Nykyasenteet helvetistä

Ei minunkaan tekstini ole kurinalaista ja rationaalista tietoon perustuvaa analyysia.

Maailma muuttui taloudellisen globalisaation myötä. Työpaikkojen turvallisuus katosi ja kapitalistit alkoivat toimimaan pääoman ehdoilla, ja polkien kaikki vanhat arvot. Tilalle tuli viidakon laki, kaikki omasta puolestaan -ajattelu, vittuilu, pessimistisyys, kyynisyys, elämänuskon puute, naivius, ennakkoluuloisuus ja suvaitsemattomuus. Teinien hyväksynnän hakeminen yhdenmukaisuudesta ja tykkäämiseen perustuva tuomitseminen tulivat normiksi kaikessa sosiaalisessa elämässä, mukaan lukien työmarkkinoilla.

Ajattelin tänään sellaista teoriaa, että taloudellinen globalisaatio on sosiaalisen ja kulttuurisen globalisaation alisteinen muoto, jossa kapitalistinen kulttuuri leviää muiden muassa kaikkialle maailmaan ja muuttaa vanhat ympyrät. Olen lukenut sosiologiaa avoimessa.

Itsekin muuten kielsin itseni ja elämisen itseltäni 1999. Ajattelin, että oppimani tavat, arvot ja ihanteet eivät ole sitä mitä "oikeasti" olen. Yritin toteuttaa tämän periaatteen suhtautumalla kaikkeen negatiivisesti. Kielsin tahallani kaiken positiivisen elämässä "koska se on epäaitoa". Se on naivia ja kyynistä, ja valitettavasti se vastaa täydellisesti nykyrokkia ja sosiaalisia asenteita. Halusin kuolla, jolloin päätin hyväksyä positiiviset asenteet asioihin. Tämä päätös salli minun hyväksyä itseni ja itsenäistyä, mutta se teki minusta myös poikkeavan maailmaan verrattuna.

t.i.ruskeepaa kirjoitti:

Ei minunkaan tekstini ole kurinalaista ja rationaalista tietoon perustuvaa analyysia.

Maailma muuttui taloudellisen globalisaation myötä. Työpaikkojen turvallisuus katosi ja kapitalistit alkoivat toimimaan pääoman ehdoilla, ja polkien kaikki vanhat arvot. Tilalle tuli viidakon laki, kaikki omasta puolestaan -ajattelu, vittuilu, pessimistisyys, kyynisyys, elämänuskon puute, naivius, ennakkoluuloisuus ja suvaitsemattomuus. Teinien hyväksynnän hakeminen yhdenmukaisuudesta ja tykkäämiseen perustuva tuomitseminen tulivat normiksi kaikessa sosiaalisessa elämässä, mukaan lukien työmarkkinoilla.

Ajattelin tänään sellaista teoriaa, että taloudellinen globalisaatio on sosiaalisen ja kulttuurisen globalisaation alisteinen muoto, jossa kapitalistinen kulttuuri leviää muiden muassa kaikkialle maailmaan ja muuttaa vanhat ympyrät. Olen lukenut sosiologiaa avoimessa.

Itsekin muuten kielsin itseni ja elämisen itseltäni 1999. Ajattelin, että oppimani tavat, arvot ja ihanteet eivät ole sitä mitä "oikeasti" olen. Yritin toteuttaa tämän periaatteen suhtautumalla kaikkeen negatiivisesti. Kielsin tahallani kaiken positiivisen elämässä "koska se on epäaitoa". Se on naivia ja kyynistä, ja valitettavasti se vastaa täydellisesti nykyrokkia ja sosiaalisia asenteita. Halusin kuolla, jolloin päätin hyväksyä positiiviset asenteet asioihin. Tämä päätös salli minun hyväksyä itseni ja itsenäistyä, mutta se teki minusta myös poikkeavan maailmaan verrattuna.

Lue lisää

Nykyaikaiset asenteet ovat sellaisia, että ollaan elämän ikävyydessä rypeviä rokkaajia, nähdään kaikki asiat äärimmäisen kielteisesti ja torjutaan toiset ihmiset pyrkimällä eroon heistä, kun he aiheuttavat huonoja tunteita.

Tämä johtuu siitä samasta yhteiskunnallisen muutoksen tilasta, moraalisesta epävarmuudesta ja sosiaalisesta arvotyhjiöstä, joka vaikuttaa monimutkaisella tavalla ihmisten psyykeeseen ja identiteetteihin.

Se on verrattavissa Durkheimin selitykseen itsemurhan sosiaalisesta perustasta, ja sen kolmesta eri tyypistä, egoistisesta, fatalistisesta ja deistisestä(?).

Kuten sanoin, itsekin läpikävin tällaisen identiteettikriisin, joka pyörii erityisesti sen kysymyksen ympärillä, että mikä suhde egon ja yhteiskunnan välillä on aito. Miten ihminen voi edustaa itseään, jos hän on ulkoa tulevien vaikutteiden tuote? Miten on mahdollista, että ego itsenäistyy superegosta ja alkaa lapsuudessa tekemään itsenäisiä päätöksiä ylitse superegon, jonka ego on luonut ulkoisten sosiaalisten odotusten käsittelyyn? Nykyihmiset eivät enää tunnista omia tarpeitaan muuttuvassa maailmassa, jossa mihinkään ei voi luottaa.

Näiden käsitteiden ympärillä lopulta kaikki vittuilutvsarjat, kuten Heikoin lenkki, Idols, CSI, 24 ja Battlestar Galactica pyörivät. Samoin myös potkuajattelu ongelmien ratkaisijana työelämässä. Siinä toteutuu asenne pyrkiä ottaa etäisyyttä toiseen ihmiseen, joka edustaa ihmisen omaa eksistentialistista kriisiä.

Ihmiset eivät tiedä miksi he ovat olemassa ja haukkuvat sellaisia ihmisiä teennäisyydestä ja valheellisuudesta, jotka nykymaailmassa kykenevät iloitsemaan. Tähän autoritääristen persoonallisuuksien syntipukkien metsästykseen kuuluvat koulu- ja työpaikkakiusaaminenkin, ja tällä perusteella voisinkin sanoa, että lapsuudessani marginaali-ilmiönä esiintynyt kiusaaminen on perinyt maan. Kun oma elämäntarkoitus on kyseenalainen, ovat kaikki maailman ilmiötkin sitä.

Oman vaiheeni kävin siis läpi 1999, jolloin maailmassa näyttää olleen tuoreena elämän tarkoituksen kadottaminen. Musiikki ja TV-sarjat käsittelivät silloin uudella tavalla sellaista toivottomuutta ja depressiota, joka kuuluu erottamattomasti kliiniseen masennukseen. Suoralta kädeltä mieleeni tulee elokuva "End of Days". Tämä julkinen tietoisuus on kehittynyt siitä lähtien, ja työelämän turvattomuuden siivellä, vittuilukulttuuriksi, jossa ihmiset hyökkäävät toisiaan kohtaan yrittäen osoittaa heidät "feikiksi".

Ihmiset yrittävät käyttäytyä mahdollisimman loukkaavasti toista kohtaan, koska vain ilkeys koetaan uskottavaksi.

t.i.ruskeepaa kirjoitti:

Nykyaikaiset asenteet ovat sellaisia, että ollaan elämän ikävyydessä rypeviä rokkaajia, nähdään kaikki asiat äärimmäisen kielteisesti ja torjutaan toiset ihmiset pyrkimällä eroon heistä, kun he aiheuttavat huonoja tunteita.

Tämä johtuu siitä samasta yhteiskunnallisen muutoksen tilasta, moraalisesta epävarmuudesta ja sosiaalisesta arvotyhjiöstä, joka vaikuttaa monimutkaisella tavalla ihmisten psyykeeseen ja identiteetteihin.

Se on verrattavissa Durkheimin selitykseen itsemurhan sosiaalisesta perustasta, ja sen kolmesta eri tyypistä, egoistisesta, fatalistisesta ja deistisestä(?).

Kuten sanoin, itsekin läpikävin tällaisen identiteettikriisin, joka pyörii erityisesti sen kysymyksen ympärillä, että mikä suhde egon ja yhteiskunnan välillä on aito. Miten ihminen voi edustaa itseään, jos hän on ulkoa tulevien vaikutteiden tuote? Miten on mahdollista, että ego itsenäistyy superegosta ja alkaa lapsuudessa tekemään itsenäisiä päätöksiä ylitse superegon, jonka ego on luonut ulkoisten sosiaalisten odotusten käsittelyyn? Nykyihmiset eivät enää tunnista omia tarpeitaan muuttuvassa maailmassa, jossa mihinkään ei voi luottaa.

Näiden käsitteiden ympärillä lopulta kaikki vittuilutvsarjat, kuten Heikoin lenkki, Idols, CSI, 24 ja Battlestar Galactica pyörivät. Samoin myös potkuajattelu ongelmien ratkaisijana työelämässä. Siinä toteutuu asenne pyrkiä ottaa etäisyyttä toiseen ihmiseen, joka edustaa ihmisen omaa eksistentialistista kriisiä.

Ihmiset eivät tiedä miksi he ovat olemassa ja haukkuvat sellaisia ihmisiä teennäisyydestä ja valheellisuudesta, jotka nykymaailmassa kykenevät iloitsemaan. Tähän autoritääristen persoonallisuuksien syntipukkien metsästykseen kuuluvat koulu- ja työpaikkakiusaaminenkin, ja tällä perusteella voisinkin sanoa, että lapsuudessani marginaali-ilmiönä esiintynyt kiusaaminen on perinyt maan. Kun oma elämäntarkoitus on kyseenalainen, ovat kaikki maailman ilmiötkin sitä.

Oman vaiheeni kävin siis läpi 1999, jolloin maailmassa näyttää olleen tuoreena elämän tarkoituksen kadottaminen. Musiikki ja TV-sarjat käsittelivät silloin uudella tavalla sellaista toivottomuutta ja depressiota, joka kuuluu erottamattomasti kliiniseen masennukseen. Suoralta kädeltä mieleeni tulee elokuva "End of Days". Tämä julkinen tietoisuus on kehittynyt siitä lähtien, ja työelämän turvattomuuden siivellä, vittuilukulttuuriksi, jossa ihmiset hyökkäävät toisiaan kohtaan yrittäen osoittaa heidät "feikiksi".

Ihmiset yrittävät käyttäytyä mahdollisimman loukkaavasti toista kohtaan, koska vain ilkeys koetaan uskottavaksi.

Lue lisää

Kenenkähän päässä se arvotyhjiö on? Ruskeepään kriisit eivät ole sosiologisesti kovin merkittäviä, yksityistapauksena kyllä valitettavia. Ei ole ilkeilyä!

t.i.ruskeepaa kirjoitti:

Nykyaikaiset asenteet ovat sellaisia, että ollaan elämän ikävyydessä rypeviä rokkaajia, nähdään kaikki asiat äärimmäisen kielteisesti ja torjutaan toiset ihmiset pyrkimällä eroon heistä, kun he aiheuttavat huonoja tunteita.

Tämä johtuu siitä samasta yhteiskunnallisen muutoksen tilasta, moraalisesta epävarmuudesta ja sosiaalisesta arvotyhjiöstä, joka vaikuttaa monimutkaisella tavalla ihmisten psyykeeseen ja identiteetteihin.

Se on verrattavissa Durkheimin selitykseen itsemurhan sosiaalisesta perustasta, ja sen kolmesta eri tyypistä, egoistisesta, fatalistisesta ja deistisestä(?).

Kuten sanoin, itsekin läpikävin tällaisen identiteettikriisin, joka pyörii erityisesti sen kysymyksen ympärillä, että mikä suhde egon ja yhteiskunnan välillä on aito. Miten ihminen voi edustaa itseään, jos hän on ulkoa tulevien vaikutteiden tuote? Miten on mahdollista, että ego itsenäistyy superegosta ja alkaa lapsuudessa tekemään itsenäisiä päätöksiä ylitse superegon, jonka ego on luonut ulkoisten sosiaalisten odotusten käsittelyyn? Nykyihmiset eivät enää tunnista omia tarpeitaan muuttuvassa maailmassa, jossa mihinkään ei voi luottaa.

Näiden käsitteiden ympärillä lopulta kaikki vittuilutvsarjat, kuten Heikoin lenkki, Idols, CSI, 24 ja Battlestar Galactica pyörivät. Samoin myös potkuajattelu ongelmien ratkaisijana työelämässä. Siinä toteutuu asenne pyrkiä ottaa etäisyyttä toiseen ihmiseen, joka edustaa ihmisen omaa eksistentialistista kriisiä.

Ihmiset eivät tiedä miksi he ovat olemassa ja haukkuvat sellaisia ihmisiä teennäisyydestä ja valheellisuudesta, jotka nykymaailmassa kykenevät iloitsemaan. Tähän autoritääristen persoonallisuuksien syntipukkien metsästykseen kuuluvat koulu- ja työpaikkakiusaaminenkin, ja tällä perusteella voisinkin sanoa, että lapsuudessani marginaali-ilmiönä esiintynyt kiusaaminen on perinyt maan. Kun oma elämäntarkoitus on kyseenalainen, ovat kaikki maailman ilmiötkin sitä.

Oman vaiheeni kävin siis läpi 1999, jolloin maailmassa näyttää olleen tuoreena elämän tarkoituksen kadottaminen. Musiikki ja TV-sarjat käsittelivät silloin uudella tavalla sellaista toivottomuutta ja depressiota, joka kuuluu erottamattomasti kliiniseen masennukseen. Suoralta kädeltä mieleeni tulee elokuva "End of Days". Tämä julkinen tietoisuus on kehittynyt siitä lähtien, ja työelämän turvattomuuden siivellä, vittuilukulttuuriksi, jossa ihmiset hyökkäävät toisiaan kohtaan yrittäen osoittaa heidät "feikiksi".

Ihmiset yrittävät käyttäytyä mahdollisimman loukkaavasti toista kohtaan, koska vain ilkeys koetaan uskottavaksi.

Lue lisää

Vain ilkeys koetaan uskottavaksi, koska ihmiset ajattelevat seuraavasti: He eivät osaa tehdä jotakin, josta syystä he eivät halua tehdä moraalista valintaa tai elämänvalintoja. Sen sijaan he pitävät kaikkia valintoja huonoina ja elävät äärimmäisessä vapaudessa huolimatta kaikista arvoista ja moraliteeteista. Heidän oma kyvyttömyytensä vääristyy heidän mielessään osoitukseksi valintojen vääryydestä, eivätkä he pysty löytämään itselleen sopivaa helpompaa elämäntapaa, eivätkä hyväksymään itseään heikompana kuin toiset. Toisten ihmisten kyky tehdä valintoja näyttää näille ihmisille tekopyhältä ja teennäiseltä kulissilta, jonka tarkoitus on pelkurimaisesti peittää näkyvistä pimeät salaisuudet, viat ja heikkoudet. Tähän perustuu nykyajan yleinen asennekulttuuri.

t.i.ruskeepaa kirjoitti:

Nykyaikaiset asenteet ovat sellaisia, että ollaan elämän ikävyydessä rypeviä rokkaajia, nähdään kaikki asiat äärimmäisen kielteisesti ja torjutaan toiset ihmiset pyrkimällä eroon heistä, kun he aiheuttavat huonoja tunteita.

Tämä johtuu siitä samasta yhteiskunnallisen muutoksen tilasta, moraalisesta epävarmuudesta ja sosiaalisesta arvotyhjiöstä, joka vaikuttaa monimutkaisella tavalla ihmisten psyykeeseen ja identiteetteihin.

Se on verrattavissa Durkheimin selitykseen itsemurhan sosiaalisesta perustasta, ja sen kolmesta eri tyypistä, egoistisesta, fatalistisesta ja deistisestä(?).

Kuten sanoin, itsekin läpikävin tällaisen identiteettikriisin, joka pyörii erityisesti sen kysymyksen ympärillä, että mikä suhde egon ja yhteiskunnan välillä on aito. Miten ihminen voi edustaa itseään, jos hän on ulkoa tulevien vaikutteiden tuote? Miten on mahdollista, että ego itsenäistyy superegosta ja alkaa lapsuudessa tekemään itsenäisiä päätöksiä ylitse superegon, jonka ego on luonut ulkoisten sosiaalisten odotusten käsittelyyn? Nykyihmiset eivät enää tunnista omia tarpeitaan muuttuvassa maailmassa, jossa mihinkään ei voi luottaa.

Näiden käsitteiden ympärillä lopulta kaikki vittuilutvsarjat, kuten Heikoin lenkki, Idols, CSI, 24 ja Battlestar Galactica pyörivät. Samoin myös potkuajattelu ongelmien ratkaisijana työelämässä. Siinä toteutuu asenne pyrkiä ottaa etäisyyttä toiseen ihmiseen, joka edustaa ihmisen omaa eksistentialistista kriisiä.

Ihmiset eivät tiedä miksi he ovat olemassa ja haukkuvat sellaisia ihmisiä teennäisyydestä ja valheellisuudesta, jotka nykymaailmassa kykenevät iloitsemaan. Tähän autoritääristen persoonallisuuksien syntipukkien metsästykseen kuuluvat koulu- ja työpaikkakiusaaminenkin, ja tällä perusteella voisinkin sanoa, että lapsuudessani marginaali-ilmiönä esiintynyt kiusaaminen on perinyt maan. Kun oma elämäntarkoitus on kyseenalainen, ovat kaikki maailman ilmiötkin sitä.

Oman vaiheeni kävin siis läpi 1999, jolloin maailmassa näyttää olleen tuoreena elämän tarkoituksen kadottaminen. Musiikki ja TV-sarjat käsittelivät silloin uudella tavalla sellaista toivottomuutta ja depressiota, joka kuuluu erottamattomasti kliiniseen masennukseen. Suoralta kädeltä mieleeni tulee elokuva "End of Days". Tämä julkinen tietoisuus on kehittynyt siitä lähtien, ja työelämän turvattomuuden siivellä, vittuilukulttuuriksi, jossa ihmiset hyökkäävät toisiaan kohtaan yrittäen osoittaa heidät "feikiksi".

Ihmiset yrittävät käyttäytyä mahdollisimman loukkaavasti toista kohtaan, koska vain ilkeys koetaan uskottavaksi.

Lue lisää

"..ollaan elämän ikävyydessä rypeviä rokkaajia, nähdään kaikki asiat äärimmäisen kielteisesti ja torjutaan toiset ihmiset pyrkimällä eroon heistä, kun he aiheuttavat huonoja tunteita."

"Tähän autoritääristen persoonallisuuksien syntipukkien metsästykseen kuuluvat koulu- ja työpaikkakiusaaminenkin, ja tällä perusteella voisinkin sanoa, että lapsuudessani marginaali-ilmiönä esiintynyt kiusaaminen on perinyt maan."

Lapsena (50-60luku) koin koulu- ja kotipihakiusaamista. Työuran alkuaikoina olin matalamielisissä ympäristöissä, mutta se aika on kaukana takana. Viime vuosikymmenten työympäristöt ovat sosiaalisesti olleet joko värittömän asiallisia tai välillä ihan viihtyisiä. Kiusaaminen? Ei missään! No, ympäristö on käsittänyt insinöörejä, pomoja ja sihteereitä.

Muuten elämässäni on melko rauhallinen keski-ikäisen parin kotielämä kahdestaan (ihan kivaa), harrastukset (melonta, argentiinalainen tango, aikaisemmin aikuismuodostelmaluistelu, plus kaikenlaista retkeilyä), sopivasti kulttuuria (konsertteja, näyttelyitä..), yhdistystoimintaa, opiskelua, lueskelua, harrasteprojekteja, transhumanistista filosofointia ja unelmointia, nettikirjoittelua..

En ole varakas, mutta en tarvitsekaan paljoa. Missään nimessä en ole "elämän ikävyydessä rypevä rokkaaja". Odotan paljon tulevaisuudelta, en ikävöi taakse jäänyttä nuoruutta (nyt on paremmin).

Olenko harvinainen? Mielestäni olen tavallinen. Työympäristössä ja harrastuksissa tapaan kaltaisiani, eri ikäisiä ihmisiä aika paljon.

Missä ovat nämä "elämän ikävyydessä rypevät rokkaajat"? Heille on oikeita vaihtoehtoja. Esim. lankoni on työtön, mutta käsittääkseni elämäänsä tyytyväinen ja elää samankaltaista elämää kuin minä (höystettynä omilla arvostuksillaan)?