Hei!
Kyselen teiltä apua. Olen kyllä menossa juttelemaan tänään asiasta kunnolla terveydenhoitajani kanssa. Iltapäiväksi sain sovittua tapaamisajan.
Joskus joulua ennen se alkoi. Olin mieheni sukulaisten luona kylässä, yhdessä mieheni kanssa. Neljästään istuimme kahvipöydän ääressä. Kahvittelu sujui hyvin. Ihan yhtäkkiä, varoittamatta, jäätelötuuttia syödessä iski kamala olo. Silmissä alkoi sumenemaan, kädet alkoivat tärisemään ja hiki "hulahti" ihon pintaan. Sydän hakkasi kovasti ja jäätelö ei meinannut pysyä kädessäni. Sopersin nopeasti miehelleni, että minulla on heikko olo ja pyysin häntä syömään jäätelöni loppuun. Jälkeenpäin ajatellut, että aivan kuin se jäätelön työntäminen omista käsistä pois olisi ollut se tärkein asia siinä tilanteessa. Mies oli ihmeissään, minä olin ihmeissäni, mutta tuskinpa sukulaiset edes huomasivat juuri mitään. Nousin pöydästä ja totesin meneväni lepäilemään hetkeksi olohuoneeseen, koska olin "väsynyt". Jälkeenpäin tajunnut, että ikäänkuin pakenin tilanteesta omaan rauhaan. Tuolloin heikko ja paha olo meni kuitenkin nopeasti ohi ja selitin sen itselleni ja muille verensokerin tms heittelynä ja normaalina huimaamisena. Hieman se jäi mietityttämään, mutta en jäänyt sitä tarkemmin pohtimaan.
Tammikuun alussa menimme erään sukulaisemme synttäreille. Kahvittelu sujui hyvin keittiössä. Siirryimme olohuoneeseen istuskelemaan isommalla porukalla. Olin kamalan epävarma itsestäni, tuntui että kaikki vilkuilivat minua. Tuli epävarma olo itsestäni muutenkin. Olen lihonut viime kesän jälkeen melkeinpä 8 kiloa ja tunsin hirmu epävarmaa oloa tiukassa paidassani. Kuvittelin, kuinka kaikki vilkuilivat ylimääräisiä kilojani, jotka paita toi esille. (Todellisuudessa en näyttäny edes kyseisessä paidassa lihavalta). Hikoilin hieman, mutta keskityin hyvin tilanteeseen ja keskusteluihin. En tiedä johtuiko siitä epävarmuudesta itseni suhteen vaiko mistä, mutta kun mieheni lähti hakemaan keittiöstä juotavaa itselleen ja samalla myös minulle, alkoi tilanne paheta. Jotenkin jännitin ja mietin, että tuijottavatkohan muut minua kun juon lasista ja alkaakohan käteni täristä ja kaikki huomaavat sen. Niinpä siinä sitten kävi. Mieheni ojensi minulle juomalasin ja melkeinpä samantien hiki humahti taas ihon pintaa, sydän alkasi hakkaamaan kovasti, näkö tuntui heikkenevän jne. Otin hörpyn limsaa lasista (niska tuntui jotenkin kamalan jäykältä ja juomaliike tuntui "töksähtävältä" lasia suulleni nostaessani) ja jouduin työntämään lasin nopeasti pöydälle, koska pelkäsin,että se tippuu käsistäni olohuoneen vaalealle matolle. Yritin rauhoittua, tuijotella yhteen pisteeseen ja hengittää normaalisti, mutta en oikein osannu rauhoittua, kun pelkäsin, että kaikki huomaavat oloni. Hiki tuntui tippuvan sormistani, niin kovasti hikoilin. Oli kamalan epätodellinen ja pelokas olo. Siinä melko lähellä istunut mieheni täti kysyi, oliko mulla huono olo. Totesin mahdollisimman rauhallisesti, että "verensokerit ja muut taitaa heitellä, pakko saada raitista ilmaa hieman". Jälkeenpäin taas tajunnu, että pakenin tuostakin tilanteesta. Ulkona istuskelin varmaankin kymmenen minuuttia ja olo hieman alkoi helpottamaan. Pian lähdimmekin jo kotiin, minä vänkärin paikalla todella väsyneenä istuen. Puolessa välissä matkaa jouduin kuskiksi, kun mieheni ajoi veljensä auton kotiin. Kotimatka tuntui todella pitkältä ja itkin, kun mietin, mikä minua vaivasi. Olin jotenkin todella väsynyt, tuntui, että lihaksissakaan ei ollut kunnolla voimia.
Kului muutama päivä. Menimme normaalisti koulussa ruokalaan syömään. En ehtinyt kuin salaattipöydälle saakka, kun heikko olo iski. Huimasi ja tarjotin tuntui tippuvan käsistäni. Jouduin jättämään tarjottimen kaverilleni ja kävelin vessaan rauhoittumaan. Hikoilin, sydän hakkasi, heikotti ja huimasi ja tuntui, etten saanut henkeä kunnolla. Istuskelin hetken vessassa rauhassa ja tajusin, että nyt on oikeasti jo tehtävä jotain. Soitin terveydenhoitajalle. Minusta tuntui,etteivät jalkani kestäneet sitä vertaa, että olisin voinut kävellä koulun toiselle puolelle turhaan. Sain terveydenhoitajan puhelimitse kiinni ja rohkaistuin kävelemään hänen huoneelleen, kun tiesin hänen olevan siellä vapaana. Selitin heikkoa oloa hänelle ja hän mittasi minulta verensokerin ja verenpaineen. Verensokeri oli normaali, verenpaine taas todella korkea, jotain 160/115! Edellisenä syksynä (noin puoli vuotta aiemmin) kärsin vielä liian alhaisesta verenpaineesta (110/65). Pulssini oli normaali, vaikka omasta mielestäni sydämeni vielä hakkasi hurjaa tahtia. Terveydenhoitaja seuraili oloani hetken ja pian oloni oli jo parempi. Sovimme, että käyn seuraavana päivänä tarkistamassa verenpaineeni hänen luonaan, seuraamme sitä. Lisäksi tietysti sovimme, että menen päivystykseen sairaalaan jos oloni menee todella huonoksi. Tämän jälkeen menin kotia lepäämään, olin todella väsynyt ja nukuinkin pari tuntia keskellä päivää!
Kuukauden ajan seurasimme verenpaineitani. Ne olivat melko korkeita, mutta pikkuhiljaa normalisoituivat. Jätin e-pillerit pois, koska mietimme, voisivatko ne nostaa verenpainetta ja aiheuttaa sitä kautta verenpaineen noustessa pahan olon. Yhden kerran jouduin menemään päivystykseen kohtauksen takia, siellä ne selittivät oireeni ja heikon oloni johtuvaksi hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta. Kuulemma toisessa korvassani on sakkaumaa, joka tietyissä asennoissa aiheuttaa huimausta. Eivät edes korviani tutkineet, hieman ihmetytti.
Kuukauden ajan tuon jälkeen sujui muuten hyvin, mutta koulussa en enää käynyt syömässä. Asun koulun lähellä, joten aloin kulkea ruokatunneilla kotona syömässä. Selitin luokkakavereilleni, että se johtuu rahatilanteesta (halvempi syödä kotona), vaikka todellisuudessa pelkäsin saavani uudelleen heikon olon kaikkien nähden ruokalassa.
Nyt noita kohtauksia on alkanut tulla entistä useammin. Aluksi aloin tuntemaan esim. kaupan kassalla pientä jännitystä ja kun pakkasin ostoksiani kassiin, kuvittelin kuinka kaikki tuijottavat minua, koska olen jotenkin hidas ja kömpelö ostosten pakkaamisen kanssa. Pikkuhiljaa tämä olo on pahentunut ja viime viikonloppuna sain pahan kohtauksen ihan jo kaupassa kävelystä (ilman että ehdin lähellekään kassaa). Tuntui, että kävelin jotenkin kömpelösti ja kaikki tuijottivat minua. Kuvittelin, että olen ihan punainen kasvoiltani ja kaikki näkevät käsieni tärinän. Pian sitten jo käteni tärisivätkin ja jouduin itkunsekaisesti toteamaan miehelleni, että hän saa hoitaa ostosten maksun ja pakkaamisen, minun on pakko päästä saman tien raikkaaseen ilmaan. Tämä sama toistui kolmessa kaupassa. Itkin ja olin kauhuissani tilanteesta, koska en tiennyt mitä tämä on ja kuinka saisin itseni rauhoittumaan.
Myös ihan tuttujen kavereideni luona olen joutunut kieltäytymään kahvittelusta, koska pelkään saavani kohtauksen siellä. Muutaman kerran näin on käynyt.
Terveydenhoitaja totesi joskus silloin ekaa kertaa sinne mennessäni, että tietysti on myös paniikkihäiriön mahdollisuus. Halusi kuitenki tarkkailla verenpaineita ensialkuun. Sitten nuo oireet pysyivät kauempaan pois, joten oletimme, että johtuivat vaan jostain häiriöstä.
Nyt menen iltapäivällä hänen luokseen. Itken jo nyt, koska jotenkin pelkään koko asiaa. Tuntuu niin pelottavalta, että jos joudunkin kärsimään tällaisesta lopun ikääni, enhän pian uskalla yksin edes kauppaan tai kouluun. Alan olla sinut ajatuksen kanssa, että minulla on paniikkihäiriö. Jokseenkin olen varma, että se osittain liittyy siihen stressiin, joka minulla on ollut koulun kanssa. Vaadin itseltäni älyttömästi opintojen suhteen ja koulumenestykseni on todella hyvä (arvosanat kiitettäviä), koska pakotan itseni tekemään läksyt jne huolella ja ajan kanssa.
Myös mahdollinen lääkitys pelottaa. Haluan kaiken mahdollisen avun tähän tilanteeseen. Olen valmis syömään siis lääkkeitä, jos ne vain auttavat oloani ja saavat minut pois tästä tilanteiden välttelystä. Pelkään silti kovasti, että jään jotenkin koukkuun noihin lääkkeisiin. Joissain oppaissa kun on kerrottu, että yleensä lääkitystä jatketaan noin vuosi, mutta keskusteluista olen saanut lukea joidenkin käyttäneen lääkkeitä jo toistakymmentä vuotta. Miten on?
Tunnistaako kukaan tätä mun juttua ja onko kenelläkään neuvoja? Jos kukaan nyt jaksoi edes lukea tätä loppuun saakka. Kai tämä oli jonkinlainen terapeuttinen avautuminen samalla...
Neuvoja ja apua kaipailen.
Kyselen teiltä apua. Olen kyllä menossa juttelemaan tänään asiasta kunnolla terveydenhoitajani kanssa. Iltapäiväksi sain sovittua tapaamisajan.
Joskus joulua ennen se alkoi. Olin mieheni sukulaisten luona kylässä, yhdessä mieheni kanssa. Neljästään istuimme kahvipöydän ääressä. Kahvittelu sujui hyvin. Ihan yhtäkkiä, varoittamatta, jäätelötuuttia syödessä iski kamala olo. Silmissä alkoi sumenemaan, kädet alkoivat tärisemään ja hiki "hulahti" ihon pintaan. Sydän hakkasi kovasti ja jäätelö ei meinannut pysyä kädessäni. Sopersin nopeasti miehelleni, että minulla on heikko olo ja pyysin häntä syömään jäätelöni loppuun. Jälkeenpäin ajatellut, että aivan kuin se jäätelön työntäminen omista käsistä pois olisi ollut se tärkein asia siinä tilanteessa. Mies oli ihmeissään, minä olin ihmeissäni, mutta tuskinpa sukulaiset edes huomasivat juuri mitään. Nousin pöydästä ja totesin meneväni lepäilemään hetkeksi olohuoneeseen, koska olin "väsynyt". Jälkeenpäin tajunnut, että ikäänkuin pakenin tilanteesta omaan rauhaan. Tuolloin heikko ja paha olo meni kuitenkin nopeasti ohi ja selitin sen itselleni ja muille verensokerin tms heittelynä ja normaalina huimaamisena. Hieman se jäi mietityttämään, mutta en jäänyt sitä tarkemmin pohtimaan.
Tammikuun alussa menimme erään sukulaisemme synttäreille. Kahvittelu sujui hyvin keittiössä. Siirryimme olohuoneeseen istuskelemaan isommalla porukalla. Olin kamalan epävarma itsestäni, tuntui että kaikki vilkuilivat minua. Tuli epävarma olo itsestäni muutenkin. Olen lihonut viime kesän jälkeen melkeinpä 8 kiloa ja tunsin hirmu epävarmaa oloa tiukassa paidassani. Kuvittelin, kuinka kaikki vilkuilivat ylimääräisiä kilojani, jotka paita toi esille. (Todellisuudessa en näyttäny edes kyseisessä paidassa lihavalta). Hikoilin hieman, mutta keskityin hyvin tilanteeseen ja keskusteluihin. En tiedä johtuiko siitä epävarmuudesta itseni suhteen vaiko mistä, mutta kun mieheni lähti hakemaan keittiöstä juotavaa itselleen ja samalla myös minulle, alkoi tilanne paheta. Jotenkin jännitin ja mietin, että tuijottavatkohan muut minua kun juon lasista ja alkaakohan käteni täristä ja kaikki huomaavat sen. Niinpä siinä sitten kävi. Mieheni ojensi minulle juomalasin ja melkeinpä samantien hiki humahti taas ihon pintaa, sydän alkasi hakkaamaan kovasti, näkö tuntui heikkenevän jne. Otin hörpyn limsaa lasista (niska tuntui jotenkin kamalan jäykältä ja juomaliike tuntui "töksähtävältä" lasia suulleni nostaessani) ja jouduin työntämään lasin nopeasti pöydälle, koska pelkäsin,että se tippuu käsistäni olohuoneen vaalealle matolle. Yritin rauhoittua, tuijotella yhteen pisteeseen ja hengittää normaalisti, mutta en oikein osannu rauhoittua, kun pelkäsin, että kaikki huomaavat oloni. Hiki tuntui tippuvan sormistani, niin kovasti hikoilin. Oli kamalan epätodellinen ja pelokas olo. Siinä melko lähellä istunut mieheni täti kysyi, oliko mulla huono olo. Totesin mahdollisimman rauhallisesti, että "verensokerit ja muut taitaa heitellä, pakko saada raitista ilmaa hieman". Jälkeenpäin taas tajunnu, että pakenin tuostakin tilanteesta. Ulkona istuskelin varmaankin kymmenen minuuttia ja olo hieman alkoi helpottamaan. Pian lähdimmekin jo kotiin, minä vänkärin paikalla todella väsyneenä istuen. Puolessa välissä matkaa jouduin kuskiksi, kun mieheni ajoi veljensä auton kotiin. Kotimatka tuntui todella pitkältä ja itkin, kun mietin, mikä minua vaivasi. Olin jotenkin todella väsynyt, tuntui, että lihaksissakaan ei ollut kunnolla voimia.
Kului muutama päivä. Menimme normaalisti koulussa ruokalaan syömään. En ehtinyt kuin salaattipöydälle saakka, kun heikko olo iski. Huimasi ja tarjotin tuntui tippuvan käsistäni. Jouduin jättämään tarjottimen kaverilleni ja kävelin vessaan rauhoittumaan. Hikoilin, sydän hakkasi, heikotti ja huimasi ja tuntui, etten saanut henkeä kunnolla. Istuskelin hetken vessassa rauhassa ja tajusin, että nyt on oikeasti jo tehtävä jotain. Soitin terveydenhoitajalle. Minusta tuntui,etteivät jalkani kestäneet sitä vertaa, että olisin voinut kävellä koulun toiselle puolelle turhaan. Sain terveydenhoitajan puhelimitse kiinni ja rohkaistuin kävelemään hänen huoneelleen, kun tiesin hänen olevan siellä vapaana. Selitin heikkoa oloa hänelle ja hän mittasi minulta verensokerin ja verenpaineen. Verensokeri oli normaali, verenpaine taas todella korkea, jotain 160/115! Edellisenä syksynä (noin puoli vuotta aiemmin) kärsin vielä liian alhaisesta verenpaineesta (110/65). Pulssini oli normaali, vaikka omasta mielestäni sydämeni vielä hakkasi hurjaa tahtia. Terveydenhoitaja seuraili oloani hetken ja pian oloni oli jo parempi. Sovimme, että käyn seuraavana päivänä tarkistamassa verenpaineeni hänen luonaan, seuraamme sitä. Lisäksi tietysti sovimme, että menen päivystykseen sairaalaan jos oloni menee todella huonoksi. Tämän jälkeen menin kotia lepäämään, olin todella väsynyt ja nukuinkin pari tuntia keskellä päivää!
Kuukauden ajan seurasimme verenpaineitani. Ne olivat melko korkeita, mutta pikkuhiljaa normalisoituivat. Jätin e-pillerit pois, koska mietimme, voisivatko ne nostaa verenpainetta ja aiheuttaa sitä kautta verenpaineen noustessa pahan olon. Yhden kerran jouduin menemään päivystykseen kohtauksen takia, siellä ne selittivät oireeni ja heikon oloni johtuvaksi hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta. Kuulemma toisessa korvassani on sakkaumaa, joka tietyissä asennoissa aiheuttaa huimausta. Eivät edes korviani tutkineet, hieman ihmetytti.
Kuukauden ajan tuon jälkeen sujui muuten hyvin, mutta koulussa en enää käynyt syömässä. Asun koulun lähellä, joten aloin kulkea ruokatunneilla kotona syömässä. Selitin luokkakavereilleni, että se johtuu rahatilanteesta (halvempi syödä kotona), vaikka todellisuudessa pelkäsin saavani uudelleen heikon olon kaikkien nähden ruokalassa.
Nyt noita kohtauksia on alkanut tulla entistä useammin. Aluksi aloin tuntemaan esim. kaupan kassalla pientä jännitystä ja kun pakkasin ostoksiani kassiin, kuvittelin kuinka kaikki tuijottavat minua, koska olen jotenkin hidas ja kömpelö ostosten pakkaamisen kanssa. Pikkuhiljaa tämä olo on pahentunut ja viime viikonloppuna sain pahan kohtauksen ihan jo kaupassa kävelystä (ilman että ehdin lähellekään kassaa). Tuntui, että kävelin jotenkin kömpelösti ja kaikki tuijottivat minua. Kuvittelin, että olen ihan punainen kasvoiltani ja kaikki näkevät käsieni tärinän. Pian sitten jo käteni tärisivätkin ja jouduin itkunsekaisesti toteamaan miehelleni, että hän saa hoitaa ostosten maksun ja pakkaamisen, minun on pakko päästä saman tien raikkaaseen ilmaan. Tämä sama toistui kolmessa kaupassa. Itkin ja olin kauhuissani tilanteesta, koska en tiennyt mitä tämä on ja kuinka saisin itseni rauhoittumaan.
Myös ihan tuttujen kavereideni luona olen joutunut kieltäytymään kahvittelusta, koska pelkään saavani kohtauksen siellä. Muutaman kerran näin on käynyt.
Terveydenhoitaja totesi joskus silloin ekaa kertaa sinne mennessäni, että tietysti on myös paniikkihäiriön mahdollisuus. Halusi kuitenki tarkkailla verenpaineita ensialkuun. Sitten nuo oireet pysyivät kauempaan pois, joten oletimme, että johtuivat vaan jostain häiriöstä.
Nyt menen iltapäivällä hänen luokseen. Itken jo nyt, koska jotenkin pelkään koko asiaa. Tuntuu niin pelottavalta, että jos joudunkin kärsimään tällaisesta lopun ikääni, enhän pian uskalla yksin edes kauppaan tai kouluun. Alan olla sinut ajatuksen kanssa, että minulla on paniikkihäiriö. Jokseenkin olen varma, että se osittain liittyy siihen stressiin, joka minulla on ollut koulun kanssa. Vaadin itseltäni älyttömästi opintojen suhteen ja koulumenestykseni on todella hyvä (arvosanat kiitettäviä), koska pakotan itseni tekemään läksyt jne huolella ja ajan kanssa.
Myös mahdollinen lääkitys pelottaa. Haluan kaiken mahdollisen avun tähän tilanteeseen. Olen valmis syömään siis lääkkeitä, jos ne vain auttavat oloani ja saavat minut pois tästä tilanteiden välttelystä. Pelkään silti kovasti, että jään jotenkin koukkuun noihin lääkkeisiin. Joissain oppaissa kun on kerrottu, että yleensä lääkitystä jatketaan noin vuosi, mutta keskusteluista olen saanut lukea joidenkin käyttäneen lääkkeitä jo toistakymmentä vuotta. Miten on?
Tunnistaako kukaan tätä mun juttua ja onko kenelläkään neuvoja? Jos kukaan nyt jaksoi edes lukea tätä loppuun saakka. Kai tämä oli jonkinlainen terapeuttinen avautuminen samalla...
Neuvoja ja apua kaipailen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Se on paniikkihäiriö.
Teksti on kuin mun kirjottamaa, tiedän todella ton tunteen.. Olen myös vältellyt ruokaloita.. Nyt 2 vuotta olen syönyt Cipralex lääkettä, ja olo on ollut todella hyvä, paniikkiolot on hävinnyt kokonaan! Mutta ennen lääkitystä todella pelkäsin sekoavani, "olenko loppuelämän tälläinen" yms. ajtukset pyörivät mielessäni.. Kirjottele toki lisää kuulumisiasi! Voin kertoa lisää myöhemmin, nyt hieman kiire... Jaksamista!
kauan *nellie* olit syönyt cipralexiä, kun paniikkiolot hävis kokonaan?
minullakin tuli paniikkioireita, kun olin opintojen takia ensin väsynyt. Aloin itsekki pelkäämän joitakin paikkoja joissa liikkui ihmisiä ja ruokalat olivat yhdessä vaiheessa vähän ahistusta aiheuttavia paikkoja. Sitten aloin lukemaan tietoa paniikkioireista. Nykyään minulle tulee välillä kuvailemasi heikko olo ja huimaa, mutta tietämällä jo ettei se ole mitään vakavaa olen saanut itseni rauhoittumaan. En käytä lääkkeitä, mutta jos sinusta tuntuu todella pahalta kannattaa niistä lääkärin kanssa keskustella.
Kävin eilen juttelemassa asiasta ja sovimme, että saan kartoitusajan psykiatrille, jossa selvitämme, voisiko kyseessä olla paniikkihäiriö vai onko kyseessä vain suuresta stressistä johtuva oireilu. Lisäksi menen käymään myös tutkituttamassa kilpirauhaseni, jotta tiedetään, voiko sen toiminnassa olla jotain häiriötä, mikä aiheuttaisi kohtaukset tai heikon olon. Eilen pystyin illalla jo ihan vieraassa paikassa kahvittelemaan, meinasi alkaa epämääräinen olo tulemaan, mutta sain keskityttyä kokonaan itse asiaan, eikä heikotusta ja tärinää tullut. Kai sitä on nyt hieman rauhallisempi, kun on saanut niin paljon tietoa ja ei enää pelkää kohtauksia, siis sitä, että loppuvatko ne ollenkaan.
Tänään on suuri koitos. menen työhaastatteluun. tiedän, että siellä en kohtausta saa, koska sitä en niinkään jännitä. Enemmän jännittääkin kaupoissa käynti, pakkohan se on shoppailemassa käydä, kun vieraalle paikkakunnalle menee. Saa nähdä sitten kuinka pystyn kaupoissa kiertelemään vai ajanko suoraan kotiin sieltä.
Kiitoksia kommenteista ja mielelläni kuulisin lisääkin teidän omista kokemuksistanne.
tuo kirjoittamasi tarina! Ihan kuin olisin omaani lukenut. Olen kärsinyt samanlaisesta vaivasta vuosikausia mutta nyt ennen joulua hakeuduin psykiatrin juttusille kun en enää jaksanut ja oireet pahenivat. Sain lääkityksen eli Cipramilin jota olen nyt käyttänyt reilun 3 kk ja voin sanoa että apua on ollut. Aina joskus vieläkin entinen paha olo nostaa päätään mutta pysyy enimmäkseen poissa jotta voi ottaa tämän elämän aikapaljon rennommin, onneksi! Uskon ja toivon että saan lääkityksestä apua pidemän päälle, oikean annoksen hakeminen kestää näemmä jonkin aikaa. Olisi kylä kiva kuulla Nellieltä kuinka kauan käytti cipralexia jotta pääsi täysin oireettomaksi? Toivoa näemmä on luvassa! Tsemppiä siis sinulle kohtalotoverini! Minullakin alkoi tuo oireilu opiskeluaikoina´ja siitä sentään on jo kulunut ööh aikas monta vuotta eli sellainen reilut 10v..suosittelenkin hakemaan apua ajoissa eikä sietämään tälläista näin pitkään. voi olla minulla toipuminenkin pitkää:(
Aloitin Cipralexin syönnin keväällä muutama vuosi sitten. Eli kesäloma oli koulusta alkamassa, koulu oli aika paha paikka paniikilleni, luokassa istuminen(suljettu tila) ja ruokala. Kesän aikana muistaakseni muutama paniikkiolo tuli, mutta ei kovin voimakkaasti, yleinen ahdistus hävisi, ja olo muuttui paljon paremmaksi. Olin kesällä mansikoita myymässä ja hyvin meni:) Syksyn tullessa jännitin, miten käy, kun koulu taas alkaa.. Mutta hyvin meni, taisin jonkun aikaa syödä vielä omia eväitä ja vältellä ruokalaa, mutta sitten aloin käymää ruokalassa ILMAN paniikkia!:)
Nykyään nautin ruuasta ihan erilailla! Ruokailu on päivän koho kohta!:) Olen lihonnutkin muutamia kiloja, mutta ei haittaa.. (Voi johtua Cipralexista, e-pillereitä tai ruuan nauttimisesta)
Muistuipa mieleen tilanne, kun ensi kertaa olin nykyisellä poikaystävälläni yökylässä, en pystynyt syömään juurikaan mitään, varsinkaa pureskeltavaa, pizzaa tms. Jugurtti oli sellanen helposti syötävä, mikä saattoi mennä alas..
Nyt olen Cipralexia syönyt 2 vuotta, korkeimmillaan annos on ollut 20mg/vrk, nyt olen muutaman päivän ottanut vain 5mg, tarkoituksena kun olisi joskus lopettaa.. Valmistun sairaanhoitajaksi ensi jouluna, voi olla että kouluajan vielä syön Cipralexia, ehkä tätä 5mg/vrk, jos ei ahdistamaan ala..
Kirjotelkaa toki muutkin tilanteistanne, mielelläni luen miten muilla menee! Tsemppiä kaikille!
Varmaan on muutkin huomannu saman, tai vinkiksi muillekkin.. Mulla ainakin kahvin juonti(kofeiini) pahentaa ahdistusta, paniikkiherkkyyttä. Nykyäänkin pyrin juomaan korkeintaan kaksi kuppia kahvia päivässä. Pitkän aikaa välttelin aamukahvin juontia, tuntui, että sitten "alkoi koko pvä ahdistuksella.." Nykyään tulee aamuisinkin välillä juotua..
mutta olen samalla alalla mihin valmistut! Kiitos hirmusen paljon kannustavista kommenteista ja tsemppiä opinnoille! Kyllä se päivä vielä koittaa kun pystyt jättämään sen lääkityksen:) Onkohan Cipralex muuten parempi vaihtoehto kun perinteinen cipramil?
Eikös Cipralex ole jotenkin "puhdistettu" versio Cipramilista, vähemmän muita aineita.. Itse ainakin kannatan Cipralexia:) Mutta eri ihmisillä tietysti erilailla vaikuttaa..
googlettamalla löysin tällasen infon:
vaikuttava aine on sama kuin Cipramilissa, mutta Cipramilissa mukana oleva tehoton stereoisomeeri on poistettu; tästä syystä Cipralexin kohdalla yleensä riittää puolet Cipramilin annoksesta
http://www.samianttila.net/tyo/masennuslaakkeista/
kuulostaa kyllä hyvin tutulta - etenkin toi itsensä todella voimakas tarkkailu, ja luulen että se juuri saa lopulta sen paniikin alkamaan. tavallaan mieli rupee pyörimään samassa kehässä koko ajan, tarkkailemaan että käyköhän näin, ja kun jotain viitteitä siihen on, niin mieli vaan lisää pökköä pesään. ite rupesin livahtelemaan kaikista esiintymistilaisuuksista, yhteisistä illanvietoista jne pois kaikenlaisilla tekosyillä kun ahdisti sen verran. luulen että ois helpottanu jos ois puhunu totta.
suosittelen jotain rentouttavaa juttua, kai harrastat liikuntaa? se on ehkäpä yks tärkein juttu jos haluu pitää ittensä henkisesti ja fyysisesti kunnossa. ite oon nyt tehny astangajoogaa ja se tuntuu aika rentouttavalta.
omal kohdal paniikkihäiriössä oli kyse vanhojen pelkojen ylösnoususta ja siihen yhdistettynä senhetkisen elämän stressi. olin meditaatiossa pyytäny että pääsisin eteenpäin ja.. no, kaikki ahdistukset ja pelot alko purkaantumaa. aloin kuulemaan aika hämäriä juttuja, nukahtamista yrittäessä näin tuijottavia silmiä ja verisiä hampaita ym. kuumottavaa. heräilin öisin kehon tärinään ja paniikkiin, sydän hakkas hirveetä vauhtia. en kyenny liikkumaan oikeestaan just mihkää, kehossa ei ollu mitään voimia. paino vaan laski koko ajan, söin mitä tahansa. muistan ajatelleeni - tältäkö se kuolema tuntuu? keho hitaasti katoaa. itkin suurimman osan valveillaoloajastani. joskus sain viiden minuutin loman kun jaksoin tehä vähän joogaa tai reikihoitoa.
lääkityksen siihen otin eka, sain sillä etäisyyttä tilanteeseen ja aloin tajuamaan että mistä siinä oli kyse. nyt oon ollu päälle viikon ilman lääkkeitä, hoidellu itteäni eräällä energiahoidolla. paljon on tullu ahdistuksia ja pelkoja pintaan, mut tuntuu aika voitokkaalta jo. vajaan vuoden verran söin lääkettä, inhosin ajatusta siitä että pitäis koko elämä syödä jotakin lääkettä - en missään nimessä halunnu tottua siihen. koin sen väliaikaseks ratkasuks.
ystäväni sanoi hyvin - kriisi tulee kreikan kielen sanasta crisis, joka tarkoittaa päätöstä tai päättämistä. siispä kriisi on juurikin pakkotilanne tehdä uusia päätöksiä elämänsä suhteen, sillä edelliset päätökset eivät selvästi toimi.
joillain toi hetken lääkitykselläolo jeesaa ja lopetettuaan huomaa, että oireet on kadonnu. itellä oli käsittääkseni kyseessä tosiaan vanhojen pelkojen ja ahdistusten purku, ja eihän ne kadonnu lääkityksen aikana mihkää. sieltä ne pukkas taas esiin ku lääkitystä vähensin. kyl ne pitää jollai taval käsitellä, oon sitä mieltä. lääkityksellä voi vaan vähän valita, että mihin aikaan elämässään niitä käsittelee.
valoa ja voimia tiellesi!
Juu, sairaslomalle piti jäädä. Meni tilanteet ja pelot pahoiksi, koulussakin sain kamalia hyperventilaatiokohtauksia, osittain varmaankin juuri panikointiakin. Nyt olen lepäillyt muutaman päivän kotona. Kaupassakäyntiä jännitän kovasti etukäteen, hieman tulee heikkoa oloa ja pelkoa siellä kaupassa, mutta huojentunut olo ulostullessa, kun selviääkin ilman pahempaa tilannetta/kohtausta.
Tänään paha paikka edessä. Menen tänään suurinpiirtein elämäni tärkeinpään työhaastatteluun. Olen jännittänyt sitä jo aamusta saakka, siitä asti kun sain tietää siitä. Kävin jokunen tunti sitten parturissa. Siellä hiki alkoi virtaamaan ihan yhtäkkiä ja pelkäsin saavani pahan kohtauksen. Koitin keskittyä kaikkeen muuhun ja jutella kovasti parturilleni. Sain kuitenkin istuttua paikoillani ja maksettuani yritin kävellä rauhallisesti autolle. Autolla jouduin hieman lepäämään ja hengittämään rauhallisesti. Nyt täällä kotona olen yrittänyt asennoitua ja levätä kahdelta olevaan haastatteluun. Ikinä aiemmin en ole näin paljoa jännittänyt ja jopa haastattelun siirtäminen ja lykkääminen jollakin tekosyyllä on käynyt mielessäni. Paikka olisi kuitenkin minulle todella tärkeä, joten tiedän, ettei minulla ole varaa lykätä sitä.
Kannattaako minun myöntää haastattelijalle heti siinä työhaastattelun alussa, että jännitän kovasti? Helpottaisikohan se haastattelun sujumista, kun en välttämättä enää sitten niin paljoa pelkäisi haastattelun aikana mahdollista kohtausta? Vai olisiko parempi olla myöntämättä jännitystä? Antaako jännityksen myöntäminen jotenkin huonon kuvan minusta siinä työhaastattelussa? Mitä mieltä olette? Paniikkihäiriöstä en uskalla kyllä haastattelijalle mainita.
Itkettää ja pelottaa. Antakaahan neuvoja mahdollisimman pian. Yritän tässä välissä syödä jotain, koska en ole tänään saanut mitään vielä syötyä. Vaikealta kyllä tuntuu ajatus syömisestä näin kovan jännityksen keskellä, mutta pakko olisi saada hieman vahvempi olo.
on selvä paniikihäiriö. Haastattelusi on siis jo kahdelta, ajattele jos saisit ottaa miehesi mukaan, (mutta sehän ei tietenkään ole mahdollista), se helpottaisi siinä tilanteessa. Oletko opetellut palleahengitystä eli vedä ilmaa keuhkoihin nenän kautta ja sitten tyhjennät keuhkot suun kautta. Tee niin muutamia kertoja. Se auttaa myös rauhoittumaan eri tilanteissa. Kyllä sun on ehdottomasta päästävä lääkärin vastaanotolle ja jonkunlainen lääkitys, että voit jatkaa opintojasi. Parastahan se on jos oireet häviää ilman lääkitystä, mutta kun niin ei aina ole. Tsemppiä sulle haastattelussasi! Kerro täällä sitten kuinka se meni.
ei kannata mainita haastattelussa että sinulla on paniikkihäiriö mutta sano vain että jännität kovasti, sekin voi keventää tilannetta.
Heips. nyt on se haastattelu ohi. Hyvin sujui, hieman kädet tärisivät, mutta ei onneksi mitään kohtauksia, kun keskityin täysin siihen haastattelijaan. Taitaa olla ens viikolla hyviä uutisia sieltä tulossa, melko varmalta vaikutti mun työpaikan saanti.
Mennessä kävin terveyskeskuksessa päivystyksessä. Totesin, että nyt on päästävä lääkärille, olo on jo aivan liian kamala. Lääkärille en päässyt tänään, kun siellä kuulemma oli kaikenlaisia sydänkipuisia, jotka menee edelle, mutta sain peruutusajan lääkärin vastaanotolle jo maanantaiksi. Onneksi tuo aika irtosi, muuten olisi pitänyt odotella siihen toukokuun alkuu, milloin mulla oikeesti ois vasta ollu vastaanottoaika. Saavat kyllä nyt tutkia suoraan pois fyysiset seikat (mm. kilpirauhanen) ja jos sitten ei niistä löydy vikaa nii sit jotain lääkitystä tähän. Kaiketikin tää sit paniikkihäiriötä on. Ei tästä enää mitenkää selvitä ilman lääkitystä, kun kauppaankaan en enää yksin halua mennä, kun pelkään niin kovasti uusia kohtauksia. Maanantaina ollaankin sit viisaampia.
mahtavaa, että sä selvisit siitä noin hyvin. Ja yleensä aina tuollainen selviäminen jostain tilanteesta antaa lisää voimia tulevaan. Mullakin tutkittiin ensin kaikki: sydänfilmi otettiin, sitten jouduin pitään sellasta sydämen lyöntien rekisteröintilaitetta 3 vrk. lisäksi vielä olin magneettikuvauksessa(ettei oo kasvainta päässä), mutta onneksi kaikki oli kunnossa, paitsi tietysti, että todettiin että se on paniikkihäiriötä. Tsemppiä sulle:)
kirjoitit kuin minun elämästäni!
itse pääsen tilanteen tasalle niin, että jos vaikka kahvi on keittiössä, kysyn voidaanko mennä olohuoneeseen. tai sitten sanon emännälle olostani, se on helpottanut kun ei ole katettu valmiiksi!
nyt on tiedossa mieheni serkun ylioppilasjuhlat... jännittää ja panikoin niitä...
laitoin jo sankarin äidille viestiä siitä, että olisiko jotain mitä voisin tehdä siellä juhlissa, olla apuna.. ettei kaikki huomio kiinnittyisi siihen "tarjoiluun". onneksi hän ymmärsi ja sanoi "kaikki käy"!
tiedän selviäväni tilanteesta, mutta minua häiritsee se millaisen kuvan annan toisille...
että olen epäkohtelias, kun en opta mitään.tiedän etten kuole vaikka olisin ottamastta. voihan sitä vaikka tyhjän lasin kanssa kulkea, jos on pakkko joku kädessä olla, olen yrittänyt selvitä kiertämällä itse paniikin, ja kyllä aina on selvitty. mieheni on ihana ja tukee minua.
tosin, ensin oli todella vaikeaa kun hän ei ymmärtänyt että ongelmani oli niin vakava. hän luuli etten halua mennä, koska ovat hänen ystäviään tai sukulaisiaaan.
nyt hän tietää jo miksi on niin vaikeaa lähteä.