JUHO paiskasi oven kiinni tullessaan kotiin. Hän oli kerta kaikkiaan huonolla tuulella ja kaikki johtui totta kai Johanneksesta. Peräjälkeen olivat tapahtuneet hänen elämänsä paras hetki ja heti perään yksi kurjimmista, kun Johannes oli torjunut hänet kiihkeän suihkussa tapahtuneen kohtaamisen jälkeen. ”Mikä piru sitä jätkää riivasi?”, Juho mietti riisuessaan takkia ja kenkiä. Johannes oli selvästi nauttinut hyväilystä aivan yhtä paljon kuin hänkin, Johannes oli todellakin halunnut sen tapahtuvan. Mutta sen jälkeen hän oli ajanut Juhon julmasti luotaan. Mitä ihmeen peliä Johannes pelasi?
Juho ei ehtinyt kauaakaan velloa kurjissa ajatuksissaan, kun Onni huomasi veljensä saapuneen ja ryntäsi nelivuotiaan innolla eteiseen. Onni oli syntynyt aika pian isän kuoleman jälkeen ja Juho arveli, että Onni pelasti äidin mielenterveyden, sillä hän sai vauvasta muuta ajateltavaa kuin surussa kahlaamisen. Onni oli ollut äidille ja koko perheelle onni, siitä nimikin. Juho pörrötti hellästi veljensä silkkistä tukkaa ja sanoi tälle muutaman sanan.
Ruokapöydässä Johannes palasi taas Juhon mieleen eikä hän jaksanut enää näyttää iloista naamaa, vaan vastasi lyhyesti ja nyreissään äidin kysymyksiin ja Jaanan leikinlaskuun. Juuri kun Juhon unelmat olivat olleet täyttymäisillään kaikki palasi takaisin nollapisteeseen. Miksi Johannes oli tehnyt hänelle tämän? Oliko Johannes vain leikkinyt Juhon kanssa saadakseen halunsa nopeasti tyydytettyä? Tähän tulokseen Juho tuli. Hän ei siis merkinnyt Johannekselle mitään. Johannes oli sydämeltään mustaa kiveä, vaikka pinta olikin kaunista marmoria. Juho päätti, että tästedes hän ei enää vilkaisisikaan tuohon katalaan poikaan päin, Johannes saisi olla hänelle jatkossa kuin ilmaa. Juhoon sisimpään sattui aivan valtavasti ja oli lähellä ettei hän purskahtanut siinä ruokapöydässä itkemään. Niinpä hän kiitti nopeasti ruuasta, tömisteli huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni. Juho hautasi kasvonsa tyynyyn ja erotti keittiöstä kuuluvan Jaanan kirkkaan äänen joka sanoi äidille ”sillä on jotain naishuolia”.
-- ---
JOHANNES makasi sohvalla ja tuijotti kattoon. Äiti oli vielä töissä, lakifirmassa päivä venyi usein pitkään eikä Raunokaan ollut vielä kolistellut töistä kotiin. Olisi siis aikaa ajatella, vaikka Johannes tiesi ajatustensa olevan yhtä sekasotkua. Hän oli kyllä tottunut siihen, että päässä soi tauotta vain yksi sana ”Mika, Mika, Mika”, mutta nyt sen lisäksi kuului paljon kovempaa ja syyttävällä äänellä ”Juho, Juho, Juho”. Johannes sadatteli omaa typeryyttään, miksi hänen piti aina mennä pilaamaan kaikki juuri silloin kun asiat olivat hyvin. Hän oli rikkonut ystävyytensä Mikan kanssa kuvittelemalla mahdottomia ja nyt sitten oli käyttäytynyt kuin mikäkin törkimys Juhoa kohtaan. Hetki suihkussa Juhon kanssa oli ollut jotain niin ainutlaatuista, kiihkeää ja samalla kaunista. Johannes ei ollut koskaan tehnyt kenenkään kanssa vastaavaa. Hän oli nauttinut Juhon kosketuksesta silmittömästi ja yhtä ihanaa oli ollut saada koskettaa Juhon suloisimpia paikkoja. Mutta kuin jokin demoni olisi vallannut Johanneksen sen jälkeen ja tehnyt kaikesta kauniista lopun ilkeillä sanoilla. Kylmä ja tunteeton Johannes oli ottanut vallan juuri silloin kun sen piti olla syrjässä. Hän oli ajanut Juhon luotaan, vaikka nyt Johannes uskoi tajuavansa, että Juho todella välitti hänestä, ne katseet eivät voineet olla mitään muuta. ”Voi Juho..”, Johannes huokaisi allapäin…
”Minun on muututtava”, Johannes julisti mielessään ja nousi istumaan sohvalla. Ei enää koskaan kylmää Johannesta, vaan lämmin ja kiltti Johannes, joka oli ystävällinen kaikille. Johannes huokaisi taas…ei siitä tulisi kuitenkaan mitään, Juhohan vihasi häntä varmasti tuon viimekertaisen jälkeen. Peli oli takuulla menetetty, mutta silti hän yrittäisi pyytää anteeksi ja sovittaa kaiken pahan heti kun näkisi Juhon…Nyt Johannes hätkähti, hänhän mietti vain Juhoa eikä enää Mikaa ollenkaan, Mikan muisto ei enää kirveltänyt samoin kuin enennen, mutta Juhoa ajatellessa Johanneksen sydänalaan koski vietävästi. ”Olenko mä rakastunut Juhoon?”, Johannes kysyi itseltään ja tiesi vastauksen.
-- --
JUHO astui tavalliseen tapaansa sisään jäähallin ovesta. Tuttu kumimaton ja kylmälaitteiden tuoksu tulvahti hänen sieraimiinsa. Viimeiset harjoitukset ennen sunnuntain peliä. Se matsi heidän oli voitettava, jotta mahdollisuudet pudotuspelipaikkaan säilyisivät. Juho nautti pelaamisesta ja voittamisesta, vaikka tiesi ettei jääkiekkoilusta tulisi koskaan hänelle ammattia. Hän halusi tehdä jotakin muuta, ehkä ryhtyä lääkäriksi kuten äiti; isäkin oli ollut lääkäri.
Juho käveli pukukoppeja kohti, kun tuttu vaaleahiuksien solakka hahmo ilmestyi kulman takaa ja tarrasi häntä hartiasta. Johannes! Juho ravisteli kiireesti käden pois. Vai kehtasi tuo kusipää lääppiä häntä kaiken sen jälkeen mitä oli sanonut! Juho käännähti poikaan päin ja Johanneksen vihreiden silmien katse naulitsi hänet. Nyt noissa silmissä ei ollut sitä kiukkua, kuten heidän ensitapaamisensa aikana eikä sitä himoa kuin suihkussa. Silmät olivat surulliset ja katsoivat anelevasti Juhoa.
”Juho, mulla olisi asiaa…”, Johannes aloitti. Juho karaisi itsensä ja ilmoitti jokaista sanaa painottaen, ”ei voisi vähempää kiinnostaa”. Johanneksen ilme muuttui entistä hätääntyneemmäksi ja takellellen hän jatkoi, ”Juho, anna anteeksi, mä oli täysi kusipää”. Juho huomasi miten Johanneksen silmät kostuivat ja hänelle tuli valtava halu rutistaa tuo poika itseään vasten, silittää pellavaisia hiuksia ja sanoa, että kaikki oli anteeksiannettu…Juho pudisteli tuollaiset ajatukset mielestään ja tokaisi ”haista jo vittu, Johannes”. Tämän sanottuaan Juho irrotti katseensa toisesta pojasta ja lähti kiireisin askelin kävelemään käytävää eteenpäin. Hän ei katsonut taakseen, mutta saattoi aavistaa Johanneksen jääneen katsomaan silmät kosteina Juhon perään. ”Ei enää, tuo katala paska ei huijaa mua enää ikinä”, Juho sanoi mielessään.
......
Näin surullisiin tunnelmiin jää tämä osa. Vieläkö pojat löytävät toisensa, se paljastuu seuraavissa osissa.
Juho ei ehtinyt kauaakaan velloa kurjissa ajatuksissaan, kun Onni huomasi veljensä saapuneen ja ryntäsi nelivuotiaan innolla eteiseen. Onni oli syntynyt aika pian isän kuoleman jälkeen ja Juho arveli, että Onni pelasti äidin mielenterveyden, sillä hän sai vauvasta muuta ajateltavaa kuin surussa kahlaamisen. Onni oli ollut äidille ja koko perheelle onni, siitä nimikin. Juho pörrötti hellästi veljensä silkkistä tukkaa ja sanoi tälle muutaman sanan.
Ruokapöydässä Johannes palasi taas Juhon mieleen eikä hän jaksanut enää näyttää iloista naamaa, vaan vastasi lyhyesti ja nyreissään äidin kysymyksiin ja Jaanan leikinlaskuun. Juuri kun Juhon unelmat olivat olleet täyttymäisillään kaikki palasi takaisin nollapisteeseen. Miksi Johannes oli tehnyt hänelle tämän? Oliko Johannes vain leikkinyt Juhon kanssa saadakseen halunsa nopeasti tyydytettyä? Tähän tulokseen Juho tuli. Hän ei siis merkinnyt Johannekselle mitään. Johannes oli sydämeltään mustaa kiveä, vaikka pinta olikin kaunista marmoria. Juho päätti, että tästedes hän ei enää vilkaisisikaan tuohon katalaan poikaan päin, Johannes saisi olla hänelle jatkossa kuin ilmaa. Juhoon sisimpään sattui aivan valtavasti ja oli lähellä ettei hän purskahtanut siinä ruokapöydässä itkemään. Niinpä hän kiitti nopeasti ruuasta, tömisteli huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni. Juho hautasi kasvonsa tyynyyn ja erotti keittiöstä kuuluvan Jaanan kirkkaan äänen joka sanoi äidille ”sillä on jotain naishuolia”.
-- ---
JOHANNES makasi sohvalla ja tuijotti kattoon. Äiti oli vielä töissä, lakifirmassa päivä venyi usein pitkään eikä Raunokaan ollut vielä kolistellut töistä kotiin. Olisi siis aikaa ajatella, vaikka Johannes tiesi ajatustensa olevan yhtä sekasotkua. Hän oli kyllä tottunut siihen, että päässä soi tauotta vain yksi sana ”Mika, Mika, Mika”, mutta nyt sen lisäksi kuului paljon kovempaa ja syyttävällä äänellä ”Juho, Juho, Juho”. Johannes sadatteli omaa typeryyttään, miksi hänen piti aina mennä pilaamaan kaikki juuri silloin kun asiat olivat hyvin. Hän oli rikkonut ystävyytensä Mikan kanssa kuvittelemalla mahdottomia ja nyt sitten oli käyttäytynyt kuin mikäkin törkimys Juhoa kohtaan. Hetki suihkussa Juhon kanssa oli ollut jotain niin ainutlaatuista, kiihkeää ja samalla kaunista. Johannes ei ollut koskaan tehnyt kenenkään kanssa vastaavaa. Hän oli nauttinut Juhon kosketuksesta silmittömästi ja yhtä ihanaa oli ollut saada koskettaa Juhon suloisimpia paikkoja. Mutta kuin jokin demoni olisi vallannut Johanneksen sen jälkeen ja tehnyt kaikesta kauniista lopun ilkeillä sanoilla. Kylmä ja tunteeton Johannes oli ottanut vallan juuri silloin kun sen piti olla syrjässä. Hän oli ajanut Juhon luotaan, vaikka nyt Johannes uskoi tajuavansa, että Juho todella välitti hänestä, ne katseet eivät voineet olla mitään muuta. ”Voi Juho..”, Johannes huokaisi allapäin…
”Minun on muututtava”, Johannes julisti mielessään ja nousi istumaan sohvalla. Ei enää koskaan kylmää Johannesta, vaan lämmin ja kiltti Johannes, joka oli ystävällinen kaikille. Johannes huokaisi taas…ei siitä tulisi kuitenkaan mitään, Juhohan vihasi häntä varmasti tuon viimekertaisen jälkeen. Peli oli takuulla menetetty, mutta silti hän yrittäisi pyytää anteeksi ja sovittaa kaiken pahan heti kun näkisi Juhon…Nyt Johannes hätkähti, hänhän mietti vain Juhoa eikä enää Mikaa ollenkaan, Mikan muisto ei enää kirveltänyt samoin kuin enennen, mutta Juhoa ajatellessa Johanneksen sydänalaan koski vietävästi. ”Olenko mä rakastunut Juhoon?”, Johannes kysyi itseltään ja tiesi vastauksen.
-- --
JUHO astui tavalliseen tapaansa sisään jäähallin ovesta. Tuttu kumimaton ja kylmälaitteiden tuoksu tulvahti hänen sieraimiinsa. Viimeiset harjoitukset ennen sunnuntain peliä. Se matsi heidän oli voitettava, jotta mahdollisuudet pudotuspelipaikkaan säilyisivät. Juho nautti pelaamisesta ja voittamisesta, vaikka tiesi ettei jääkiekkoilusta tulisi koskaan hänelle ammattia. Hän halusi tehdä jotakin muuta, ehkä ryhtyä lääkäriksi kuten äiti; isäkin oli ollut lääkäri.
Juho käveli pukukoppeja kohti, kun tuttu vaaleahiuksien solakka hahmo ilmestyi kulman takaa ja tarrasi häntä hartiasta. Johannes! Juho ravisteli kiireesti käden pois. Vai kehtasi tuo kusipää lääppiä häntä kaiken sen jälkeen mitä oli sanonut! Juho käännähti poikaan päin ja Johanneksen vihreiden silmien katse naulitsi hänet. Nyt noissa silmissä ei ollut sitä kiukkua, kuten heidän ensitapaamisensa aikana eikä sitä himoa kuin suihkussa. Silmät olivat surulliset ja katsoivat anelevasti Juhoa.
”Juho, mulla olisi asiaa…”, Johannes aloitti. Juho karaisi itsensä ja ilmoitti jokaista sanaa painottaen, ”ei voisi vähempää kiinnostaa”. Johanneksen ilme muuttui entistä hätääntyneemmäksi ja takellellen hän jatkoi, ”Juho, anna anteeksi, mä oli täysi kusipää”. Juho huomasi miten Johanneksen silmät kostuivat ja hänelle tuli valtava halu rutistaa tuo poika itseään vasten, silittää pellavaisia hiuksia ja sanoa, että kaikki oli anteeksiannettu…Juho pudisteli tuollaiset ajatukset mielestään ja tokaisi ”haista jo vittu, Johannes”. Tämän sanottuaan Juho irrotti katseensa toisesta pojasta ja lähti kiireisin askelin kävelemään käytävää eteenpäin. Hän ei katsonut taakseen, mutta saattoi aavistaa Johanneksen jääneen katsomaan silmät kosteina Juhon perään. ”Ei enää, tuo katala paska ei huijaa mua enää ikinä”, Juho sanoi mielessään.
......
Näin surullisiin tunnelmiin jää tämä osa. Vieläkö pojat löytävät toisensa, se paljastuu seuraavissa osissa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lisäälisäälisää. Jatka ihmeessä. Tää alkaa mennä mielenkiintoseks. Täähän on ku jota Lostia kattos. Pakko seurata et tietää mitää tapahtuu.
tää on edelleen aivan loistavaa tekstiä!! jatka ihmeessä äkkiä eteenpäin.. ;P