Samantapaisista jutuista on avattu keskusteluja, mutta laitan nyt ihan oman:
Minua on erityisesti viime aikoina ruvennut vaivaamaan tämä minun ujo varautuneisuus ja olematon ulosanti. Kaikki kiteytyy nyt siihen, että olen ihastunut yhteen poikaan ja haluaisin viestiä hänelle selvemmin tunteistani, mutten voi. Asia vaivaa ja stressaa minua todella. Sätin ja surkuttelen itseäni siitä, etten saa edistystä asiaan. On hyvin vaikea tehdä itse aloitetta ja mahdollisuudet sen tekemiseen ovat muutenkin rajalliset. Lisäksi olen vielä kokematon nuori (täysi-ikäinen) nainen tällaisessa asiassa, mutta tarvetta olisi jollekin spesiaalille ihmiselle.
Jostakin kumman syystä ujostelen vielä enemmän miespuolisia ihmisiä. En tiedä, onko sillä merkitystä, että suhteeni isään ei ole yli-lämmin (tosin ei huonokaan). Ja aikoinaan minua kiusasi pari poikaa. Sitä välillä miettii, mistä nämä asiat juontuu.
Painaa mieltä sekin, että jos olen aina näin varautunut, miten voin saada ketään. Ja pahinta on se, jos vastakkainen sukupuoli ymmärtää eleeni väärin! Toisaalta luulenpa toisen tajuavan sen, että olen ujo. Mutta riittääkö hänellä kärsivällisyys ja jaksaako hän yrittää, jos minä en pysty? Jollakin kummallisella tavalla pelkään jo nyt menettäväni hänet...
Jotain pientä olen yrittänyt tehdä asian hyväksi: luoda katseita, hymyillä, hakeutua lähemmäksi. Nämäkin tuntuvat todella vaikeilta toteuttaa. Katsekin painuu liian usein alas tai jonnekin muualle, jopa varon katsomasta...Olen liian epävarma OMASTA itsestäni.
Joskus tosissani "ihailen" joitakin avoimia ihmisiä, sellaisia tosi sympaattisia. He pystyvät olemaan avoimia ja keksivät juttua vaikka mistä, muut huomioiden. Kunpa itse saisin pääni sisällä myllertävät asiat helpommin kuuluville. Tiedän toki sen, että ujokin voi saada poika-/tyttöystävän ja että ujous voidaan nähdä viehättävänä ominaisuutena. Voisiko se joku murtaa muurejani?
Täytyy nyt vielä lopuksi selventää, että olen muutenkin ujo, joten ihastus pelkästään ei luo ujoutta - olen aina ollut arka ja varautunut.
Tällä tavalla, kirjoittamalla, sain purettua hieman paineita.
Kirjoittakaa toki neuvojanne, kokemuksianne ja tuntemuksianne.
------
You and I, cannot hide
the love we feel inside,
the words we need to say.
I feel that I
have always walked alone.
But now that you’re here with me,
there’ll always be a place that I can go.
------
Minua on erityisesti viime aikoina ruvennut vaivaamaan tämä minun ujo varautuneisuus ja olematon ulosanti. Kaikki kiteytyy nyt siihen, että olen ihastunut yhteen poikaan ja haluaisin viestiä hänelle selvemmin tunteistani, mutten voi. Asia vaivaa ja stressaa minua todella. Sätin ja surkuttelen itseäni siitä, etten saa edistystä asiaan. On hyvin vaikea tehdä itse aloitetta ja mahdollisuudet sen tekemiseen ovat muutenkin rajalliset. Lisäksi olen vielä kokematon nuori (täysi-ikäinen) nainen tällaisessa asiassa, mutta tarvetta olisi jollekin spesiaalille ihmiselle.
Jostakin kumman syystä ujostelen vielä enemmän miespuolisia ihmisiä. En tiedä, onko sillä merkitystä, että suhteeni isään ei ole yli-lämmin (tosin ei huonokaan). Ja aikoinaan minua kiusasi pari poikaa. Sitä välillä miettii, mistä nämä asiat juontuu.
Painaa mieltä sekin, että jos olen aina näin varautunut, miten voin saada ketään. Ja pahinta on se, jos vastakkainen sukupuoli ymmärtää eleeni väärin! Toisaalta luulenpa toisen tajuavan sen, että olen ujo. Mutta riittääkö hänellä kärsivällisyys ja jaksaako hän yrittää, jos minä en pysty? Jollakin kummallisella tavalla pelkään jo nyt menettäväni hänet...
Jotain pientä olen yrittänyt tehdä asian hyväksi: luoda katseita, hymyillä, hakeutua lähemmäksi. Nämäkin tuntuvat todella vaikeilta toteuttaa. Katsekin painuu liian usein alas tai jonnekin muualle, jopa varon katsomasta...Olen liian epävarma OMASTA itsestäni.
Joskus tosissani "ihailen" joitakin avoimia ihmisiä, sellaisia tosi sympaattisia. He pystyvät olemaan avoimia ja keksivät juttua vaikka mistä, muut huomioiden. Kunpa itse saisin pääni sisällä myllertävät asiat helpommin kuuluville. Tiedän toki sen, että ujokin voi saada poika-/tyttöystävän ja että ujous voidaan nähdä viehättävänä ominaisuutena. Voisiko se joku murtaa muurejani?
Täytyy nyt vielä lopuksi selventää, että olen muutenkin ujo, joten ihastus pelkästään ei luo ujoutta - olen aina ollut arka ja varautunut.
Tällä tavalla, kirjoittamalla, sain purettua hieman paineita.
Kirjoittakaa toki neuvojanne, kokemuksianne ja tuntemuksianne.
------
You and I, cannot hide
the love we feel inside,
the words we need to say.
I feel that I
have always walked alone.
But now that you’re here with me,
there’ll always be a place that I can go.
------
Vastaukset 16
Vanhimmat
Jos lähestyminen puhumalla tuottaa vaikeuksia niin lähesty fyysisesti. Hyvä tapa on esimerkiksi monottaa tuota ihastuksenkohdetta munille polvella tai vielä kun on lunta,niin heitä häntä lumipallolla. Niinhän se sananlaskukin sanoo *rakkaudesta se hevonenkin potkii*
...ihastuksen kohteen mieleen ei ehkä ensimmäisenä tule tuo sanonta tuollaisissa tilanteissa...;)
Eihän sitä tiedä vaikka tuo ensimmäinen toimisi, kunhan muistaa käyttää sitä harkiten jos haluaa mahdollisesti lapsiakin, tai jotain muuta mukavaa siinä suhteessa...;).
Mutta suosittelisin kuitenkin mieluummin tuota toista vaihtoehtoa. Se saattaisi hyvinkin toimia joillekkin ihmisille, mutta kovin yleispätevä sekään tuskin on...;)
Tuskinpa lähden ihan noin rajuihin ratkaisuihin. ;)
Vaikea on myös lähestyä, koska emme tunne toisiamme juuri ollenkaan emmekä edes näe niin usein kuin voisi toivoa.
Ja vaikka päässäni suunnittelen jotain tapaa lähestyä, niin siihen se jää...toteuttaminen itse todellisessa tilanteessa on hirmu vaikeaa. Aivan kuin ulkokuori olisi jäässä, mutta sisältä on tulessa.
On tää aikamoista...asiat pyörii tämän asian, pojan ja saamattomuuteni, ympärillä. Välillä jopa ei haluaisi mennä kotiin yksin nyhjäämään, kun siellä vasta ajatukset pyöriikin päässä.
ja mistäpäin olet :)
Mitäköhän tähän vastaisi...aina siellä löytyy joku, joka alkaa näitä utelemaan...
Hieman yli parikymmentä, Länsi-Suomesta.
Tämä on varmaan tarpeeksi ujo vastaus. ;)
näet sitä poikaa? Tai ei sitä tarvitse välttämättä kertoa ;), mutta siis jos keksisit jonkun sellaisen jutun siihen liittyen mitä voisit kysyä häneltä? Siitä olisi sitten ehkä helpompi edetä. No, ei tuokaan varmaan kyllä paljon helpompi ole kuin suora kysymys, joten empä tiedä, kun itse tuskin uskaltaisin mitään tehdä ;)
Olen tuotakin kyllä miettinyt, että tiettyyn tilanteeseen liittyen sanoisi jotain / elehtisi jotenkin. Näen häntä satunnaisesti joko koulussa tai harrastuksen parissa. Se on vaan niin pirun vaikeaa, kun ympärillä on kaiken lisäksi joukko muita ihmisiä.
Olen kyllä tuntevani sen, että hänelläkin olisi jotain tuntemuksia minua kohtaan. Mutta on se vaan niin vaikeaa...Ensiksi pitäisi juuri päästä jotenkin jutustelemaan ja tutustumaan.
..esimerkiksi kirjoittaa tekstiviestiä tai vaikkapa ihan oikeaa kirjettä hänelle? Osaat selvästikin ilmaista hyvin tunteitasi ja ajatuksiasi kirjallisesti. Jos selvittäisit kirjeellä tunteitasi ja kertoisit samalla ujoudestasi...Kyllä hän varmasti ymmärtää, jos ei ymmärrä niin ei ole sen arvoinen. Ainakaan tuossa iässä ei enää kavereiden kanssa naureskella "rakkauskirjeille" tai jos naureskellaan niin silloin ollaan pahasti henkisesti jälkeenjääneitä.
Mistäs nappaan puh.numeron tai osoitteen? En nimittäin ole ihan sataprosenttisen varma hänen koko nimestään (eikä varmaan hänkään minun). Näin tuntemattomia ollaan.
Ei taitaisi olla minusta tuohonkaan. Jostain syystä tuntuu kuitenkin siltä, että näyttäisin mieluummin tunteeni muuten kuin kirjoittamalla, vaikkakin kirjallinen ilmaisu luonnistuu minulta hyvin.
Voi tätä minun ajatuksen juoksuani! ;)
Kirjoitetaanpas jotakin lisää...
Tilanteessani toisaalta on myös se vaikeaa, etten pysty kertomaan "salaisuudestani" kenellekään. Kavereita toki on, mutta ikinä en ole puhunut tällaisista asioista heille. Kaveriporukka on tosin vaihtunut emmekä ole tunteneet edes vielä kovin kauaa. Aikoinaan nuorempana en kertonut bestiksellenikään kaikkia asioita - niitä kaikkein kipeimpiä.
Onhan se tavallaan vaarallista varastoida kaikki omaan päähänsä. En vain kuitenkaan ole avoin ihminen. Henkilökohtaiset asiat ovat vaikeita. Kuuntelen ennemmin kuin puhun. Ja jos puhun, on se yleensä aika harkittua, riippuen tietysti sen hetkisestä porukasta.
Joskus ottaa vain päähän, kun ei saa kiinni hetkestä ja ei saa sanottua sanottavaansa. Perusluonteeni lisäksi, onko aiemmin tapahtunut henkinen kiusaus jättänyt jälkensä? Viittaankin näin Kelly Clarksonin lauluun:
Because of you
I'll never stray too far from the sidewalk
Because of you
I learned to play on the safe side
So I don't get hurt
Because of you
I find it hard to trust
Not only me, but everyone around me
Because of you
I am afraid
Because of you
I tried my hardest just to forget everything
Because of you
I don't know how to let anyone else in
Because of you
I'm ashamed of my life because it's empty
Because of you
I am afraid
...oletkos sinä sellainen tapaus että et uskalla puhua tunteistasi koska pelkäät että sinut torjutaan..? Ehkä sinut on torjuttu monta kertaa nuorempana ja nyt on itsesuojeluvaisto liian kova...
Noiden asioiden käsittely tällaisilla keskustelupalstoilla tekee kyllä hyvää, ainakin itselläni on auttanut monessa tilanteessa, jonkinlaista terapiaa..=)
Itsellänikin on suuria ongelmia tunteiden tai muitten henkilökohtaisien asioiden ilmaisemisessa. Itseasiassa en ole oikeastaan ikinä pystynyt puhumaan tunteistani tai muista "aroista" asioista kenellekkään. Kyllähän se pitemmän päälle alkaa rasittamaan ja ahdistamaan, varsinkin silloin kun tulee ongelmia, ja niitähän riittää :(. Tiäs mitä mörköjä sinne päähän on ehtinyt pesiytyä viimeisen 22 vuoden aikana ;). Hymiö siksi, että nyt on ongelmista huolimatta ihan hyvä olo, ainakin verrattuna siihen, että pari päivää sitten olin niin rikki, että tuntui ettei olisi voinut vähempää kiinnostaa vaikka olisin kuollut siihen paikkaan...
Mietin tuota teoriaasi hetken, mutta ehkä tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että pelkään tulevani torjutuksi. Pelkään vain yksinkertaisesti muiden reaktioita siihen, mitä sanon, miltä näytän jne. Pyrin myös siihen, että tekisin mahdollisimman vähän virheitä, vaikka toki tiedän, että niistä oppii.
Tämä palsta todellakin toimii tietynlaisena terapiana. Eihän minulla ole ketään, jolle avautua (tai jolle uskaltaisin avautua). Ja niinpä välillä yksinäisinä tunteita tuntemukset purkautuvat yhdellä kertaa yli äyräiden...
Sepä se, sitä pyörii yksiksensä kaikkien vaihtelevien tuntemusten kanssa. Ongelmiakin tulee pyöriteltyä omassa päässä vaikka miten päin. Tässä ihastumistilanteessanikin tunteet kyllä heittelevät ilosta epätoivoon.
Joka päivä yritän miettiä ratkaisua tilanteeseeni. Vaikeaa on. Esim. televisiossa nähdyt hempeät kohtaukset alkavat vaikuttaa nyt jopa mielialaan, ja toisaalta taas haen musiikista, elokuvista tms. sitä kaivattua hempeyttä. Tai sitten tulen hieman vainoharhaiseksi: onko kaverini iskenyt silmänsä samaan poikaan? Kai tämä on vaan niin vahva tunne, että se saa sekavaksi. Tällaista tunnetta en ole koskaan aiemmin kokenut - siitä ei saa tarpeekseen ja se on tietyllä tavalla koko ajan läsnä.
Minua kyllä nyt huolestuttaa valtavasti se, että tämä eräs poika ymmärtää eleeni (jos nyt jotain viestiä lähetän) väärin. Hänet nähdessäni ja häntä lähellä ollessani nimittäin jämähdän aivan täysin. Se on hirvittävää, ja tilanteen mentyä ohi, manaan taas "kylmyyttäni".
Vaikka mitä tunteita myllertää sisällä, mutta niitä ei vaan saa ulos! Tosiasia on kuitenkin se, että jotakin ratkaisua asiaan pitäisi saada...Aikamoista pyöritystähän (positiivisessa & negatiivisessa mielessä) tämä on.
------
You with the sad eyes
Don't be discouraged
Though I realize
It's hard to take courage
In a world, full of people
You can lose sight of it
And the darkness, inside you makes you feel so small
But I see your true colours shining through
I see your true colors, that's why I love you
So don't be afraid, to let them show
Your true colours, true colours
Beautiful, ooh like a rainbow
------