Oi viisaat ihmis-ystävät,
taas kerran olonsa oikeutusta ym. asioita miettineenä kysyy ystävällisesti hän:
Voisiko yksi elämän (arvatenkin monituisista) tarkoituksista olla ihmisenä oleminen? Siis kaikkine rajallisuuksineen, mutta kuitenkin humaanina olentona, oikeamielisyyttä ja viisautta tavoitellen? Olla elämän tukihenkilö, itselleen ja muille? Voiko ihminen - elämän murjoma - kasvaa ihmisenä niin paljon, että olisi jossain vaiheessa neuvoja ja elämänviisautta jaettavaksi niitä tarvitseville?
Ja ettei vastauksen löytäminen olisi turhan helppoa... tästä aprikoinnista muodostui mieleen yksi seikka, joka puoltaisi elämän jakamista oikeanlaisen, henkisesti "rikkaan" ihmisen kanssa: Mahdollisuus sielujen symbioosiin, joka puolestaan tuottaisi elämänviisautta ympärilleen :)
Hmm... alan kohta epäillä oletusarvoani, sitä että yksin olisi parempi?
- eeoo -
taas kerran olonsa oikeutusta ym. asioita miettineenä kysyy ystävällisesti hän:
Voisiko yksi elämän (arvatenkin monituisista) tarkoituksista olla ihmisenä oleminen? Siis kaikkine rajallisuuksineen, mutta kuitenkin humaanina olentona, oikeamielisyyttä ja viisautta tavoitellen? Olla elämän tukihenkilö, itselleen ja muille? Voiko ihminen - elämän murjoma - kasvaa ihmisenä niin paljon, että olisi jossain vaiheessa neuvoja ja elämänviisautta jaettavaksi niitä tarvitseville?
Ja ettei vastauksen löytäminen olisi turhan helppoa... tästä aprikoinnista muodostui mieleen yksi seikka, joka puoltaisi elämän jakamista oikeanlaisen, henkisesti "rikkaan" ihmisen kanssa: Mahdollisuus sielujen symbioosiin, joka puolestaan tuottaisi elämänviisautta ympärilleen :)
Hmm... alan kohta epäillä oletusarvoani, sitä että yksin olisi parempi?
- eeoo -
Vastaukset 21
Vanhimmat
kaavan kautta!
Minulle riittää kun on kaunis päivä ja hyvä olla
tässä ja nyt!
Ja hyviä muistoja menneiltä ajoilta, päivääkään en vaihtaisi pois.. : )
Hyvä (ja varmaan helppo) asenne sulla, onnea!
Ihmisillä on niin kovin erilaisia taustoja, persoonien erilaisuudesta puhumattakaan...
Usko pois, yhdessä miehessäkin voi olla kontrasteja laidasta laitaan :)
olen kokenut saman 49.v.m.
kuppiloissa kuulee niin paljon eri elämänkohtaloita,jotta niitä ei voi missään opiskella ja todeksi havaita.
olen itse monasti aatellu samaa,mut se laiskuus ja alkoholismi.vaan oikeassa olet,jatka.tsemppiä.
terv.cybä
viestiä saat lähettää niin paljon ku huvittaa
Uskottavuus valitettavasti kärsii, jos tulee plärättyä juomapuolen kanssa kovin antaumuksellisesti. Se on valitettavaa, koska eipä se elämänviisaus taida olla mitenkään verrannollinen kumottujen tuoppien määrään...
Tulit kertomaan viisauksia ja vaikka vaan esität kysymyksiä...löytyy sieltä myös vastauksia elikkä joudut olemaan"elämän murjoma"muuten et pysty auttamaan toista jos et ole itse asiaa kokenut on turha väittää kenenkää pystyvänsä jos ei ole omalla kohdallaan kokenut.
Siis päädymme aivan helppoon ratkaisuun "elämän tarkoituksesta" tulimme tänne kokemuksen kautta oppimaan ja mitä se on mitä tulimme oppimaan on jokaisen oma kohtainen loumus... siis sinä itse luot sen minkä haluat kokea ihmisruumiissa mikään ei ole sattummaa vaan kaikki se mikä tulee vastaasi olet itse päättänyt kokea joskus on vaan liian raskas asia minkä haluat kokea ihmisruumiissa ja päädyt itsemurhaa.
On ilo lukea tekstiäsi
Tuo asioiden käyminen liian raskaaksi on tietysti aina suhteellista... varsinkin jos se on suhteetonta, käy taakka helposti terveyden päälle. Varsinkin pitkällä aikavälillä, jo pelkkä stressi voi tappaa, tavalla tai toisella.
Jos ihminen synkimpinä hetkinään tietäisi, kuinka hyvältä tuntuu nähdä valoa tunnelin päässä... jos hän tietäisi, kuinka kevyttä olotilaa, elämän yksinkertaisia iloja, itsensä tarpeelliseksi tuntemista, ehkä jopa rakkautta(!) elämällä voi olla vielä tarjottavanaan...
Ihminen taitaa kyllä olla niin kovapäinen, ettei se kuuntele muitten neuvoja ja kokeneempien viisauksia...tai jos kuuntelee, niin ei sitten ainakaan toimi neuvojen mukaan. Elämänviisaus kasvaa koetun elämän myötä, mutta viisas ihminen osaa myös pitää viisautensa omana tietonaan.
Usein ne neuvoa kyselevät ihmiset ovat niin suuren itsesäälin vallassa, että kaipaavat mitä tahansa huomiota, ja sehän on houkutteleva tilanne monelle: kerrankin saa saarnata oikein sydämensä pohjasta jollekulle, joka näyttäisi kuuntelevan.
Mutta silti: kunnioitan suuresti edesmenneen mummuni muistoa. Hänellä oli elämänviisautta ja paljon, vaikken hänen neuvoistaan aina ottanutkaan opikseni.
...vaan ajattelemista.Olen saanut ja joutunut olemaan olkapäänä hyvin läheiselle ystävälleni hänen erotuskassaan.Ja olen yrittänyt olla antamatta neuvoja. Olen tehnyt kysymyksiä joilla hän itse on joutunut miettimään asioitaan. Useimmilla ihmisillä nousee heti vastarinta jos, muka paremmin tietävä ihminen, alkaa neuvomaan.Hyvä konsti on kysyä kysymyksiä joilla neuvoa haluava joutuu itse miettimään ja ratkaisemaan.Hyväksi todettuna esimerkkinä oli se kun pyysin häntä listaamaan ihan paperille avioliiton hyvät ja huonot puolet, ne asiat jotka on vuosia hiertäneet mieltä ja taas ne mistä on aina tullut hyvä mieli.Ja nyt myöhemmin hän on sanonutkin että oli hyvä että pistin hänet ajattelemaan.Samaa olen käyttänyt kun joku lähipiirin nuori on meinannut pistää koulun käynnin läskiksi.Olen käyttänyt itseäni esimerkkinä ja jutellut ihan yleisesti että kyllä nyt harmittaa että en aikoinani käynyt kouluja kunnolla, nyt melkein 50 vuotiaana en ole pystynyt matkustelemaan enkä ostamaan omaa asuntoa kun minulla ei ole ollut kunnon pitkä aikaista työtä. Ja että nyt vanhoilla päivillä vasta olen viisastunut ja alkanut opiskelemaan. Kun muut ikäiseni nauttivat työstään saamasta palkasta ja mikä tärkeintä heillä on tiedossa kunnon eläke.Tuntuu todella hienolta kun he kuuntelevat hiljaa tai juttuni ovat herättäneet pitkän keskustelu hetken.
Eipä niitä elämänviisauksia ole tarkoitus mennäkään tarjoamaan kellekään, eikä varsinkaan kelle tahansa. Kyllä omia luulemuksiaan pystyy ujuttamaan aika normaaliin keskusteluun, ajatella ääneen, ihmetellä että voisikohan se olla noin.
Luulenpa että viisautta on pysyä nöyränä elämälle, tavallaan tehdä havaintoja avoimena ja tarkkana. Elämästä voi oppia paljon, kunhan ei tee liian yksioikoisia ja hätäisiä päätelmiä. Asiat eivät useinkaan ole aivan yksinkertaisia.
Luulen että ne saarnaajat ovat tehneet liian hätäisiä johtopäätöksiä elämän "lainalaisuuksista".
Miten voi sitten tietää, onko oikealla tiellä ajatuksinensa? Hyvä merkki voisi olla tämä: Mitä enemmän oppii, sitä selvemmin huomaa kuinka vähän lopulta tietääkään.
me tänne synnymme, mutta osaammeko me elää ihmisiksi?
Onkohan niin, että elämän pitää murjoa oikein urakalla ennenkuin olet kelvollinen jakamaan neuvoja?
Jokaisen meistä kuitenkin on se oma päämme siihen kuuluisaan kiviseinään hakattava ennen oppimista.
Ihmisinä ja ihmisiksi meidän pitäisi elää..joillakin syntyjään taito kuulla ja nähdä kuinka pitää toimia niin, että elämä ja eläminen on mielekästä ja inhimillistä.
Useimmat meistä joutuvat kuitenkin kiipeämään kaikki vuoret ja putoilemaan kaikkiin sudenkuoppiin ennen elämisen oppimista.
Ehkä yksi elämän tarkoituksista onkin jatkuva elämisen tarkoituksen etsiminen?
Ehkä sen tarkoitus onkin syntyminen ja elämän jatkuminen kaikissa muodoissaan.
Olla tukihenkilö jollekkin elämän karikoissa on vaativa ja haasteellinen elämän tarkoitus.
Siinä täytyy jo todella tietää, mitä tekee ja miksi.
Täytyy jo tuntea se ihminen ketä tukee, että ei ohita tuettavan ihmisen omia mahdollisuuksia ja kykyjä.
Ollaan toisillemme lähimmäisiä, sillä samalla matkalle me olemme kaikki *hymyilee*
"Ehkä yksi elämän tarkoituksista onkin jatkuva elämisen tarkoituksen etsiminen?"
Jospa tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike? Varsinkin jos osaa olla tuijottamatta tiukasti vain päämääräänsä, matka voi olla opettavaisempi ja palkitsevampi kuin perillä oleminen?
"Olla tukihenkilö jollekkin elämän karikoissa on vaativa ja haasteellinen elämän tarkoitus."
Jos koittas enempi sitä kartanlukua ja navigointia avustaa, niin ei tarttis äyskäröintihommiin ruveta. Niin no joo, ehkä ei silleen päätoimiseksi kuitenkaan kannata ryhtyä. "Älä jätä päivätyötäsi" ;)
minulla vakituinen työsuhde..eipä tule hinkua navigoijaksi.
Aivan..se on se matka..perillepääsy on usein pettymys.
Kaikenlisäksi se on matka mistä ei pahemmin lähetellä kavereille postikortteja.
Rusketuskin voi rajoittua aika ajoin palaneisiin sormiin ja kärähtäneeseen sydämeen.
Yhtäkaikki vaikka kuinka opettaisit ja ohjaisit kartanluvussa niin ihmisellä taipumus seikkailuihin.
Jos kuitenkin menisin tuota kautta..tuo vaikuttaisi mukavalta polulta..
Korvana ja laastarina on hyvä toimia, kun ruhjeita tulee niin paljon, että ensiapu on jo paikallaan.
Tärkeimpinä taidan pitää kykyä katsoa nähdäkseen, kuunnella kuullakseen ja ymmärtää ymmärtämättä siltikään liikaa.
varsin hyvä tarkoitus elämälle.
Eikö nämä elämä murjomat juuri usein ole parhaita opettajiamme? Kun elämä murjoo se myös kasvattaa ja kehittää ihmistä. On sitten yksilöstä kiinni mihin suuntaan hän kasvaa, tuleeko hänestä hyvän vai pahan sanansaattaja.
Kyllä tuollainen symbioosi kuulostaa sen verran hyvältä, että jos siihen sopiva ”tuottajakumppani” löytyy, kannattaa jo vakavasti miettiä olisiko kaksin sittenkin parempi :)
Ps. Kiva, kun tulit taas palstalle elämää ja sen monimuotoisuutta pohtimaan, kirjoituksiasi on ilo lukea ja mietiskellä ..:))
taitaakin olla parempi toimenkuvaus kuin joku elämänviisauksien tolkuttaja.
Yleensä on aina parempi jos olennaiset asiat saa oivaltaa itse. Hyvässä tapauksessa ei tarvita aina edes omia virheitä, että jotain voitaisiin oppia.
Vielä kun muistaa silloin tällöin kyseenalaistaa opitut asiat... siinäpähän sitä on urakkaa ihmispolon (kuulemma vajaakäyttöiselle) aivokapasiteetille.
Ajatus siitä, että ihminen käyttäisi vain muutaman kymmenen prosenttia aivokapasiteetistaan on osoittautunut myytiksi. Uusilla menetelmillä on voitu havaita, että aivoja käytetään eri tavoin kuin aiemmin oletettiin. Evoluution valossa tälläinen aivokapasiteetin tuhlaus kuulostaisikin aika kummalliselta... ?! Ehkä sitäkin ajatusta hellitään, koska se tuntuu lohdulliselta.
Elämän murjomaksi tuleminen ei ole itseisarvo, eikä se sinällään jalosta ihmistä tai auta ketään kasvamaan paremmaksi ihmiseksi. Elämä murjoo meitä ihmisiä satunnaisesti. Tosiasia on, että toisten elämä on helpompaa kuin toisten. Vastoinkäymiset, suru ja ahdistus ovat itsessään negatiivisia. Kielteisyys on mahdollista ikään kuin neutralisoida sillä, että ihminen ei katkeroidu tai menetä lopullisesti elämänhallintaansa. Samat asiat voi oppia ilman vastoinkäymisiä, suruja ja ahdistustakin. Todennäköisesti hellimme ajatusta "mustien pilvien hopeareunuksista" yksinkertaisesti siksi, että ajatus auttaa meitä kestämään. Kärsimys on kuitenkin vain ja ainoastaan kärsimystä.
olemme nyt paljon valaistuneempia. Jospa asiat todellakin ovat noin yksinkertaisia... tosiasioita?
Kyllä se onkin kumma kuinka paljon ihminen voi ihtiänsä kusettaa. Liekö siinä kyse siitä aivojen käyttämisestä... illuusioiden tuottamiseenko?
Mutta sinänsä harmi että hyvä kärsimys menee hukkaan, jos siitä ei edes opi mitään. Luulenpa silti, että esim. tuon haisevan hengen pihinää arvostaa ihan eri tavalla sen jälkeen, jos on ollut hengenlähtö ihan oikeasti lähellä.
En minäkään usko kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen, pikemminkin toivon ettei kellekään määräänsä enempää.
Aika vaikeaa lienee senkin määrittäminen, onko jonkun elämää helpompaa kuin jonkun toisen. Vai onko siihenkin joku tyhjentävä selitys? Ehkä uskomme helpon elämän olemassaoloon vain siksi, että ajatus auttaa meitä kestämään vaikeita aikoja...
Mutta hittoako tässä jaarittelen, eihän tämä jauhaminen liity oikeastaan alkuperäiseen kysymykseen ollenkaan...
Tietenkin kärsimys on yhdeltä näkökulmalta tarkasteltuna ainoastaan subjektiivinen kokemus. Ja koska minä en loppuun saakka kykene ymmärtämään kenenkään toisen kokemusta (sillä, muuten olisin tuo toinen ihminen), jokainen vastoinkäyminen, suru, ahdistus on viime kädessä ikään kuin kokijansa omaisuutta. Mutta sinäkään et voi kieltää sitä, etteivätkö erilaiset elämänilmiöt ole samanaikaisesti, ollessaan siis subjektiivisesti koettuja, myös objektiivisesti havaittavia.
Ensimerkiksi voidaan ajatella, että maailma on globaalin maailmantalouden näkökulmasta jaettu hyvinvoivaan pohjoiseen pallonpuoliskoon ja vähemmän hyvinvoivaan eteläiseen pallonpuoliskoon. Jolloin voidaan määritellä vaikkapa absoluuttinen (ei siis suhteellinen) köyhyyraja, jota ei aliteta pohjoisessa, mutta jonka alittaa moni vaikkapa Afrikassa. Tällöin puhutaan siis mitattavasta, objektiivisesta kärsimyksestä. (Olen itse asunut monia vuosia kehitysmaissa. Nähnyt kerjääviä spitaalin runtelemia vanhuksia ja sen sellaista.) Meillä pyörii täällä televisiossa erään hyväntekeväisyysjärjestön mainos, jossa ruutu pimenee; kuuluu avaimen kierto lukossa, veden tippumista, hiljaista nyyhkytystä. Ruutuun ilmestyy teksti: Kaksitoistavuotias on tuomittu vankilaan leivän varastamisesta. Hänen jalkansa ovat alkaneet mustua paleltumien vuoksi. Haluatko todella nähdä kuvan?
Kärsimys on siis sekä subjektiivisesti koettua että objektiivisesti havaittavaa. Kärsimys kuuluu elämään, mutta se ei ikään kuin an sich jalosta ihmistä tai tee ketään meistä paremmaksi ihmiseksi. Hyvä kärsimys meneekin aina ikään kuin hukkaan. Minulla ei ole vastausta siihen, miksi elämä on rakennettu tällä tavalla. Onko sinulla?
ei... kai... ole vastausta kysymykseesi. Olen vain yksinkertainen käsityöläinen, minun pohdintani painiskelevat hiukan eri sarjassa. Lisäksi olen kokenut vain suhteellisia, en suhteettomia saati absoluuttisia kärsimyksiä.
Mutta kärsimyksestähän ei alun perinkään ollut kyse, joten ilmeisesti sinullakaan ei ole vastauksia minun aloituksessani esitettyihin kysymyksiin...
Jaa-has. Minun on sanottava, että en ihan ymmärrä kaikkia esittämisiä kysymyksiä. Tai tarkemmin: en oikein ymmärrä, mikä on pohdintasi ydin. Kysymyksesi ovat minun silmissäni enemmän retorisia, toteavia. Mutta koska sinäkin jaksat kiltisti vastailla minulle, niin minäkin yritän.
"Voisiko yksi elämän (arvatenkin monituisista) tarkoitus olla ihmisenä oleminen?" No, jos nyt ihmiseksi on sattunut syntymään, niin mikäs siinä auttaa muu kuin elää elämänsä ihmisenä.
"Siis kaikkine rajallisuuksineen, mutta kuitenkin humaanina olentona, oikeamielisyyttä ja viisautta tavoitellen?" Ehdottomasti ihmisen on elämänsä aikana parempi tavoitella oikeamielisyyttä ja viisautta kuin väärämielisyyttä ja tyhmyyttä.
"Olla elämän tukihenkilö, itselleen ja muille?" Tähän en osaa sanoa yhtään mitään, kun en lainkaan tavoita ajatustasi.
"Voiko ihminen - elämän murjoma - kasvaa ihmisenä niin paljon, että olisi jossain vaiheessa neuvoja ja elämänviisautta jaettavaksi niitä tarvitseville?" Tähän vastasin, koska oletat tässä kysymyksenasettelussasi, että elämän murjominen (vastoinkäymiset) kasvattavat ihmistä. Tähän yritin tuoda jonkinlaista vasta-argumenttia, jota et oikein taida niellä. Mutta sellaistahan se on näillä keskustelupalstoilla. Minusta sinun ei tarvitse välittää, sillä otan kaiken niin tosissani. Meikäläisessä on joku valuvika.
Pahoittelen monimutkaista ilmaisuani ja tulkinnanvaraisia tekstejäni. Kyseisten ongelmien kanssa on tehty työtä kymmeniä vuosia, enimmäkseen turhaan. Ehkä se on sisäänrakennettua, siten että olen itsekin
monimutkainen ja tulkinnanvarainen. Tai en vain osaa kääntää tunteidensekaisia ajatuksiani /
ajatuksensekaisia tunteitani ymmärrettävään tekstimuotoon. Luultavasti molemmat ongelmat ovat tässä nyt riesana.
Jonkinlainen johdatus noihin kysymyksiin olisi ehkä ollut paikallaan. Esitän tuossa nyt muutaman karkean stereotypian, ja toivon ettei asetteluun puututa, koska kyse on vain havainnollistavasta ja ehkä hiukan provosoivasta johdannosta:
----------
Suorittaja ei mieti/ehdi miettiä hirveästi elämää. Huomio kiintyy elämän (usein materialistiseen) rakentamiseen, työhön, omaisuuden hankkimiseen usein työn kautta. Suorittaminen ei toki välttämättä sulje pois ihmisyyttä.
Selviytyjä voi joutua todella tiukille jossain vaiheessa elämäänsä, tai jopa koko elämä on voinut olla pelkkää koettelemusta, syystä tai toisesta. Jos henki vielä pihisee, voidaan ehkä puhua selviytyjästä, joskin usein käytetään ilkeämielistä nimitystä "luuseri". Selviytyjä ei helposti lähde mukaan mihinkään oravanpyörään, koska tietää oman rajallisuutensa.
Ihminen on joskus taustaltaan selviytyjä, joka on saattanut jättää suorittamisen taakseen vapaaehtoisesti tai pakon sanelemana. Ihmiseksi voi toki kasvaa ilman suuria elämänmuutoksia, mutta tuskin pelkästään esim. lukemalla. Ihminen painottaa usein humaaneja arvoja esim. materialististen arvojen sijaan. Ihminen voi olla edelleen luuseri tai jopa esim. rappioalkoholisti, mutta sisältä löytyy jotain suurta, ehkä jopa jaettavaksi asti.
---------
Alkuperäinen ajatukseni oli että voiko ihminen elämän murjomisesta _huolimatta_ vielä kasvaa ihmisenä, luovuttamatta, katkeroitumatta jne. Varmaan siksi väitin, että pääpointti ei ollut kärsimyksen kasvattava vaikutus.
Elämän tukihenkilönä olemisella tarkoitin lähinnä keskusteluja elämän ilmiöistä, arvoista, valinnoista, omien kokemusten kertomista ja toisen kokemusten kuuntelemista, niiden pohdintaa ja pähkäilyä, mahdollisten totuuksien etsimistä yhdessä ystävien ja läheisten kanssa. Ei tarvita välttämättä mitään kriisitilannetta syvällisiin keskusteluihin, kyllä kahvikeskustelutkin voivat koskettaa elämän olennaisia asioita - ainakin sopivassa seurassa.
Tulikohan tästä nyt yhtään valmiimpaa, vai sotkinko pakan vielä pahemmin? Kiitos kuitenkin kyseenalaistuksista :), tuli mietittyä tarkemmin sekä asiaa että sen ilmaisemista.
Puhuit lohdullisuudesta... onhan se tavallaan hyvinkin lohdullista, että vaikka kaikki muu vietäisiin, ihmisenä voi aina kasvaa, loputtomiin.
Jätin kysymyksiini todellakin niin paljon ilmaa, että aika retorisia ne taisivat lopulta olla. Mutta ehkä tämäntyyppiselle hymistelynsekaiselle pohdinnallekin on paikkansa täällä, vaikkei sellaisella mitään lukijaennätyksiä tavoitellakaan.