Olen seurannut kirjoitteluasi miehesi alkoholismista ja siitä kuinka sinä itse olet siinä selviytynyt.
Viimeksi kerroit, että miehesi on ollut juomatta pari kuukautta. Onko hän nyt mukana AA-toiminnassa tai jossain muussa?
Ennemmin kerroit, että olette hakeutumassa Kalliolan kuntoutusklinikalle hoitoon. Kuinka siinä kävi?
Jos haluat kerro meille kokemuksesi, siitä voi olla suuri apu niille, jotka tuskailevat tämän saman asian kanssa, etsien jotain ulospääsytietä.
Kiitos sinulle jo etukäteen. Raittius on lahja, jonka voi säilyttää, jakamalla se eteenpäin!
Viimeksi kerroit, että miehesi on ollut juomatta pari kuukautta. Onko hän nyt mukana AA-toiminnassa tai jossain muussa?
Ennemmin kerroit, että olette hakeutumassa Kalliolan kuntoutusklinikalle hoitoon. Kuinka siinä kävi?
Jos haluat kerro meille kokemuksesi, siitä voi olla suuri apu niille, jotka tuskailevat tämän saman asian kanssa, etsien jotain ulospääsytietä.
Kiitos sinulle jo etukäteen. Raittius on lahja, jonka voi säilyttää, jakamalla se eteenpäin!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hmm, mistähän sitä alkaisi oikein? Alusta varmaan..;-)
Noin kahdeksan vuotta sitten siis perustin mieheni kanssa uusioperheen ja yhteisen yrityksen. Alussa joimme molemmat, tosin miehellä oli jo silloin piilopulloja. Vasta naimisiin mentyämme tilanteen vakavuus alkoi pikkuhiljaa selvitä minullekin. Anelin häntä lopettamaan ja käytiin muutaman kerran a-klinikallakin juttelemassa. Sain antabuksia ja kerran olikin kolmisen kuukautta niiden avulla selvänä. Sitten juominen taas jatkui vaihtelevalla menetstyksellä, ja kovasti yritin raitistaa miestäni. Kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin.
Tuskien ollessa suurimmillaan pimahdin täysin. Hakeuduin al-anoniin, jonka olemassaolosta olin jo tiennyt kylläkin nelisen vuotta. Kynnys on tosi suuri mennä tuollaiseen paikkaan, varsinkin kun tiesin että sieltä saa apua minulle, ei miehen raitistamiseen. Tunsin kuitenkin jo ensikäynnistä olevani kuin kotonani. Tuosta ensimmäisestä kerrasta tuli vuosi helmikuussa ja sitä myös juhlittiin. Päätimme pitää päiviä niin kuin AA;ssa, onhan siinä juhlimisen aihetta..;-)
Aika pian sain ohjattua mihenikin AA;han. Siellä kävi vaihtelevalla menestyksellä vuoden ajan. Mies alkoi olla lopussa myöskin. Juominen paheni ja muuttui selvästi eli oli selviä hetkiä ja juomaputkia jotka oli tosi pahoja.
Kaikki alkoi olla minulle liian tuskallista. Huolsin miehen juoma-aikoina perhettä, kotia, yritystä, maataloutta ja miestä. Itseni hoitaminen jäi taka-alalle, ja erään juomaputken alkaessa muutinkin pois kotoa.
Syksy oli tuskallista aikaa. Mies juoksi AA;ssa kuin riivattuna. Minun voimavarani alkoivat olla lopussa. Lopunalkua oli kun mies soitteli humalapäissään ja uhkasi ampua itsensä. En osannut muuta soittaa poliisille jotka kävivät korjaamassa aseet pois talosta.
Aika pian tuon ase-episoodin jälkeen romahdin itse. Voisin kuvailla tilannetta niin että toimelias ja aktiivinen ihminen ei eräänä aamuna päässytkään sängystä ylös. Diagnoosi on vakava masennus. Sairaloma alkoi marraskuussa ja jatkuu edelleen, toistaiseksi on kirjoitettu toukokuun loppuun. Olin niin huonossa kunnossa että en voinyt huolehtia enää itsestäni enkä pojastani. Mies otti ohjat käsiinsä ja muutti minut takaisin kotiin. Onneksi, sillä vaihtoehtona olisi ollut pojan menetys ja laitospaikka. Olin täysin voimaton.
Mies on muutaman kerran juonut nyt kotona ollessani. Viimeisin kerta kun joi, ajoi myös humalassa vaikka kielsin ja ehdotin taksia. Eihei, hän lähtee, soita vaikka poliisit. No minä soitin ja korttihan tuosta 1,6 promillesta lähtee. Seuraavat päivät juominen oli sanoin kuvaamatonta, vaikka putket tähän asti ovatkin olleet rankkoja, nyt nyt jotakin todella sairasta. Putki päättyi siihen että mies otti yliannostuksen lääkkeitä. Soitin jälleen kerran 112 ja mies pääsi ensiapuun ja osastolle. Mielisairaalaan olisi päässyt mutta kieltäytyi. Koska sanoi olevansa alkoholisti, ei hullu. Jonnekin hänen selvästi piti mennä ja se paikka oli siis Kalliola. Siellä on tällä hetkellä. Aikaisemmin olisi kuulemma pitänyt itsensä mukaan mennä.
Toivon että tämä on alku. Pelkään ettei ole. Yritän sopeutua siihen etten tiedä.
Tästä sairaudesta on kärsinyt koko perhe. Lapsi käy myös terapiassa, koulussa menee huonosti, on keskittymisvaikeuksia ja väsymystä. Minulla myös erilaisia terapioita, yritän myös saada maksusitoumusta tuonne Kalliolaan läheiskurssille. Minulla itselläni on tässä kaksi sairautta jotka ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa -masennus ja läheisriippuvuus- joita minun pitää aktiivisesti hoitaa.
Olen matkalla omaan itseeni. Tämä on mielenkiintoista, mutta myös äärettömän tuskallista. Sen olen tehnyt selväksi itselleni, etten koskaan enää halua elää ajattelematta. Ennenkaikkea kaksitoista askelta ja päiväkirjan kirjoittaminen ovat selkiyttäneet ajatuksiani. Jossain vaiheessa ajattelin että toista tälläistä ei olekaan, alkoholistin läheistä ja masentunutta. Olin väärässä, meitä on niin paljon, mutta emme ole "julki" suojellaksemme itseämme ja läheisiämme. Uskon että jonakin päivänä selviän tästä. Uskon että voin olla ehjempi ihminen kuin ennen tätä.
Rakasta miestäni kovasti. Lisäksi minulla on läheisriippuvaisuus-suhde häneen. Nämä viikot erillään ovat opettaneet meitä molempia. Puhuessani mieheni kanssa huomaan että myös hänellä on alkanut oma prosessi. Toistaiseksi en halua mennä liian liki oman tuskani kanssa, tarvitsemme molemmat tilaa vaikka vierekkäin olemmekin, ihan itsellemme. Ehkä jonakin päivänä voimme avautua toisillemme. Ehkä emme. Tavoitteeni on että kävi miten kävi selviäisin itse tasapainoisempana ihmisenä ja voisin huolehtia itsestäni ja lapsestani. Vaikka rakastankin miestäni ja haluan tukea häntä, hän saa huolehtia -vihdoin ja viimein- itse itsestään aikuinen mies. Läheisriippuvaisena olen tehnyt aivan hulluja asioita hänen puolestaan ja hänen takiaan. On pitkä tie oppia mitä ovat ne väärät asiat ja opetella olemaan tekemättä niitä.
Tämän lyhyemmin en osaakaan kertoa..
Hienoa että miehesi on alkanut sanoista tekoihin! Minäkin kävin aikoinani Kalliolan ja se oli uusi alku minulle. Olen ollut jo vuosia raitis, tasapainoinen alkoholisti, vailla juomishimoa.
Toivon, ja uskon, Kalliola on uusi alku raittiille, terveelliselle elämäntavalla teidänkin perheessänne.
Todella upeaa!
Toivotan Teille paljon onnea!
Sitä minäkin toivon!
On aina hienoa kuulla että joku on oikeasti raitistunut.. Niin kamalan paljon kuulee niistä jotka eivät ole..
Onnittelut Sinulle!
Kiitos sinulle, että kerroit rohkeasti tilanteesi ja miten olette päässeet eteenpäin. Toivon vain, että miehesi saisi Kalliolan klinikalla sellaisen itseään suuremman ymmärryksen, että alkoholismia on itse hoidettava ja, että sinäkin ja lapsesi tarvitsette kaiken tuen.
Sinulle kuuluu selkeästi läheisen hoitojakso ja sinun on saatava siihen maksusitoumus/lähete.
Voit olla vakuuttunut siitä, että tämän asian kanssa käydään toinen toistaan vakavampia keskusteluja, uskon, että sinun kirjoituksesi herättää toisiakin myöntämään vaikeutensa ja hakemaan apua.
Kiitos sinulle Lisbeth, toivotan sinulle kaikkea hyvää.
Minäkin olen seurannut, sinun Lisbeth, kirjoittelua näillä palstoilla, koska tunnen olevani vieläkin "asianosainen", vaikka mieheni on ollut pitkään raittiina.
Olet ottanut ensimmäiset askeleet toipumisen tiellä ja ne ovat kaikkein vaikeimmat, niin sinulle kuin miehellesi. Totuus on kuitenkin, että "oman voimattomuuden myöntäminen muuttuu lujaksi kalliopohjaksi, jolle uusi ja mielekäs elämä voi rakentua".
Meillä alkoholismi eteni hyvin salakavalasti, kaikki piti olla hyvin. Meillä oli hyvät ammatit, oma koti, lapset terveitä, olimme mukana monenlaisissa yhteiskunnallisissa riennoissa, meitä sanottiin "malliperheeksi". Alkoholismia ei esiintynyt mieheni suvussa ja hänellä ei ollut mitään sellaisia "syitä", jotka pakottivat juomaan.
Mieheni joutui työnsä vuoksi kulkemaan täällä Suomessa ja tehtävät muuttuivat hyvinkin vaativiksi. Huomasin, että hän muuttui väsyneeksi ja usein hän jäi istumaan huoneeseensa, kun itse menin nukkumaan. Aamulla huomasin, että hän oli sammunut tuoliinsa ja pöydällä oli tyhjä viinapullo. Olimme aina olleet toisillemme avoimia ja kertoneet huolemme toisillemme, mutta nyt en saanut miestäni kertomaan mitään. Hän oli vain "väsynyt".
Kesti muutamia vuosia, kun tilanne muuttui, alkoholismi oli saanut miehestäni vallan. Hän viipyi matkoillaan viikonvaihteen yli, sitten viikkoja. Hän jätti kaikki harrastukset ja luottamustoimet. Työpaikalla suoritettiin järjestelyjä, jotka merkitsivät hänelle takaiskuja.
Minä olin täysin ulkona tilanteesta, en tiennyt alkoholismista yhtään mitään, eikä oikeastaan kukaan muukaan. Syyllisyys ja häpeä olivat jatkuvana mielessä. Puhuimme mieheni kanssa ongelmasta ja kävimme lääkärin puheilla sekä psykiatrin. Sitten olimme erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa. Mutta aina tuli viina elämään ja mieheni menetti kaiken itsekunnioituksensa näiden retkahdusten myötä.
Alkoholistihuoltolat olivat silloin täynnä ihmisiä irtolaislain perusteella, eikä niistä oikein uskottu saavan apua. Tietomme AA-liikkeestä oli vähäiset, eräs tuttavamme oli aloittelemassa paikkakunnallemme AA-ryhmää, mutta se ei onnistunut ja hän päätyi itsemurhaan, joten siitä ei ollut apua.
Alkoholismi sai miehestäni entistä suuremman vallan ja sairaalahoidot tulivat hyvin yleiseksi. Sitten tapasin erään diakonissan, joka kertoi, että naapurikaupungissa on aloitettu AL-Anon ryhmä, joka pyrkii auttamaan alkoholistien läheisiä. Siitä alkoi meidän pelastustiemme.
Ensimmäisessä Al-Anon tilaisuudessa huomasin, että täällä sain vapauden kaikesta siitä hirveästä häpeästä ja syyllisyydestä, jota mieheni alkoholismi oli aiheuttanut. Totesin, että ympärilläni oli ihmisiä, jotka olivat kokeneet saman helvetin. Sukulaisemmekin suhtautuivat meihin, kuin ruttotautisiin, mutta nyt sain itse kokea olevani oikea ihminen. Olin tehnyt mieheni puolesta kaikkea mahdollista, mutta turhaan, emme tajunneet, että kysymyksessä on sairaus, josta voi toipua, alkoholistin on itse oltava valmis mihin tahansa.
Al-Anon:ssa sain kuulla, että Helsingissä on suunnitteilla uusi hoitopaikka alkoholisteille. Sen takana oli kristillinen työkeskus - Kalliolan setlementti. He olivat käyneet Yhdysvalloissa tutustumassa tähän hoitomuotoon. Siitä tuli meille todellinen oljenkorsi elämään, vaikka emme sitä silloin aavistaneetkaan.
Sitten tuli se päivä jolloin mieheni lähti sinne Kalliolan kuntoutusklinikalle, se oli hyvin jännittävää aikaa. Hän soitti sieltä muutaman kerran, mutta ei saanut mitään sanottua liikutukseltaan. Minulle kerrottiin, että olisi hyvä, ettet lähtisi miestäsi tapaamaan. Siihen uskoin.
Sitten tuli se suuri päivä, kun mieheni tuli Kalliolasta. Meillä oli todellinen onnenpäivä, kuuntelin mieheni puhetta suurella mielenkiinnolla ja totesin, että hän oli saanut aivan uuden asenteen ajatuksiinsa. Seuraavana launtaina lähdimme koko perhe läheisen kaupungin AA:n ja Al-Anon yhteispalaveriin, siitä tuli meille vuosia kestänyt tapa osallistua . Näimme omin silmin, kuinka perheet todella yhdistyvät ja keskinäinen rakkaus toimii. Tutustuimme uusiin ihmisiin ja vieläkin muistelemme suurella rakkaudella niitä monia ystäviä, jotka ojensivat meille ystävyyden käden, olimme hyväksyttyjä ihmisiä. Vieläkin tapaamme näitä ystäviä.
Tänään voin todeta vanhan ystävämme lauseen, "kaikki järjestyy", pitävän paikkansa. Saimme raittiuden kallisarvoisen lahjan, joka on säilynyt tähän saakka. Meidän elämässämme on kaikki hyvin ja tänään haluamme olla itse tukemassa niitä ihmisiä, jotka ovat itse etsimässä ratkaisua elämäänsä.
Hyvä Lisbeth, ottakaa Kalliolan hoitolaitoksen ohjeet vakavasti ja lähtekää yhdessä mukaan AA ja Al-Anon toimintaan. Hakekaa itsellenne tukihenkilöt eli kummi, kuten ennen sanottiin. Nykyisin on mielenterveystoimistot ja eri seurakunnat valmiina auttamaan, eikä sitä tarvitse hävetä.
Lopuksi toivotan sinulle Lisbeth ja koko perheellesi kaikkein parasta ja olkoon Jumalan siunaus ja Armo kanssanne.
Kiitos kertomuksestasi ja rohkaisuistasi!!! Ne ovat todella tarpeen...