Ennen ihmettelin ihmisiä jotka elivät väkisin yhdessä lapsien takia. Nyt taidan olla itse yksi heistä.
Rakkaus aviomieheen on täysin kuollut, hän tosin ei sitä tunnu tiedostavan. Elämme arkea päivästä toiseen... töihin-kauppaan-kotiin rata tuntuu ikuiselta. Jos ei olisi lasta olisin lähtenyt jo pari vuotta sitten (ei ole mitään kolmatta osapuolta, tunteet vaan on kuihtuneet.)
Lastani rakastan enemmän kuin elämää. Lapsi on onnellinen ja rakastaa kumpaakin vanhempaansa. En voisi ikinä riistää häneltä isää, ehjää kotia ja oikeutta molempiin vanhempiin. En olisi joskus voinut uskoa, että asetan jonkun toisen elämän ja onnen omani edelle. Tiedän toki, että tulee vielä päivä jolloin kadun miksen elänyt elämääni toisin.
Vielä olen nuori ja olisi aikaa, mutta nukkuvaa lasta katsoessani en voi muuta kuin itkeä.
En tiennyt olevani ihminen joka osaa elää näin täydellistä kulissia.
Rakkaus aviomieheen on täysin kuollut, hän tosin ei sitä tunnu tiedostavan. Elämme arkea päivästä toiseen... töihin-kauppaan-kotiin rata tuntuu ikuiselta. Jos ei olisi lasta olisin lähtenyt jo pari vuotta sitten (ei ole mitään kolmatta osapuolta, tunteet vaan on kuihtuneet.)
Lastani rakastan enemmän kuin elämää. Lapsi on onnellinen ja rakastaa kumpaakin vanhempaansa. En voisi ikinä riistää häneltä isää, ehjää kotia ja oikeutta molempiin vanhempiin. En olisi joskus voinut uskoa, että asetan jonkun toisen elämän ja onnen omani edelle. Tiedän toki, että tulee vielä päivä jolloin kadun miksen elänyt elämääni toisin.
Vielä olen nuori ja olisi aikaa, mutta nukkuvaa lasta katsoessani en voi muuta kuin itkeä.
En tiennyt olevani ihminen joka osaa elää näin täydellistä kulissia.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Täällä minäkin mietin samaa,,teinko väärin teinkö oikein,yksin taijjan jäähä elämään kissojen ja koeran kaa ,emäntä meni taas sinne,en tiiä minne,,ikävähi on ,ilkeä ihminen ei itkeä voi
Hei !
Ensimmäisestä avioliitostani lähdin alle vuoden ikäinen lapsi kainalossa koska en halunnut hänen joutuvan kärsimään siitä kaaoksesta ja väkivallasta ym. Nyt tässä liitossani olen täysin kyllästynyt mieheeni, ei ole väkivaltainen, mutta täysi aasi jota en kestä. Meillä on 12-v. tytär, jolta en halua ottaa isää pois, joten odottelen vain aikaa parempaa.
miksi vaihtelet nikkiäsi jatkuvasti?
lapset ovat tärkeät, ja heillekin ero on suuri kriisi. Mutta vanhempien onni ja tasapaino heijastuu myös lapsiin.
Tuo on raskas aika, kun on se syvä tyytymättömyys, mutta ei vielä osaa päättää mitä tekisi. Uskon, että kun pääset niin pitkälle että osaat tehdä päätöksesi, olosi helpottuu, olipa se päätös sitten työstää avioliittoasi tai erota.
Tsemppiä sinulle.
Minä yritin pitää yllä tuollaista liittoa myös. Nyt olemme eroamassa ja olen tyytyväinen ratkaisuun. Tuollainen kulissiavioliitto on henkisesti todella kuluttavaa ja raskasta.
Eihän lapsen erossa tarvitse menettää toista vanhempaansa, hänellä todella on oikeus kumpaankin. Vanhemmilta vaaditaan kyllä kypsyyttä hoitaa ero siten, että lapsi kokee olonsa turvalliseksi myös erotilanteessa. Tärkeintähän on että hän kokee olevansa rakastettu kummankin taholta.
Voimia sinulle vaikeassa ratkaisussasi.
mutta pienelle lapselle muutamankin päivän poissaolo tuntuu jo menetykseltä. Jos isä on viikonlopunkin poissa niin lapsi heti kyselee hänen peräänsä.
Tiedän, että jos ero tulisi mies haluaisi muuttaa kotiseuduilleen eli muutaman sadan kilometrin päähän. Vaikeaa olisi lapsen elämä matkusteluineen. Ja itsekkäästi ajateltuna en tiedä voisinko edes olla erossa lapsesta esim. viikon.
Minä kai elän tätä epätyydyttävää elämääni niin kauan, että lapsi on aikuinen. Tyhmäähän se on, tiedän sanomattakin.
Meillä ei kuitenkaan riidellä, lyödä eikä juoda joten tuskin lapsi kärsii. Päinvastoin hän saa rakkautta yllinkyllin ja kaiken muunkin tarvitsemansa.
t.ketjun aloittaja
Ajattele vähän itseäsikin.Kyllä lapset aina pärjäävät,jos he saavat olla molempien vanhempien kanssa.Suhde tulee toimimaan,jos ette riitele lapsesta,vaan annatte kumpikin oman panoksenne. Lapset huomaavat varmasti,jos äiti on surullinen.Ehkä lapsi on vielä niin pieni,että ei niin kiinnitä huomiota sellaisiin juttuihin.Jos voit itse hyvin,niin lapsikin voi hyvin.(eikö se näin ole?) Oma poikamme on kasvanut suhteessa,jossa isä on asunut Suomessa ja me toisessa maassa.Lapsesta on silti kasvanut tasapainoinen ja itsenäinen aikuinen. Ei se aina ole negatiivistä,jos kasvattaa "yksin" lasta.Meillä on aina ollut hyvä suhde keskenään,kumpikin olemme ottaneet vastuun tahoillamme.Tänäkin päivänä olemme tekemisissä exän kanssa,vaikka kummallakin on ollut uusi suhde jo vuosia.Lomilla käymme tapaamassa heitä ja he käyvät meillä.Itse tapasin se "oikean",kun poika oli 10v.Tiedän kyllä,mitä on olla yksinhuoltajana.Ei ole ollut valittamista,kun olen saanut apua tarvittaessa......Hyvää jatkoa sinulle ja yritä ajatella myös omaa eläämäsi,vaikka lapset ovatkin aina etusijalla...
Kuvittelepa, että se oletkin sinä josta miehesi ajattelee tuolla tavoin, itsekseen. Herääkö nyt mitään tunteita? Pelkoa? Kiukkua? Ahdistusta?
Ne kaikki ovat sallittuja, vain perspektiivi muuttui.
Kuvittele miehesi toisen naisen sylissä ja itsesi yksin. Herääkö nyt mitään tunteita?
Mikäli tuollaisten intensiivisesti ajateltujen tilanteidenkaan jälkeen et tunne mitään, olet kypsä eroon heti. Muutoin, on odotettavissa että eroon sinun on vasta aloitettava kasvamaan.
Sinä valmistaudut henkisesti eroon ehkä vuosien ajan ja kuoletat tunteesi. Entä jos mies kaiken aikaa luulee, että kaikki on hyvin ja eräänä päivänä se iskee kuin salama ilman mitään varoitusta vasten hänen kasvojaan (ero siis.) Onko oikein toista ihmistä kohtaan?
Kysyn vaan siksi, koska olen itse tehnyt juuri näin, tosin ei ollut lasta kuvioissa. Valmistelin itseäni eroon reilun vuoden ajan ja loppu aikoina järjestin asunnon ym. Sitten vain yhtenä päivänä sanoin haluavani erota. Puolisoni on shokissa, koska ei ollut tiennyt mitään ja luuli kaiken olevan hyvin. Pilasin hänen elämänsä ja luottamuksen ihmisiin ehkä lopullisesti. Hän ei ole vielä viiden vuoden jälkeenkään toipunut. Tunnen syyllisyyttä laskelmoivan luonteeni takia.