi pois ja katsottaisiin sitten. Minä tiedän olleeni huono ihminen, kun olen pitänyt sitä, vaikka tiedän, ettei se ole minulle oikea. Samuli oli oljenkorteni. Isälle, että se uskoo, että minä lähden joku päivä.
- Onkos sinulla sitten joku toinen?
- Ei minulla ole ketään, minulle kävi vaan huonosti. Mäkisen Kaarinan viisikymmentävuotispäivillä, kesän alussa. Minä olin sillä passaamassa ja apuna. Sen poika oli siellä, Mikael, oli tullut Helsingistä. Se sen minulle teki. En minä ole ollut koskaan kenenkään muun kanssa, minulta meni neitsyys ja minulle kävi huonosti.
Sitten Anna-Kaisa kertoi, miten Mikael oli komea mies, kahdenkymmenen viiden, insinööri ja uusi auto ja miten he olivat koko päivän nauraneet ja kujeilleet. Illalla juhlien jälkeen siivotessa se oli riistäytynyt. Näin minä sen mielessäni kuvittelin, kuin elokuvana silmieni edessä.
---
1 INT. MÄKISTEN OMAKOTITALON KELLARI, PYYKKIKONE - ILTA
Anna-Kaisa pähkäilee automaattipesukoneen kanssa, on outoa, pöytäliinoja pitäisi pestä. Mikael tulee huoneeseen, seisahtuu hetkeksi ovella, sulkee sen sitten ja kävelee aivan Anna-Kaisan taakse.
ANNA-KAISA
Ymmärrätkö sinä näiden hanikoiden päälle?
MIKAEL
Voi jumankauta, olet sinä kyllä upea ilmestys. Ei olisi uskonut, että kotipuolessa on tuollainen.
Ottaa Anna-Kaisaa takaapäin vyötäisiltä ja puristaa itseään vasten, kohottaakin vähän ilmaan, riuska mies. Laskiessaan näykkii vähän korvallista.
A-K (hihittäen)
Älä, kun pitäisi saada tämä pyörimään.
M
Minä näytän mikä laitetaan pyörimään.
Mikael edelleen Anna-Kaisan takana, hamuaa käsillään mekon helmaa ylöspäin, kohta jo valkoiset pöksyt vilahtavat alta. Kamera kuvaa sammakkoperspektiivistä, keskittyen käsiin, jotka puristelevat reiden sisäpintaa.
A-K
Osaatko sinä olla hellä?
M
Minä kun ajattelin että sinä tykkäisit vähän ripeämpiotteisista. Lähde minun luokse Helsinkiin.
Kokokuva: kädet käyvät edelleen reisillä ja jalkovälissä, suu hamuaa niskaa ja korvallista. Anna-Kaisa kääntyy ja suutelee Mikaelia. Sitten Mikael nappaa Anna-Kaisan syliinsä ja laskee pöydälle.
A
Äitisi voi tulla!
M
Sekö sinulla vain mielessä liikkuu?
Mikael suutelee kevyesti pöydällä olevaa Anna-Kaisaa, siirtyy sitten tämän jalkopäähän ja kiskaisee mekon alta valkoiset pöksyt pois jalasta. Pöksyt jäävät aivan pöydän reunalle.
Mikael ohjaa jalkoja levälleen ja vie päänsä mekon alle jalkoväliin. Kamera lähikuvaan: Anna-Kaisan kasvot, silmät puoliummessa, suu mutristelee, näykkii alahuultaan.
Kamera siirtyy lattianrajaan, puolilähikuva sammakkoperspektiivistä: Mikael takaapäin, avaa vyönsolkensa, kolahtaa, housut valahtavat vähän alaspäin.
A-K
Minä olen oikeastaan vähän niin kuin varattu.
M
Mitähän se sinun "vähän niin kuin varaajasi" meinaa kun sinä tämmöistä peliä pidät...
A-K
Olisit minulle vain hellä.
Kuva siirtyy erikoislähikuvana Anna-Kaisan pöksyihin. Pöytä alkaa huojua rytmikkäästi. Pöksyt liikkuvat reunan yli:..., 5, 4, 3, 2, 1 ja putoavat pois kuvasta lattialle.
A-K (kirkaisten)
Oijoijoi.
M
Ole nyt hiljaa.
Lähikuva Mikaelin kasvoista, punottavat ja huohottaa. Sitten kokokuvaan sivusta, Anna-Kaisan sääret roikkuvat velttoina pöydän reunan yli, pöksyt ovat lattialla.
M
Siisti ulkoasuasi ja mene ylös, muori voi ruveta epäilemään jotain.
---
Minä olin saanut siivottua ja tavarani kasaan. Anna-Kaisa oli istunut pöydän ääressä, kassit olivat olleet lattialla sen jalkojen juuressa. Minä pyysin häntä menemään kotiinsa ja selvittämään isälleen, parempi niin olisi, miehellä oli ollut jo rankkaa elämässä leskenä.
Ei Anna-Kaisa lähtenyt. Kun minä menin vuoteeseen, viimeistä kertaa sinä kesänä, riisui hän kaikki vaatteensa ja kävi minun vierelleni. Vuode oli kapea, meillä oli siinä tilaa niukasti ja hän painoi päänsä rinnalleni ja otti sormeni sormiensa lomaan.
- Oletko sinä ajatellut, että sen asian voisi vielä hoitaa jotenkin, kysyin varovasti.
- Kun en minä tiedä, kun kukaan ei ole minua neuvonut. Sinä olet ainoa, joka on minulle asioita maailmassa selittänyt.
- En minä ole mikään esikuva, hävennyt minä olen itseäni ja ajatellut, että olen ollut vahingoksi.
Anna-Kaisa oli ollut kahdentoista, viimeinen kesä ennen pitkää taukoa - kotelovaihetta - välillämme. Olimme lainanneet venettä ja soutaneet aurinkoisena päivänä saareen ja maanneet siellä rantakalliolla tutkimassa, miten muurahaiset olivat kulkeneet risteävillä poluillaan kuljettaen mukanaan kariketta paikasta toiseen. Siinä Anna-Kaisa oli kysynyt minulta:
- Sattuuko se äitiin, kun isä laittaa siementä sen sisälle.
- Ei sen pitäisi, miten niin, olin sanonut hyvin hämmentyneenä.
- Kun äiti huutaa, kun ne tekee sitä. Ja minä tiedän, että ne tekevät, vaikka isä sanookin, että äiti on huutanut koska on nähnyt painajaisia.
- Äidit huutaa, kun se tuntuu niistä niin hyvälle, olin sanonut ja punastunut.
Anna-Kaisa oli noussut istumaan rantakalliolle ja hyvin miettivä ilme kasvoillaan oli minulta kysynyt:
- Millaista se miehen siemen on?
Minä olin jo joskus aikaisemmin kertonut Anna-Kaisalle miten naisen munasolu on suurin solu, mutta sitäkään ei voi nähdä kuin mikroskoopilla. Silloin minä koetin kertoa hänelle, että miehen siemen on nestettä, josta ainoastaan pieni osa on niitä itse siittiöitä ja suurin osa on vain nestettä jossa ne elävät ja sitäkään ei ole paljon.
- Näytä minulle, millaista se on?
- Kuule, se on henkilökohtainen ja aikuisten juttu, ei sitä voi noin vain näyttää.
Sinä kesänä minulla oli ollut mikroskooppi matkassa, en enää muista mistä erityisestä syystä. Saaressa käyntiä seuraavana päivänä minä olin tyydyttänyt aamulla itseäni vuoteessa ja ottanut sen talteen mukin pohjalle. Muutaman tipan minä olin laittanut siitä mikroskoopin lasille ja kun Anna-Kaisa tuli, minä pyysin häntä katsomaan. Hän oli ollut lumoutunut, posket olivat hehkuneet ja hän oli kysynyt kymmeniä kysymyksiä lisää. Lopuksi minä olin joutunut häntä vannottamaan:
- Kyllä sinä varmaan ymmärrät, että tämä on sellainen juttu jota ei kaikille näytetä, ja hän oli nyökkäillyt.
Minä olin koko päivän siivonnut kesän jälkiä ja poltellut roskia tynnyrissä. Eihän sellainen kovin ekologista ole, mutta toisaalta pienin riesa niiden hoitamiseen ja kun se oli tullut tavaksi näiden kymmenen vuoden aikana joina tällä mökillä olin kesäni viettänyt. Roskien polttaminen oli niin kuin rituaali, vapaa kesä päättyi ja arkinen aherrus koululla oli alkamassa.
- Huomenna, minä sanoin ja katsoin Anna-Kaisaa, joka seisoi portilla reppua ja kahta kassia roikottaen. Ensimmäisen kerran minä olin nähnyt hänet kymmenvuotiaana, pikkutyttönä, lettipäänä. Anna-Kaisa oli tullut karvainen perhosen toukka purkissa kysymään mikä se oli. Isänsä oli kehottanut, menehän kysymään siltä kesävieraalta, ötökkämaisterilta, mikä mokoma se on. Ja niin me olimme Anna-Kaisan kanssa ystävystyneet. Minä kerroin hänelle perhosista ja muodonmuutoksista, miten toukasta tulee kotelo ja miten siitä sitten kuoriutuu kaunis perhonen. Joskus minä otin hänet mukaan valokuvaus- ja piirrosretkilleni. Vielä seuraavana ja sitäkin seuraavana kesänä hän oli usein piipahtanut luonani kuuntelemassa kertomuksiani luonnon ihmeistä.
Anna-Kaisan isältä minä tätä mökkiä olin vuokrannut, kymmenes kesä oli nyt päättymässä. Uskomattoman upea paikka, minä olin aivan myyty tähän ja ympäröivään luontoon. Mies oli pitänyt mökistä vielä naurettavan halpaa vuokraa, en tiedä miksi, tällaisesta olisi voinut kyllä rohkeamminkin pyytää. Ehkä minun toisinaan vuoden mittaan toimittamat konjakkipullot, joista hän saattoi naapureilleen tarjota lasillisen mainiten, että se helsinkiläisopettaja tämän oli laittanut tulemaan, sekä muistamiset merkkipäivinä ja vastaavina olivat olleet hyvää pr-toimintaa. Siltikin minulla oli vähän huono omatunto, hinnasta ja muusta.
Vuosi sitten kesällä Anna-Kaisa oli tullut jälleen, välissä oli ollut monta ymmärrettävää teinitytön koteloitumisen vuotta jolloin emme olleet tavanneet. Olin minä ajatellut, ettei hän enää koskaan minun luokseni tulisi, ei olisi kiinnostunut minun jutuistani. Viime kesänä hän oli tullut, nuorena naisena ja me olimme taas alkaneet puhua elämästä. Nyt hänen vehnänvaaleat hiuksensa olivat pitkät, olalle yltävät. Ne olivat avoinna, hapsottivat jännittävästi sekaisin. Ja Anna-Kaisan suu, sitä hän piti usein kiehtovasti vähän mutrullaan, kuin miettien ja pohtien jotain. Silloin kun ei puhunut, ja hän puhui minulle usein ja innostuneesti.
- Minä lähden sinun mukaasi, sanoi Anna-Kaisa pontevasti.
Minä katsoin häntä hyvin tutkivasti. Hämillään julkeasta katseestani hän laski kantamuksensa maahan, katsoi sivulle ja alkoi napittaa villatakkiaan kiinni.
- Miksi?
- Ei minulla ole mitään täällä. Minä voisin mennä töihin tai alkaa opiskella.
- Isäsi järkyttyisi, jos sinä lähtisit minun matkaan.
- Minä olen aikuinen. Minulla pitää olla omakin elämä. Minä jäin äidin kuoleman jälkeen, jotta isä selviäisi Sannin ja Juuson hoidosta. Kyllä ne jo selviävät, kun koulussakin ovat. Isän vaan pitää ryhdistäytyä.
Minä puistin päätäni ja sanoin:
- Toki sinun pitää elämäsi järjestää, mutta et sinä siinä minua tarvitse, ei se niin ole hyvä.
- Otat minut mukaan tai minä kerron salaisuuksia. Minä kerron niistä piirustuksista, kaikille, isällekin!
Minä vähän hätkähdin ja tulin surulliseksikin, tällaisillako korteilla se Anna-Kaisa pelasi. Niin avoin ja positiivinen, minä olin aina pitänyt. Ja sitten minä mietin kesää vuosi takaperin. Anna-Kaisa oli tullut ja kysynyt, piirränkö minä koskaan ihmisiä.
- Tuskin koskaan, tiedä osaisinkohan luontevasti.
- Osaat sinä, piirrä minut.
Minä olin hetken harkinnut ja luvannut yrittää, ehdolla, että hän pitäisi tuon mutristuksen huulillaan ja lupaisi sitten olla nauramatta valmiille kuvalle. Ja Anna-Kaisa oli istunut hiljaa, suu mutrullaan, jännitys oli sykkinyt ilmassa. Minä olin piirtänyt lyijykynällä, vahvoin vedoin, ajatellen, että tässä minä olin nähnyt miten ihminen kasvaa toukasta kauniiksi kuin perhonen. Kumpikin oli ahminut tilanteen atmosfääriä, se oli kutittanut meitä sisältä.
- Herran tähden, se on upea, oli Anna-Kaisa sanonut valmiista kuvasta ja pyytänyt sitä itselleen. En ollut antanut, lupasin piirtää hänelle toisen jos hän vielä haluaisi mallikseni. Kuvan olin laittanut mökin piirongin päälle ja valoisina kesäöinä olin käynyt sitä välillä katsomassa, kun en ollut päässyt uneen.
Pari päivää myöhemmin Anna-Kaisa oli tullut ja vaatinut minua lunastamaan lupaukseni toisesta kuvasta. Minä olin piirtänyt ja jännitys oli taas sykkinyt ilmassa. Nyt hän ei ollut malttanut olla täysin hiljaa, vaan kesken työn hän oli kysynyt:
- Olenko minä sinusta kaunis?
- Sinä olet jumalaisen kaunis, vastasin ja jatkoin piirtämistä, vaikka käteni tärisivät.
Saatuaan piirustuksena hän ei ollut lähtenyt vaan tarttunut siroilla sormillaan käsiini, käännellen ja tutkaillen niitä. Sitten hän oli hymyillen katsonut minua silmiin, huulet hieman raollaan, paljastaen kauniit ja tasaiset hampaat.
- Sinulla on kauniit kädet, on ihmeellistä katsoa kun ne työskentelevät. Minun sisälläni polttelee, kun minä näen sinun käsien liikuttavan kynää ja minä en tiedä mitä ne paperille tekevät! Piirrä minua vielä, piirrä minusta kuvia itsellesi katsottavaksi.
Minä olin paljastunut, hän oli ajatukseni lukenut. Silloin minua oli hävettänyt, poskiani oli kuumottanut ja enkä enää pystynyt katsomaan silmiin. Minun käteni olivat tärisseet, Anna-Kaisankin kädet olivat tärisseet ja hän oli vetänyt omansa irti minun käsistäni.
- Piirrä minua naisena, Anna-Kaisa oli sanonut ja kääntynyt minuun selin. Minä olin katsonut hänen puseronselkäänsä ja sitten peilin kautta minä olin nähnyt miten hän napitti auki puseronnappejaan, kömpelösti, kädet täristen jännityksestä jota ilmassa sykki.
- Älä nyt, joku voi tulla!
- Minä olen jo aikuinen nainen, mitä se kuuluu kenellekään.
Mitään hidastamatta hän oli napittanut valkoisen puseronsa auki ja riisunut sen yltään. Hetken hän oli siinä seissyt, kädet sivulle valahtaneina ja minä olin vuoroin katsonut hänen selkäänsä ja vuoroin peilin kautta hänen liivien verhoamia rintojaan. Sitten hän oli näppärästi ujuttanut kätensä selkäpuolelleen, aukaissut hakaset ja liivit olivat päätyneet lattialle puseron seuraksi. Käsivarret rinnalle ristittynä hän oli kävellyt vuoteeni viereen ja istunut sille.
- Mitenkä minä asetun?
Hieman hämillään minua katsoen hän oli ensin istunut, etsien kasvoiltani vastausta, mikä olisi piirustuksellisin asento. Hän oli laskenut kätensä alas, hieronut kämmeniään farkkuihinsa ja asetellut sitten käsiään, ensin nojaten vähän vasemmalle, oikea käsivarsi navan päällä, vasen käsi sitä tukien. Sitten oli hakenut asentoa toiseen suuntaan, sormet harallaan reisien päällä, mutta asento ei ollut levollinen. Sitten minäkin olin jo juonessa mukana ja ehdotin:
- Jos sinä nostaisit jalat sinne sängylle, vähän polvet koukussa, nojaisit siihen päätyyn ja laittaisit seinänpuoleisen käden polvelle. Toisen käden voit laittaa vaikka niskan taakse. Ja katso vähän yläviistoon, muista se mutristus.
Niin minä olin alkanut piirtää samalla. Nopeasti minä olin piirtänyt kolme luonnosta ja Anna-Kaisa oli seurannut kun minä olin työskennellyt, hänen silmänsä olivat seuranneet käsiäni ja hänen nänninsä, joita minä en ensin ollut nähnyt ollenkaan, ne olivat työntyneet ulos rintojen kärjistä. Jännitys oli ollut ilmassa sakeaa, kuin kermavaahtoa, jota on aina vähän pakko maistaa, nuolaista, kun tietää että se on niin hyvää.
Minä olin käynyt polvilleni lattialle ja levittänyt valmiit kuvat eteeni. Anna-Kaisa oli tullut, kumartunut katsomaan, rintojaan kämmeniinsä kätkien, pää kallellaan jokaista kuvaa erikseen katsoen. Sitten hän oli puistanut päätään:
- Eivät nämä ole luontevia.
Anna-Kaisa oli mennyt takaisin vuoteelle istumaan, istunut siinä kädet reisillään ja katsonut etäältä kuvia lattialla. Hiukset olivat yltäneet rinnoille. Minä olin katsonut vetäytyivätkö hänen nänninsä, ei, ne rusottivat kuin vadelmat, esillä ja houkuttelevina.
- Sinä et katso minua kunnolla. Sinun katseesi pitää tutkia minua niin kuin se tutkii toukkaa tai muurahaiskekoa, kun sinä alat piirtää sitä.
Sitten Anna-Kaisa oli heittäytynyt selälleen vuoteelleni, polvet kohotettuina, vähän koukussa ja hän oli laittanut sormensa farmareidensa vyötärölle. Hetken hän oli ollut siinä liikkumatta ja sitten alkanut avaamaan housujaan, hitaasti, nappi, vetoketju, peukalot olivat menneet taas vyötärölle, lantio kevyesti kohonnut ja housut oli työnnetty puoleen reiteen. Niin farkut kuin puuterin väriset pöksyt niiden alla. Sitten jalat olivat potkineet käsien avuksi ja lopulta vaatteet olivat ravisteltu nilkasta lattialle.
- Sinun pitää tulla lähemmäs ja tutkia minua, jotta voit piirtää.
Minä olin mennyt polvilleni vuoteen vireen, puristanut kynää ja lehtiötä tärisevissä käsissäni. Anna-Kaisa oli koskettanut otsaani kädellään ja sanonut:
- Katso kunnolla, katso niin että sinun otsasi on kurtussa. Minä rakastan, kun sinä katsot niin että otsa on kurtussa, kuten sinä katsoit kun minä olin lapsi ja piirsimme ötököitä. Se on niin jännittävää.
Anna-Kaisa oli antanut jalkojensa levitä haralleen ja laittanut kätensä hävylleen. Hitaasti hän oli sitä hieronut, sormet yhdessä, paitsi peukalo, se oli harottanut sivulle. Kevyesti hieronut, häpyhuulet olivat turvonneet ja kiiltelivät.
- Minua ei ole koskettu, minä olen neitsyt, oli Anna-Kaisa sanonut ja nostanut kätensä niskansa alle. Oli ollut hiljaista, vain hengitysten raskas ääni kuului, ja oli hämärääkin, mutta silti olin nähnyt miten hänen kaulasuonensa sykki. Sitten minä olin katsonut hänen häpyään, miten se oli kiihottunut kukkaan, railo oli auki, kosteana ja tuoksuvana. Minä olin kumartunut lähemmäs ja alkanut piirtää, kädet täristen, aivoissa kuvat olivat sekoittuneet sumeana virtana kaikkiin niihin häpyihin, joita maailmassa olin nähnyt, koskenut ja näkemättäkin koskenut ja mikään ei ollut niistä vielä ollut niin kiihottava.
- Minä en pysty enää, kädet tärisevät, olin sanonut ja sysännyt kuvan Anna-Kaisan käteen. Hän oli tutkinut kuvaa ja hymyillyt hyväksyvästi. Sitten hän oli ottanut sen irti luonnoslehtiöstä, noussut vuoteelta ohitseni, kerännyt lattialta vaatteensa ja sinne jättämäni kuvat sekä kävellyt huoneen ovelle. Minä olin ollut polvillani vuoteen luona ja katsonut kuinka hän meni, vilkaisi minua vielä ovella ja meni.
Kun hän oli mennyt, olin painanut kasvoni vuoteella kohtaan, jossa hän oli ollut, joka oli vielä lämmin hänestä. Painanut ja vetänyt tuoksua sieraimiini, niin, ettei minun ollut tarvinnut sen jälkeen kuin avata housuni ja ottaa elimeni esiin, kun olin jo tullut. Sitten minä olin katsonut lehtiötäni, minulla ei ollut hänestä kuvaa, naisena, vain kynän painuneet piirrot paperin läpi. Mutta minä sirotin niihin hiiltä ja puhalsin ja hänen häpynsä hahmo oli taas siinä, paperilla.
Minä havahduin. Anna-Kaisa seisoi portilla, hänen ilmeensä oli kysyvä, hämmästynytkin. Minä katsoin häntä silmiin ja sanoin:
- Sinulla on poikaystäväkin, Samuli.
- Minä haluankin lähteä, ennen kuin hän pääsee pois sotaväestä.
- Miksi?
- Ei se olisi oikein, jos minä ... , asiat ovat nyt vähän sekaisin. Minä en ole luvannut Samulille mitään.
Minä katsoin Anna-Kaisan ilmettä, joka oli huolestunut ja painuksissa.
- Minulla on asiat huonosti, minulle on käynyt vahinko. Et sinä ymmärrä. Minun on parempi päästä täältä pois.
Hätkähdin.
- Samulin kanssako?
Anna-Kaisa puisteli päätään, vehnänvaaleat heiluivat puolelta toiselle, ja oli purskahtamaisillaan itkuun.
- En minä ole ollut Samulin kanssa koskaan sellattiin, minä olen sanonut, että odotetaan kun se pääsisi pois ja katsottaisiin sitten. Minä tiedän olleeni huono ihminen, kun olen pitänyt sitä, vaikka tiedän, ettei se ole minulle oikea. Samuli oli oljenkorteni. Isälle, että se uskoo, että minä lähden joku päivä.
- Onkos sinulla sitten joku toinen?
- Ei minulla ole ketään, minulle kävi vaan huonosti. Mäkisen Kaarinan viisikymmentävuotispäivillä, kesän alussa. Minä olin sillä passaamassa ja apuna. Sen poika oli siellä, Mikael, oli tullut Helsingistä. Se sen minulle teki. En minä ole ollut koskaan kenenkään muun kanssa, minulta meni neitsyys ja minulle kävi huonosti.
Sitten Anna-Kaisa kertoi, miten Mikael oli komea mies, kahdenkymmenen viiden, insinööri ja uusi auto ja miten he olivat koko päivän nauraneet ja kujeilleet. Illalla juhlien jälkeen siivotessa se oli riistäytynyt. Näin minä sen mielessäni kuvittelin, kuin elokuvana silmieni edessä.
---
1 INT. MÄKISTEN OMAKOTITALON KELLARI, PYYKKIKONE - ILTA
Anna-Kaisa pähkäilee automaattipesukoneen kanssa, on outoa, pöytäliinoja pitäisi pestä. Mikael tulee huoneeseen, seisahtuu hetkeksi ovella, sulkee sen sitten ja kävelee aivan Anna-Kaisan taakse.
ANNA-KAISA
Ymmärrätkö sinä näiden hanikoiden päälle?
MIKAEL
Voi jumankauta, olet sinä kyllä upea ilmestys. Ei olisi uskonut, että kotipuolessa on tuollainen.
Ottaa Anna-Kaisaa takaapäin vyötäisiltä ja puristaa itseään vasten, kohottaakin vähän ilmaan, riuska mies. Laskiessaan näykkii vähän korvallista.
A-K (hihittäen)
Älä, kun pitäisi saada tämä pyörimään.
M
Minä näytän mikä laitetaan pyörimään.
Mikael edelleen Anna-Kaisan takana, hamuaa käsillään mekon helmaa ylöspäin, kohta jo valkoiset pöksyt vilahtavat alta. Kamera kuvaa sammakkoperspektiivistä, keskittyen käsiin, jotka puristelevat reiden sisäpintaa.
A-K
Osaatko sinä olla hellä?
M
Minä kun ajattelin että sinä tykkäisit vähän ripeämpiotteisista. Lähde minun luokse Helsinkiin.
Kokokuva: kädet käyvät edelleen reisillä ja jalkovälissä, suu hamuaa niskaa ja korvallista. Anna-Kaisa kääntyy ja suutelee Mikaelia. Sitten Mikael nappaa Anna-Kaisan syliinsä ja laskee pöydälle.
A
Äitisi voi tulla!
M
Sekö sinulla vain mielessä liikkuu?
Mikael suutelee kevyesti pöydällä olevaa Anna-Kaisaa, siirtyy sitten tämän jalkopäähän ja kiskaisee mekon alta valkoiset pöksyt pois jalasta. Pöksyt jäävät aivan pöydän reunalle.
Mikael ohjaa jalkoja levälleen ja vie päänsä mekon alle jalkoväliin. Kamera lähikuvaan: Anna-Kaisan kasvot, silmät puoliummessa, suu mutristelee, näykkii alahuultaan.
Kamera siirtyy lattianrajaan, puolilähikuva sammakkoperspektiivistä: Mikael takaapäin, avaa vyönsolkensa, kolahtaa, housut valahtavat vähän alaspäin.
A-K
Minä olen oikeastaan vähän niin kuin varattu.
M
Mitähän se sinun "vähän niin kuin varaajasi" meinaa kun sinä tämmöistä peliä pidät...
A-K
Olisit minulle vain hellä.
Kuva siirtyy erikoislähikuvana Anna-Kaisan pöksyihin. Pöytä alkaa huojua rytmikkäästi. Pöksyt liikkuvat reunan yli:..., 5, 4, 3, 2, 1 ja putoavat pois kuvasta lattialle.
A-K (kirkaisten)
Oijoijoi.
M
Ole nyt hiljaa.
Lähikuva Mikaelin kasvoista, punottavat ja huohottaa. Sitten kokokuvaan sivusta, Anna-Kaisan sääret roikkuvat velttoina pöydän reunan yli, pöksyt ovat lattialla.
M
Siisti ulkoasuasi ja mene ylös, muori voi ruveta epäilemään jotain.
---
Minä olin saanut siivottua ja tavarani kasaan. Anna-Kaisa oli istunut pöydän ääressä, kassit olivat olleet lattialla sen jalkojen juuressa. Minä pyysin häntä menemään kotiinsa ja selvittämään isälleen, parempi niin olisi, miehellä oli ollut jo rankkaa elämässä leskenä.
Ei Anna-Kaisa lähtenyt. Kun minä menin vuoteeseen, viimeistä kertaa sinä kesänä, riisui hän kaikki vaatteensa ja kävi minun vierelleni. Vuode oli kapea, meillä oli siinä tilaa niukasti ja hän painoi päänsä rinnalleni ja otti sormeni sormiensa lomaan.
- Oletko sinä ajatellut, että sen asian voisi vielä hoitaa jotenkin, kysyin varovasti.
- Kun en minä tiedä, kun kukaan ei ole minua neuvonut. Sinä olet ainoa, joka on minulle asioita maailmassa selittänyt.
- En minä ole mikään esikuva, hävennyt minä olen itseäni ja ajatellut, että olen ollut vahingoksi.
Anna-Kaisa oli ollut kahdentoista, viimeinen kesä ennen pitkää taukoa - kotelovaihetta - välillämme. Olimme lainanneet venettä ja soutaneet aurinkoisena päivänä saareen ja maanneet siellä rantakalliolla tutkimassa, miten muurahaiset olivat kulkeneet risteävillä poluillaan kuljettaen mukanaan kariketta paikasta toiseen. Siinä Anna-Kaisa oli kysynyt minulta:
- Sattuuko se äitiin, kun isä laittaa siementä sen sisälle.
- Ei sen pitäisi, miten niin, olin sanonut hyvin hämmentyneenä.
- Kun äiti huutaa, kun ne tekee sitä. Ja minä tiedän, että ne tekevät, vaikka isä sanookin, että äiti on huutanut koska on nähnyt painajaisia.
- Äidit huutaa, kun se tuntuu niistä niin hyvälle, olin sanonut ja punastunut.
Anna-Kaisa oli noussut istumaan rantakalliolle ja hyvin miettivä ilme kasvoillaan oli minulta kysynyt:
- Millaista se miehen siemen on?
Minä olin jo joskus aikaisemmin kertonut Anna-Kaisalle miten naisen munasolu on suurin solu, mutta sitäkään ei voi nähdä kuin mikroskoopilla. Silloin minä koetin kertoa hänelle, että miehen siemen on nestettä, josta ainoastaan pieni osa on niitä itse siittiöitä ja suurin osa on vain nestettä jossa ne elävät ja sitäkään ei ole paljon.
- Näytä minulle, millaista se on?
- Kuule, se on henkilökohtainen ja aikuisten juttu, ei sitä voi noin vain näyttää.
Sinä kesänä minulla oli ollut mikroskooppi matkassa, en enää muista mistä erityisestä syystä. Saaressa käyntiä seuraavana päivänä minä olin tyydyttänyt aamulla itseäni vuoteessa ja ottanut sen talteen mukin pohjalle. Muutaman tipan minä olin laittanut siitä mikroskoopin lasille ja kun Anna-Kaisa tuli, minä pyysin häntä katsomaan. Hän oli ollut lumoutunut, posket olivat hehkuneet ja hän oli kysynyt kymmeniä kysymyksiä lisää. Lopuksi minä olin joutunut häntä vannottamaan:
- Kyllä sinä varmaan ymmärrät, että tämä on sellainen juttu jota ei kaikille näytetä, ja hän oli nyökkäillyt.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olipas aikamoinen tarina. Kaikkien surkeiden viritelmien joukossa tämä nousee kuin Feeniks-lintu esiin. Loistavaa! Toivottavasti lisää tulee pian.
Näin korkeatasoista tekstiä ei ole täällä vähään aikaan nähty, ja tuskin kovin usein nähdään tämän jälkeenkään. Jos mitenkään jaksat, niin jatka toki tasokkaasti edelleen.
Jatka ihmeessä. Tämä oli oikein mielenkiintoista luettavaas
Tämä on kyllä yksi hienoimpia tarinoita mitä täällä on koskaan nähty, ellei paras. Siinä ja siinä onko enää kyse seksinovellista, tämä lähentelee kyllä oikeaa kirjallisuutta.
Ethän vain ole sama kirjoittaja joka toisella nimimerkillä kirjoitti ne kaksi tarinaa tytöstä ja isäpuolesta? Tyylissä on samaa imua.
Tytöstä ja isäpuolesta olen kirjoittanut
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=119&conference=709&posting=22000000014094825
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=119&conference=709&posting=22000000014144604
ja lisäksi muutkin tällä palstalla olevat nimimerkeillä "tositapahtumista dramatisoinut" ja "zoologi" kirjoitetut novellit viimeisen vuoden aikana.
Todella hyvää juttua. Tapahtumat kuitenkin hyppivät paikasta ja ajasta toiseen hieman ja jäävät kesken! Kirjoita lisää, että jutussa päästään itse asiaan! :D