Voiko tätä tähän laittaakaan vai kuuluuko enemmin kirja-arviointeihin, mutta luotan, että sheriffi muuttelee, jos satuin vikapaikkaan.
Eppu Nuotion uusin Musta (dekkari).
Preesensin käyttö tekee kyllä lukemisesta intensiivisempää ja kun vielä lausepituus on aika lyhyt, niin viuuhh... dekkarin kyllä lukee suurinpiirtein "yhdellä syönnillä".
Mutta sitten tuo toinen asia, josta haluaisin kysyä kirjallisuudentuntijoilta. En osaa tarkkaa ja täsmällistä terminolgiaa, mutta yritän selittää. Voiko sanoa niin, että tavallisiin populaariaikakauslehtiin ja sanomalehtiinkin jokin asia voidaan tehdä henkilökuvan kautta. Asia esitetään jonkin (tunnetun tai asiassa kunnostautuneen) henkilön kautta, niin että lukijalla herää mielenkiinto lukea teksti. Tällä on jokin nimi tai on tyylikeino, menetelmä, myyntikeino tai wahtever?
Mietiskelin tuota Nuotiota juuri toisinpäin. Että onko murhamysteerio (dekkari lajina) keino pohdiskella kaikkea individuaaliin elämännäkmykseen kuuluvaa? Että on ihan jees / oolrait tavallista /normaaliin eläämään kuuluvaa tollaset päähenkilön pienet tilapäiset elämännotkahdukset, kriisit tai elämänsuunnan tai -arvojen uudelleenpäivitykset ja miettimiset muutokseen liittyen. Että ei se elämä ole aina sellasta liitävän pursuavaa herkkua ja tähän voi lukija hyvin samaistua. Että - nyt tosi pahasti kärjistäen - dekkari lajina tarjoaa myyvän lukukokemuksen ja keinon välittää lukijoille, että joskus saattaa elämässä vähän kompuroida ja katsella suuntaa, se on ihan jees, ja kyllä kirkastuu lopussa.
Dekkareissa on paljon nykyään tämänsuuntaista humanismia, inhimillisyyttä, epätäydellisyyttä ja rösöisyyttä henkilöissä. Mietin, että mistä on kysymys.
Teininä aloitin Neiti Etsivästä ja siirryin sitten muihin, Sariolan Susikoskeen ja - ööh -Jerry Cottoniinkin :). Susikosken muistan teräksenharmaista silmistä, mieltymyksestä vereviin naisiin ja joskus polttelevasta krapulasta. Ari Paulow kirjoittaa (tietysti) nykyisin dekkareita Cottonin tyyliin, voiko tätä kaikkea luonnehtia sellaiseksi kovapintaiseksi dekkarityyliksi. Mutta että kaikkinensa niitä on dekkaridekkareita, joissa murha, sen monimutkainen selvittely, motiivien pohdinta jne. on pääosissa ja sitten on enempi tällaisia ihmissuhdedekkareita. Tämä on tällaista haparoivaa musta-tuntuu-ajattelua, mutta miten se oikein menee?
Eppu Nuotion uusin Musta (dekkari).
Preesensin käyttö tekee kyllä lukemisesta intensiivisempää ja kun vielä lausepituus on aika lyhyt, niin viuuhh... dekkarin kyllä lukee suurinpiirtein "yhdellä syönnillä".
Mutta sitten tuo toinen asia, josta haluaisin kysyä kirjallisuudentuntijoilta. En osaa tarkkaa ja täsmällistä terminolgiaa, mutta yritän selittää. Voiko sanoa niin, että tavallisiin populaariaikakauslehtiin ja sanomalehtiinkin jokin asia voidaan tehdä henkilökuvan kautta. Asia esitetään jonkin (tunnetun tai asiassa kunnostautuneen) henkilön kautta, niin että lukijalla herää mielenkiinto lukea teksti. Tällä on jokin nimi tai on tyylikeino, menetelmä, myyntikeino tai wahtever?
Mietiskelin tuota Nuotiota juuri toisinpäin. Että onko murhamysteerio (dekkari lajina) keino pohdiskella kaikkea individuaaliin elämännäkmykseen kuuluvaa? Että on ihan jees / oolrait tavallista /normaaliin eläämään kuuluvaa tollaset päähenkilön pienet tilapäiset elämännotkahdukset, kriisit tai elämänsuunnan tai -arvojen uudelleenpäivitykset ja miettimiset muutokseen liittyen. Että ei se elämä ole aina sellasta liitävän pursuavaa herkkua ja tähän voi lukija hyvin samaistua. Että - nyt tosi pahasti kärjistäen - dekkari lajina tarjoaa myyvän lukukokemuksen ja keinon välittää lukijoille, että joskus saattaa elämässä vähän kompuroida ja katsella suuntaa, se on ihan jees, ja kyllä kirkastuu lopussa.
Dekkareissa on paljon nykyään tämänsuuntaista humanismia, inhimillisyyttä, epätäydellisyyttä ja rösöisyyttä henkilöissä. Mietin, että mistä on kysymys.
Teininä aloitin Neiti Etsivästä ja siirryin sitten muihin, Sariolan Susikoskeen ja - ööh -Jerry Cottoniinkin :). Susikosken muistan teräksenharmaista silmistä, mieltymyksestä vereviin naisiin ja joskus polttelevasta krapulasta. Ari Paulow kirjoittaa (tietysti) nykyisin dekkareita Cottonin tyyliin, voiko tätä kaikkea luonnehtia sellaiseksi kovapintaiseksi dekkarityyliksi. Mutta että kaikkinensa niitä on dekkaridekkareita, joissa murha, sen monimutkainen selvittely, motiivien pohdinta jne. on pääosissa ja sitten on enempi tällaisia ihmissuhdedekkareita. Tämä on tällaista haparoivaa musta-tuntuu-ajattelua, mutta miten se oikein menee?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Eppu Nuotion kirja "Musta" oli minusta surkea. Jotenkin tuntui, että kirjassa oli tavoiteltu jotain samaa kuin Leena Lehtolaisen kirjoissa, mutta yhtä hyvään tulokseen ei oltu päästy. Kirja oli kaikin tavoin lattea ja kepoinen.Asiat jäivät jotenkin selvittämättä, esim. ei käynyt ilmi se, miksi Hirvonen hirtti itsensä.Kaipasin kirjaan syvällisyyttä.Ehkä Nuotion on parempi pysyä lastenkirjoissa, sen taidon hän osaa.
Huh helpotus!
Minä jo ajattelin, että hieman epäröivä kysymyksenasettelu on jo kansallinen häpeä. Toinen painos, filmatisointi ja kaikki.
Joo, yks pakollinen seksikohtaus ja muutama luku imperfektissä, toinen kertoja. Sitten mietin aivan höppänöitä epäolennaisuuksia: se keskeinen kirjan härveli, millä virralla ne toimivat? Verkko- vai vaihtovirta vai oma generaattori? Yhdistäjä täytyy ainakin olla. Mitenkähän se näpäkkä virittely kaupunkibyroohon....? Ja monta muuta.
Voisiko sitä varovasti arvioida, että keponen lajissaan?
Onko tuo dekkari? On tytöllä suhteita. Täytyy sanoa.
Jos on lehtiä pinossa, ei se ole kirja. Olen pahoillani.
Kyllä tämä tälläkin palstalla saa olla, sopii aiheeseen enemmän kuin hyvin.
Kirja-arvosteluiden palstaseriffinä olen huomannut, että siellä ei kovin usein vastaan tule arviointeja dekkareista, mikä minusta henk.koht. on sääli, joten jos sinulla joskus on aikaa niin postaa tämä arviointi hieman toisessa muodossa sinne. Saataisiin aikaan aiheesta keskustelua sielläkin =)
Ellu
en pitänyt kyseisestä dekkarista laisinkaan, muusta Nuotion tuotannosta sen sijaan pidän.
Olen samaa mieltä HS 6.4.2006 C2 Keijo Kettusen arvioinnin kanssa. Jep. Naurattaa perinpohjin tuo mun haparoiva aloitusviesti ööhh...tuota..ääh...noin.... Kettunen sen sitten nasauttaa täsmällisesti selkokielellä :).
ei tarvitse hävetä yhtään. Keijo Kettunen lienee melko rutinoitunut dekkarikriitikko, hän on Suomen dekkariseuran julkaiseman Ruumiin kulttuuri-lehden päätoimittaja.
Siinä tehtävässään hän luultavasti tottunut sekä teilaamaan, että armahtamaan näppiksellään.