nyt oli pakko alkaa kirjoittaan ja pukemaan ajatuksia sanoiksi...
raskautta olimme yrittäneet jo 9kk ja menkat alkoi..petyin suuresti.sitten alkoi 10kuukausi yritystä ja huomasin menkkojeni olevan myöhässä.olin todella onnellinen.tein testin kun menkkani olivat olleet jo 3vkoa myöhässä ja ihanaa!!testi oli positiivinen.sitten ei muuta ku äitiysneuvolaan aikaa varamaan.sainkin ajan sinne ja menin käymään siellä kun vkoja oli jo 10 6.tehtiin rutiinihommat ja täyteltiin äitiyskorttia.
sitten oli aika mennä pedille makaamaan ja kuuntelemaan pienoisen sydämen sykkeet.. sykkeitä ei kuulunut ja hoitajani sanoi että kun kumminki raskaus on niin alussa ettei äänet välttämättä kuuluneet.. aloin jo pelätä pahinta ja toivoin kumminki että kaikki olisi hyvin.. kunnes sitten rv13 menin ultraan.. lääkäri tutki ja tutki..tuumaili ja mietti! sen jälkeen hän ilmoitti minulle että hänellä oli huonoja uutisia... aloin itkemään enkä oikeen tiennyt mitä ajatella.. minulla todettiin tuulimunaraskaus. se päivä mursi elämäni.lapsi oli kumminki erittäin toivottu ja haluttu!! kun pääsin äitiyspoliklinikalta pois soitin parkkipaikalta miehelleni ja itkin... itkin niin vuolaasti,etten osannut pukea tuskaani sanoiksi.tokaisin vain miehelleni että meirän vauvamme on kuollut..vauva oli lähtenyt tosi hyvin kehittymään,mutta joku isompi voima päätti ettei lapseni saa syntyä!!
pääsin sitten sairaalaan juttelemaan keskeytyksestä.minulle sana keskeytys toi kyyneleet silmiin. päädyin kumminkin lääkkeelliseen keskeytykseen koska lääkäri sitä suositteli.
otin ensimmäisen lääkkeen suunkautta 17.3 ja pääsin kotiin parin tunnin odotuksen ja seuraamisen jälkeen.menin klinikalle uudestaan 20.3,saamaan emättimeeni kaksi pilleriä lisää. ne asennettin minulle ja siitä kolmisen tuntia alkoi tosi runsas ja verinen vuoto.. olin pääsemässä kotiin klo 14..mutta toisin kävi.. lähdin käytävälle kävelemään ja etsimään minua hoitanutta kätilöä kunnes jalkani pettivät ja pyörryn keskelle käytävää.. seuraava havainto minulla oli kun makasin paareilla ja minua hoitanut kätilö päätti että minut otettaisiin osastolle yöksi..
jäin sinne yötä ja seuraavana päivänä pääsin kotiin.kotona meni aluksi ihan hyvin,kunnes alkoi älyttömät kivut.soitin polille torstaina ja jouduin perjantaina takaisin osastolle!
osastolle päästyäni menin ultraan ja huomattiin ettei lääkket ollut tehonnut ja minulla oli jäänyt istukanrippeitä mahaani.silloin lääkäri päätti kaavinnasta.menin ihan paniikkiin ja aloin itkemään lääkärille että miksi minua koetellaan näin pahasti.. verenpaineeni romahti hengenvaarallisen alas ja hb:ni laski 95:en. olin todella kipeä.
pääsin sitten vihdoin ja viimein iltapäivällä nukutussaliin ja jouduin kaavintaan.uni oli kyllä todellä syvä..
pääsin heräämöstä pois ja palasin osastolle.verenpaineeni mitattiin ja se oli pysynyt samana,mutta hb oli laskenut entisestään.se oli nyt vain 85.illalla se mitattiin uudestaan ja hb oli jälleen laskenut se oli nyt 83..
mietin että tätäkö tämä nyt oli... ensin onnistuin "tappamaan" lapseni ja sitten vielä itseni siihen että paineet ja veret laskivat niin alas..
seuraavana päivänä olin jo paremmassa kunnossa ja lääkäri alkoi puhumaan minulle kotiin lähdöstä.toki olin onnellinen että pääsisin kotiin mutta silti oloni oli todella haikea..palaisin kotiin yksin..ilman mahaani ja siellä olevaa toukkaani..
loppujen lopuksi minut kotiutettiin lauantai iltana ja hb oli edelleen matatala (83) mutta paineet oli kumminki nuossut jo niin paljon etten enää pyörtyillyt ja voinut huonosti..
nytkin kirjoitan tätä kyyneleet silmissäni ja toivon parempaa huomista...
toivottavasti joku jaksaa lukea kirjoitukseni ja ymmärtää tuskaani.. ja toivottavasti joku saa selvää kirjoituksestani joka saattaa pomppia paikasta toiseen ja olla muutenki sekavaa..
nyt ei auta muu kuin yrittää jatkaa elämää ja koittaa toista lasta maailmaan heti kun vaan tunteet antaa periksi..
*surusilmä*
raskautta olimme yrittäneet jo 9kk ja menkat alkoi..petyin suuresti.sitten alkoi 10kuukausi yritystä ja huomasin menkkojeni olevan myöhässä.olin todella onnellinen.tein testin kun menkkani olivat olleet jo 3vkoa myöhässä ja ihanaa!!testi oli positiivinen.sitten ei muuta ku äitiysneuvolaan aikaa varamaan.sainkin ajan sinne ja menin käymään siellä kun vkoja oli jo 10 6.tehtiin rutiinihommat ja täyteltiin äitiyskorttia.
sitten oli aika mennä pedille makaamaan ja kuuntelemaan pienoisen sydämen sykkeet.. sykkeitä ei kuulunut ja hoitajani sanoi että kun kumminki raskaus on niin alussa ettei äänet välttämättä kuuluneet.. aloin jo pelätä pahinta ja toivoin kumminki että kaikki olisi hyvin.. kunnes sitten rv13 menin ultraan.. lääkäri tutki ja tutki..tuumaili ja mietti! sen jälkeen hän ilmoitti minulle että hänellä oli huonoja uutisia... aloin itkemään enkä oikeen tiennyt mitä ajatella.. minulla todettiin tuulimunaraskaus. se päivä mursi elämäni.lapsi oli kumminki erittäin toivottu ja haluttu!! kun pääsin äitiyspoliklinikalta pois soitin parkkipaikalta miehelleni ja itkin... itkin niin vuolaasti,etten osannut pukea tuskaani sanoiksi.tokaisin vain miehelleni että meirän vauvamme on kuollut..vauva oli lähtenyt tosi hyvin kehittymään,mutta joku isompi voima päätti ettei lapseni saa syntyä!!
pääsin sitten sairaalaan juttelemaan keskeytyksestä.minulle sana keskeytys toi kyyneleet silmiin. päädyin kumminkin lääkkeelliseen keskeytykseen koska lääkäri sitä suositteli.
otin ensimmäisen lääkkeen suunkautta 17.3 ja pääsin kotiin parin tunnin odotuksen ja seuraamisen jälkeen.menin klinikalle uudestaan 20.3,saamaan emättimeeni kaksi pilleriä lisää. ne asennettin minulle ja siitä kolmisen tuntia alkoi tosi runsas ja verinen vuoto.. olin pääsemässä kotiin klo 14..mutta toisin kävi.. lähdin käytävälle kävelemään ja etsimään minua hoitanutta kätilöä kunnes jalkani pettivät ja pyörryn keskelle käytävää.. seuraava havainto minulla oli kun makasin paareilla ja minua hoitanut kätilö päätti että minut otettaisiin osastolle yöksi..
jäin sinne yötä ja seuraavana päivänä pääsin kotiin.kotona meni aluksi ihan hyvin,kunnes alkoi älyttömät kivut.soitin polille torstaina ja jouduin perjantaina takaisin osastolle!
osastolle päästyäni menin ultraan ja huomattiin ettei lääkket ollut tehonnut ja minulla oli jäänyt istukanrippeitä mahaani.silloin lääkäri päätti kaavinnasta.menin ihan paniikkiin ja aloin itkemään lääkärille että miksi minua koetellaan näin pahasti.. verenpaineeni romahti hengenvaarallisen alas ja hb:ni laski 95:en. olin todella kipeä.
pääsin sitten vihdoin ja viimein iltapäivällä nukutussaliin ja jouduin kaavintaan.uni oli kyllä todellä syvä..
pääsin heräämöstä pois ja palasin osastolle.verenpaineeni mitattiin ja se oli pysynyt samana,mutta hb oli laskenut entisestään.se oli nyt vain 85.illalla se mitattiin uudestaan ja hb oli jälleen laskenut se oli nyt 83..
mietin että tätäkö tämä nyt oli... ensin onnistuin "tappamaan" lapseni ja sitten vielä itseni siihen että paineet ja veret laskivat niin alas..
seuraavana päivänä olin jo paremmassa kunnossa ja lääkäri alkoi puhumaan minulle kotiin lähdöstä.toki olin onnellinen että pääsisin kotiin mutta silti oloni oli todella haikea..palaisin kotiin yksin..ilman mahaani ja siellä olevaa toukkaani..
loppujen lopuksi minut kotiutettiin lauantai iltana ja hb oli edelleen matatala (83) mutta paineet oli kumminki nuossut jo niin paljon etten enää pyörtyillyt ja voinut huonosti..
nytkin kirjoitan tätä kyyneleet silmissäni ja toivon parempaa huomista...
toivottavasti joku jaksaa lukea kirjoitukseni ja ymmärtää tuskaani.. ja toivottavasti joku saa selvää kirjoituksestani joka saattaa pomppia paikasta toiseen ja olla muutenki sekavaa..
nyt ei auta muu kuin yrittää jatkaa elämää ja koittaa toista lasta maailmaan heti kun vaan tunteet antaa periksi..
*surusilmä*
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olet kokenut todella suuren menetyksen... Ja vielä rankalla tavalla. Voimia!
Itselläni on takana juuri 4.s keskenmeno ja olin myös viime viikon sairaalassa, kertomukseni löydät täältä jostain joukosta. Itse jouduin myös kaavintaan lopulta kun vuoto ei onnistunut lääkkeillä. Ajatukset aivan samoja kuin sinulla...
Tsemppiä ja kyllä sinä selviät!
yritystä jo pari vuotta takana...yksi tosi varhainen keskenmeno kuukautisten muodossa ja ei toimenpiteitä...sitten ihana raskaus viikolle 24 asti ja tyssäsi siihen,keskenmeno ja tyttövauva kuoli heti synnytykseen...aika raaka kokemus mutta elämä jatkuu, syytä ei löydetty emmekä antaneet leikellä tyttöämme jotta olisivat paremmin tutkineet,tapahtunut mikä tapahtunut ei tarvitse sen enempää tutkia...ja taas pettymys kova vauva kuume ja yritys kuukautiset olivat kuukauden myöhässä ja olin jo 100 % varma että olen raskaana(en edes testiä uskaltanut tehä) mutta ei alkoi just normaalit menkat...joko stressasin niin paljon raskauden toivossa että jäi yhet menkat välistä tai sitten se oli taas varhainen keskenmeno ja menkkojen väli pitkitty kuten aiemmin,ja jäi menkat vaan välistä...tiedä häntä...elämä on joskus epäreilua...taas me alamme yrittämään toden teolla josko vaikka tammi vauvan saisi aikaiseksi...ja mies kun luuli että tosta vaan paksuksi ja lapsia tulemaan...ei ollutkaan niin helppoa...
olen kokenut saman kuin sinäkin, menetin esikoiseni kuukausi sitten. hän syntyi 24 viikkoisena ja eli kolme päivää.. en pysty ymmärtämään miksi, jotain niin kaunista ja rakasta voidaan viedä pois.. pystyn jo olemaan hetkiä ilman että ajattelisin asiaa,ehkä pakotan itseni ajattelemaan muuta koska
tuska sisälläni on liian suuri ajattelemaan pientä poikaani.. haluaisin vaan olla niin onnellinen kuin vielä vähän aikaa sitten..
Voimia teille kaikille saman kokeneille, aika on paras lääke suruumme ja se kulkee väkisinkin eteenpäin vaikka tekisimme mitä..
tosiaankin,mitkään maailman sanat ei riitä kertomaan kuinka pahoillani olen puolestasi!
osaan kumminkin ymmärtää tuskaasi itsekin keskenmenon kokeneena. minulla se vaan oli fyysisesti helpompi,ultrassa huomattiin keskeytynyt keskenmeno ja muutaman päivän päästä pääsin kaavintaan. se henkinen puoli onkin sitten aivan eri juttu.
itsekkin ajattelin (silloin keskenmenon aikoihin) että maailma loppuu tähän ja etten voi ikinä selvitä tästä tuskasta. Kummallisesti elämällä on kumminkin aina tapana mennä eteenpäin ja "aurinko paistaa risukasaankin"-klisee on niin täysin totta!nyt minulla on 5 kk vanha pieni tyttö ja siinä on se mun elämän pieni aurinko!
"Toivon sinulle, ystäväni,
että elää taas uskaltaisit,
että suurien surujen jälkeenkin
ilon siiville nousta saisit.
Toivon sinulle, ystäväni,
taivaan raikkaan ja lempeät tuulet
että kaikkina elämän päivinä
ilon löydät ja lohdun kuulet".
Minulla ensimmäinen raskaus oli tuulimuna. Keskeytyi kahdeksannella viikolla. Lääkäri sanoi, että löydös oli epämääräinen... Paljastui sitten tuulimunaksi. Itseäni toisaalta helpotti, että enhän todellisuudessa ollut menettänyt mitään, kun koko alkiota ei ollut kehittynytkään. Jos yhtään lohduttaa, niin tuulimunathan hyvin tavallisia. Minulla kolme lasta, mutta nyt rv. 12 5 ja uhkaava keskenmeno. Kahtena päivänä vuotoa, mutta sikiöt ultrassa toissapäivänä ok. Päivät matelevat... Kyllä sinullakin vielä onnistaa. Raskastahan se on, aina...
äitinä tiedän ettei lapsia tehdä, ne annetaan lahjana kelle annetaan. Olen myös kokenut kolme keskenmenoa. Sinulla on ollut tuulimunaraskaus, jossa koko lasta ei kehity, joten et ole menettänyt lasta/sikiötä vaan sikiöpussin. Nyt keväästä nauttimaan ja aurinkoisia päiviä sinulle.
Kyllä sitä ollaan niin viisaita että!Olet onnekas kun sinua on siunattu lapsilla. Tietteellis-patologinen asenteesi ei kyllä lohduta yhtään tuota nuorta naista,hänen turhia syyllisyydentunteitaan ja meitä muita jotka luemme tätä palstaa varmaan samasta syystä.Olemme kokeneet erittäin raskaan menetyksen! Ei tuota tuskaa voi sanoiksi pukea,varsinkin kun lapsi on hartaasti odotettu. Saatat olla lääketieteellisen koulutuksen omaava henkilö, mutta uskoisin silti että väitteestäsi huolimatta et voi 100% varmasti tietää mitä tuon ihmisen kohdussa on ollut alunperin kehittymässä.. anteeksi vaan!
"joten et ole menettänyt lasta/sikiötä vaan sikiöpussin".
Kuinka kehtaat sanoa toiselle noin?
Jokainen keskenmenon/tuulimunan kokenut on menettänyt lapsensa.
Ei sitä ennalta pysty määrittämään miten odotus etenee.
Jokainen raskaana oleva nainen odottaa _lasta_ syntyväksi, eikä mitään muuta.