Näin meille sitten kävi, että lapsi ajoi meidät eroon.
En minä suoranaisesti syytä lasta, vaikka tuo eka lause varmaan siltä kuulostaa. Eihän se lapsen vika ole.
Me ollaan totaalisesti vieraanuttu toisistamme. Meillä ei ole ketään kenelle viedä lapsukaistamme hoitoon. Uskokaa tai älkää, mutta näin on.
Minusta on ruvennut vaikuttamaan, että mieskin on jo niin tottunut tilanteeseen ettei se innostu mistään. Se mieluummin istuu koneella pelaamassa. Eipä se tosin minua haittaa, voipahan rauhassa harrastaa omia juttuja (maalausta yms.) Eli en minäkään enää jaksa edes yrittää.
Siis ongelma on, että kumpaakaan ei enää kiinnosta viettää aikaa toisen seurassa. Ei meillä mitään sen ihmeempiä riitoja ole.
Me katsotaan ydessä tv:tä ja joskus jopa puhutaan toisillemme.
Mies ei ole innokas puhuja. Se onkin yksi asia joka, on vieraannuttanut meidät toisistamme. Puheyhteys olisi voinut pelastaa puuttuvan vapaa-ajan, mutta kun ei niin ei...
Olen ihan kypsä eroamaan, mutta olen miettinyt että pitäisikö vielä yrittää lapsen takia. Kivaahan se on jos isä ja äiti on saman katon alla.
Nyt on muutenkin semmoinen tilanne, että minulla ei olisi rahkeita ryhtyä yh-äidiksi. Mies varmaan ottaisi lapsen, että ei sekään suoranainen ongelma ole. Mutta en haluaisi olla viikonloppuäiti.
Eli olen suhteessa vain sen takia, että saisin olla lapseni kanssa.
Mutta eihän tämä ole oikein miestäni kohtaan. Minun pitäisi jättää hänet, että hän pääsisi elämässään eteenpäin ja löytäisi jonkun kenen kanssa olisi onnellinen.
Minä haluaisin rakkautta ja kumppanuutta. Että joku olisi kiinnostunut minun ajatuksista. Joku kuka haluaisi olla minun kanssa.
Onko tämä ihan liikaa vaadittu?
Vaikea päätös.
En tiedä miksi tänne kirjoitan. Eihän se asia tällä muutu, että tänne kirjoittelee.
Onko kellään mitään ajatuksia?
En minä suoranaisesti syytä lasta, vaikka tuo eka lause varmaan siltä kuulostaa. Eihän se lapsen vika ole.
Me ollaan totaalisesti vieraanuttu toisistamme. Meillä ei ole ketään kenelle viedä lapsukaistamme hoitoon. Uskokaa tai älkää, mutta näin on.
Minusta on ruvennut vaikuttamaan, että mieskin on jo niin tottunut tilanteeseen ettei se innostu mistään. Se mieluummin istuu koneella pelaamassa. Eipä se tosin minua haittaa, voipahan rauhassa harrastaa omia juttuja (maalausta yms.) Eli en minäkään enää jaksa edes yrittää.
Siis ongelma on, että kumpaakaan ei enää kiinnosta viettää aikaa toisen seurassa. Ei meillä mitään sen ihmeempiä riitoja ole.
Me katsotaan ydessä tv:tä ja joskus jopa puhutaan toisillemme.
Mies ei ole innokas puhuja. Se onkin yksi asia joka, on vieraannuttanut meidät toisistamme. Puheyhteys olisi voinut pelastaa puuttuvan vapaa-ajan, mutta kun ei niin ei...
Olen ihan kypsä eroamaan, mutta olen miettinyt että pitäisikö vielä yrittää lapsen takia. Kivaahan se on jos isä ja äiti on saman katon alla.
Nyt on muutenkin semmoinen tilanne, että minulla ei olisi rahkeita ryhtyä yh-äidiksi. Mies varmaan ottaisi lapsen, että ei sekään suoranainen ongelma ole. Mutta en haluaisi olla viikonloppuäiti.
Eli olen suhteessa vain sen takia, että saisin olla lapseni kanssa.
Mutta eihän tämä ole oikein miestäni kohtaan. Minun pitäisi jättää hänet, että hän pääsisi elämässään eteenpäin ja löytäisi jonkun kenen kanssa olisi onnellinen.
Minä haluaisin rakkautta ja kumppanuutta. Että joku olisi kiinnostunut minun ajatuksista. Joku kuka haluaisi olla minun kanssa.
Onko tämä ihan liikaa vaadittu?
Vaikea päätös.
En tiedä miksi tänne kirjoitan. Eihän se asia tällä muutu, että tänne kirjoittelee.
Onko kellään mitään ajatuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Epäilen että hänellä on joku muu.
Ei ole mitään vihjeitä siihen suuntaan, mutta jotenkin minulla on sellainen olo jotain touhutaan minun selän takana ja yleensä nämä minun tuntemukset pitää paikkaansa.
Voihan se tietysti olla, että olen vain vainoharhainen tilanteen takia, mutta en ole ihan varma...
Luulen, että häneltä puuttuu vain rohkeus muuttaa tämä jämähtänyt tilanne ja jättää minut.
Voin olla kyllä ihan hakoteillä...
jos haluat tosissaan pelastaa suhteen, niin puhua ja puhua miehellesi!!
Meillä meni kuukausia huonosti, olin kuitenkin periksiantamaton ja puhuin miehelle niin kauan että se viimein tajusi ettei suhde toimi, jos vain toinen tekee sen eteen töitä!!
Milloin se ei juonut niin pelasi... Nyt on kaikki toisin ja olen tyytyväinen mieheeni ;)
Hoh, meillä meni toista kymmentä vuotta huonosti. Seksiäkään ei harrastettu yli viiteen vuoteen yhtään kertaa. Nyt menee taas hyvin. Sellaista se elämä on. Älkää nyt hyvät ihmiset pienistä hötkyilkö, muutama vuosi surkiata elämää on kuitenkin vain muutama vuosi.
Hei!
Meidän tytär 8kk. Olen tosi yllättynyt, että lapsen tulo perheeseemme etäännytti meitä toisistamme niin paljon. On ollut viikkoja, ettemme juurikaan puhu. Ei läheisyyttä / hellyyttä. Kuin etäiset tuttavat asuisivat keskenään ja hoitaisivat vuorotellen lasta.
Olen saanut "hepuleita", täydellisiä raivareita tilanteesta ja möykännyt / itkenyt / raivonnut. Mieheni on hiljainen, hieman huono riitelemään, mutta kunnon riita on ainakin meillä puhdistanut ilmaa.
Meillä ei tavallisesti keskusteluyhteys tuota kovin hyviä tuloksia asioiden ratkaisuissa ja se on rasittavaa. Jankkaamme ja väittelemme, kumpikaan ei anna periksi. Epäilen, että mieheni tajuaa missä mennään (mun tunnetilassa) vasta sitten, kun saan hepulin ja hän joutuu vastaanottamaan koko tunneryöpyn. Myös hän tuolloin puhuu suoraan ja meillä ei todellakaan aina sanoja säästellä...asioita heitellään toisille välillä ihan liian liioitellusti. Riitamme jälkeen mieheni on ollut tosi auttavainen ja huomioinut minua. Minulla itselläni on helpompi olla. Nyt hoidamme vauvaamme yhdessä ja iloitsemme hänestä ja toisistamme.
Tämä olotila on kuitenkin koettu myös ennen. Ja epäilen, että tulemme ajautumaan jälleen jossain vaiheessa etäälle toisistamme....kunnes taas räjähtää. Se on nähtävästi meidän tapamme elää yhdessä. Aika rankkaa ja typerääkin, mutta toivottavasti kehitymme ja osaamme tulevaisuudessa olla paremmin yhdessä.
Olen siis myös välillä ihan kurkkuani myöten täynnä tätä suhdetta, en kuitenkaan aio luovuttaa... ero on käynyt välillä mielessäni, mutta ei kai koskaan tosissaan.
En voi kenenkään elämää arvioida ja tehtyjä päätöksiä, mutta ehkä ihmiset kuitenkin liikaa ajattelevat omaa napaansa...tunnen ainakin itse välillä sortuvani tähän. Eikö omista "mielihaluista" / toiveista voi kohtuudella luopua, jos se tuottaa hyvää jollekin toiselle? En tietenkään tarkoita sitä, että lapsen on hyvä elää perheessä jossa riidellään ja ollaan tyytymättömiä. Olen kuitenkin itse päättänyt löytää sen kultaisen keskitien... tien jossa en ole aina vaatimassa ja surkuttelemassa, vaan osaan yhä enempi myös antaa ja huomioida toisia.