surullista

Tapasin tänään marketissa exäni, ja tämän uuden poikaystävän.
Minä ja eksäni, ensimmäiseni ja luultavasti viimeiseni, tapasimme lukiossa jokunen vuosi takaperin. Olin varautunut hissukka ja hän oli eloisamman puoleinen tyttö jonka nimi ja kasvot tunnettiin läpi koulun, toisin kuin omani, tai ehkä minutkin tiedettiin, olin se hyypiö siltä ja siltä vuosikurssilta. Päivä saattoi silloin mennä siten että ääneen lausutut sanat pystyi laskemaan yhden käden sormilla.
Tämä kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä ihastui minuun, mitä en vieläkään halua uskoa. Järjestelmällisesti ja täydellisesti tuhottu luottamus ei antanut tunteille sijaa, vaan pidin sitä jonkinlaisena pilana.
Hän ei kuitenkaan luovuttanut, ja aloin loppuvaihessa nauttimaankin saamastani huomiosta säikkymisen ja epäilemisen sijaan. En kuitenkaan täysin luottanut, olin vieläkin näin jälkeenpäin todella varautunut ja jäykkä persoona, mihin kaikki sitten loppuviimein kai kaatuikin.
Olin jo unohtanut koko asian, tahallani tietysti sillä menneessä piehtaroiminen tekee mielisairaaksi. Tänään sitten opiskelijabudjetilla kaupassa asioidessani kuulin tutun oloisen "hei":n, ja siinä hän oli uuden jätkänsä kanssa.
Tyyppi oli samankokoinen, ja samaan tyyliin pukeutuva kuin minä, ei juuri mitään eroa. Ero oli siinä kuinka hän kantoi vaatteensa ja toi itsensä esille, tervehti ilman sellaista vittuilun häivääkään mitä itse kokoajan yritin metsästää.
Vaihdoimme siinä kuulumiset ja toivotimme hyvät jatkot, ja henkilökohtaisesti toivon kylläkin ettemme enää näkisi. Tämä siksi että muistan exäni taas jonkin aikaa, ja koen siitä sitten enemmän tai vähemmän hakeuden sävyttämää pahaa oloa.
Miksi sitten tunnen pahaa oloa, olen vilpittömästi onnellinen että niillä kahdella tuntuu olevan kivaa keskenään, hyvä niin, mutta sitten taasen minä...
En pysty esiintymään enää itsevarmasti, en pysty hymyilmään vieraille, en pysty luottamaan kehenkään, en halua, en uskalla. Aina on tullut siipeen ja takkiin millon missäkin, Milloin päiväkodin hiihtokisoissa kun eräs mika tuuppasi hankeen ja sanoi tyhmäksi, ja milloin ala-asteella kun sanottiin ettei jalkapalloa pelaamaan mahdu enää ketään, ja milloin ylä-asteella, kun eräs "kaveri" oli kaveri niin kauan kunnes oli 50mk velkaa ja unohti sitten olemassaoloni.
Voi itku vai mitä? Mitäs sitten jos joku sanoo tyhmäksi, sehän on pikkujuttu? Ehkä, mutta 5 vanhalle penskalle se on vähän enemmän, ja kun kokemuksien kovuus on suoraan verrannollinen ikään, niin kyllä päälle parikymppisenä on jo aika varautunut ja pettynyt ihmisraunio.
Joo, olen rikki sisältä niinkuin tv:ssä sanotaan, tv on muuten paras ystäväni netin lisäksi, niiden kanssa menee vapaa-aika mitä opiskelulta jää.
Muutoin rikkinäisyyteni naamioin silmittömään vittumaisuuteen ja piikittelyyn, sillon kun en ole hiljaa omissa oloissani olen niin mulkku että karkotan kaikki kusipäät ja säästyn pettymyksiltä, mutta samalla suljen pois kaikki harvat hyvätkin ihmiset ja päädyn yksin yksiöni hämärään tuijottamaan kattoa. Kyllä siinä aika menee kun näin kevättalvella jättää verhot auki ja odottaa auringonlaskua kattoa tuijotellen, se hämärtyy kivasti ja siinä on aikaa ajatella.
Mitä sitten ajattelen, en ajattele vaan toivoisin voivani luottaa, mennä hymyillen sanomaan koulun käytävällä jollekin "moro, mä olen melankoliamestari, kuka sä olet, ollaan samalla kurssilla" toivoisin voivani olla rento, avoin ja ystävällinen, ja ennenkaikkea luottaa ja uskoa itseeni. Kaksi viimeksimainittua vietiin pois joskus ihanassa lapsuudessa, ja sen jälkeen olen lähinnä vaellellut paikasta toiseen tuntien etten kuulu joukkoon, futikseen ei mahdu enempää pelaajia, eikä kyllä tännekään, menen siis pois.
2397
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 2

Vanhimmat

Tuo kirjoitus oli kuin vertaus minun koko elämästäni, joka on pähkinänkuoressa seuraava: Ala-aste meni loistavasti, mutta ylä-aste ja lukio päin prinkkalaa, miksiköhän? No siksi että jouduin muuttamaan olohuoneeseen veljeni ja minun yhteisestä huoneesta. Silloin tuli turpiin joka tilantessa , ja ylä-asteella melkein nuijittiin jo hengiltä ( siis vertauskuvamaisesti ). Olen vieläkin lukiossa mutta omaa huonetta en ole vieläkään saanut. Arvatkaapa onko kivaa katsoa veljeni onnellista elämää kun minä ilman omaa syytäni olen saanut kärsiä vain sen vuoksi että asumme liian pienessä asunnossa. Vähemmästäkin menee mielenterveys.

Äänestä

on mitä luultavimmin tollaisia kokemuksia.Joihinkin ne jättävät vain syvemmät jäljet.Minä kuulun samaan sarjaan kuin sinä.Saanut sipeen liian monesti ja jättäytynyt suosiolla ulkopuolelle.Minä en pidä kuorta,mutta yhtä hyvin voisin sillä en ole yhtään sen huomatumpi kuin jos olisin epäystävällinen.Ehkä jotenkin pitäisi vain oppia luottamaan ihmisiin.Helpommin sanottu kuin tehty.En minä mitään ohjeita anna kun itse olen samassa jamassa.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


melankoliamestari kirjoitti:

Tapasin tänään marketissa exäni, ja tämän uuden poikaystävän.
Minä ja eksäni, ensimmäiseni ja luultavasti viimeiseni, tapasimme lukiossa jokunen vuosi takaperin. Olin varautunut hissukka ja hän oli eloisamman puoleinen tyttö jonka nimi ja kasvot tunnettiin läpi koulun, toisin kuin omani, tai ehkä minutkin tiedettiin, olin se hyypiö siltä ja siltä vuosikurssilta. Päivä saattoi silloin mennä siten että ääneen lausutut sanat pystyi laskemaan yhden käden sormilla.
Tämä kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä ihastui minuun, mitä en vieläkään halua uskoa. Järjestelmällisesti ja täydellisesti tuhottu luottamus ei antanut tunteille sijaa, vaan pidin sitä jonkinlaisena pilana.
Hän ei kuitenkaan luovuttanut, ja aloin loppuvaihessa nauttimaankin saamastani huomiosta säikkymisen ja epäilemisen sijaan. En kuitenkaan täysin luottanut, olin vieläkin näin jälkeenpäin todella varautunut ja jäykkä persoona, mihin kaikki sitten loppuviimein kai kaatuikin.
Olin jo unohtanut koko asian, tahallani tietysti sillä menneessä piehtaroiminen tekee mielisairaaksi. Tänään sitten opiskelijabudjetilla kaupassa asioidessani kuulin tutun oloisen "hei":n, ja siinä hän oli uuden jätkänsä kanssa.
Tyyppi oli samankokoinen, ja samaan tyyliin pukeutuva kuin minä, ei juuri mitään eroa. Ero oli siinä kuinka hän kantoi vaatteensa ja toi itsensä esille, tervehti ilman sellaista vittuilun häivääkään mitä itse kokoajan yritin metsästää.
Vaihdoimme siinä kuulumiset ja toivotimme hyvät jatkot, ja henkilökohtaisesti toivon kylläkin ettemme enää näkisi. Tämä siksi että muistan exäni taas jonkin aikaa, ja koen siitä sitten enemmän tai vähemmän hakeuden sävyttämää pahaa oloa.
Miksi sitten tunnen pahaa oloa, olen vilpittömästi onnellinen että niillä kahdella tuntuu olevan kivaa keskenään, hyvä niin, mutta sitten taasen minä...
En pysty esiintymään enää itsevarmasti, en pysty hymyilmään vieraille, en pysty luottamaan kehenkään, en halua, en uskalla. Aina on tullut siipeen ja takkiin millon missäkin, Milloin päiväkodin hiihtokisoissa kun eräs mika tuuppasi hankeen ja sanoi tyhmäksi, ja milloin ala-asteella kun sanottiin ettei jalkapalloa pelaamaan mahdu enää ketään, ja milloin ylä-asteella, kun eräs "kaveri" oli kaveri niin kauan kunnes oli 50mk velkaa ja unohti sitten olemassaoloni.
Voi itku vai mitä? Mitäs sitten jos joku sanoo tyhmäksi, sehän on pikkujuttu? Ehkä, mutta 5 vanhalle penskalle se on vähän enemmän, ja kun kokemuksien kovuus on suoraan verrannollinen ikään, niin kyllä päälle parikymppisenä on jo aika varautunut ja pettynyt ihmisraunio.
Joo, olen rikki sisältä niinkuin tv:ssä sanotaan, tv on muuten paras ystäväni netin lisäksi, niiden kanssa menee vapaa-aika mitä opiskelulta jää.
Muutoin rikkinäisyyteni naamioin silmittömään vittumaisuuteen ja piikittelyyn, sillon kun en ole hiljaa omissa oloissani olen niin mulkku että karkotan kaikki kusipäät ja säästyn pettymyksiltä, mutta samalla suljen pois kaikki harvat hyvätkin ihmiset ja päädyn yksin yksiöni hämärään tuijottamaan kattoa. Kyllä siinä aika menee kun näin kevättalvella jättää verhot auki ja odottaa auringonlaskua kattoa tuijotellen, se hämärtyy kivasti ja siinä on aikaa ajatella.
Mitä sitten ajattelen, en ajattele vaan toivoisin voivani luottaa, mennä hymyillen sanomaan koulun käytävällä jollekin "moro, mä olen melankoliamestari, kuka sä olet, ollaan samalla kurssilla" toivoisin voivani olla rento, avoin ja ystävällinen, ja ennenkaikkea luottaa ja uskoa itseeni. Kaksi viimeksimainittua vietiin pois joskus ihanassa lapsuudessa, ja sen jälkeen olen lähinnä vaellellut paikasta toiseen tuntien etten kuulu joukkoon, futikseen ei mahdu enempää pelaajia, eikä kyllä tännekään, menen siis pois.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu