Perhe on paras

kuten sanonta kuuluu ;)

Olet oikeassa. Ajattelen täysin samoin!

Olen itsekin temperamenttinen joskus liikaa, vaikea luonne ja itsekäs. Miehelläni ja minulla menee avioliitossa todella surkeasti, vikaa on meissä molemmissa enkä enää edes tiedä rakastanko häntä. Lapsemme ovat kaikki kaikessa minulle, ja en tiedä mitä tekisin ilman heitä. On niin ikävä katsella heidän kärsivän isänsä poissaoloista. En voi valehdella enää, enkä esittää että kaikki olisi hyvin. 8-vuotias poikani kysyy minulta päivittäin, että ettehän te eroa. En enää osaa valita sanojani ja kaikki kaatuu päälle.


Onneksi minulla on aina olleet omat sukulaiset ja perhe tukena. Ilman heitä olisin pohjalla. Kukaan muu ei ole koskaan tukenut minua yhtä paljon kuin perheeni. Vasta nyt aikuisena olen oppinut olemaan kiitollinen perhearvoista. Rakastan suunnattomasti vanhempiani ja isovanhempiani, siskoa ja hänen lastaan sekä aina niin ärsyttävää pikkuveljeäni. Perhe on aina tukenut minua ja auttanut, niin materiaalisesti, henkisesti kuin kaikin ajateltavin keinoin. Äitini on rukoillut puolestani useissa vaikeissa tilanteissa ja pitänyt kotia pystyssä. Hän on henkisesti uskomattoman vahva ihminen ja saanut minut luottamaan itseeni. Kasvattanut minua ajattelemaan asioita monesta eri näkökulmasta, tekemään päätöksiä ja tulemaan itsenäiseksi. Äitini on joutunut kärsimään elämässään niin paljon isän aviorikoksista, raha-ongelmista ja monesta muusta. Häntä kiltimpää ihmistä ei ole olemassa ja toivon todella että hän nyt pian eläkkeellä jäätyään saisi toteuttaa itseään vapaasti ja saisi arvokkaan vanhuuden. Isäni on myös ollut aina läsnä, hän omistatui meille lapsille sataprosenttisesti aikoinaan ja niin vieläkin, auttaa joka asiassa eikä tuomitse. Omista ongelmiaan vanhempani eivät koskaan sysänneet meille lapsille. Vanhempieni avioliitto on nykyään pelkkää kulissia, mutta harmonista yhdessäoloa ja olen ylpeä siitä, että he ovat osanneet järjestää asiansa aikuisten tavoin. Parempia isovanhempia lapsillani ei voisi olla. Anoppini ja appeni ovat sellaisia paskantärkeitä sössöttäjiä ja tekopyhiä hienostelijoita.

Myös äitini vanhemmat, mummo ja vaari kuuluvat vahvasti perheeseeni ja olen heistä suunnattoman kiitollinen. Mummo lähestyy yhdeksääkymppiä ja on pirteä kuin peipponen, aina iloinen ja onnellinen pienistäkin asioista, vaikka kellään muulla ei voisi olla ollut vaikeampaa elämää. Mummo jaksaa kuunnella huoliani ja auttaa aina, opettaa minua optimistiseksi. Mummon kanssa meillä on paljon yhteistä ja aina on hauskaa, mielenkiintoisia keskusteluja nyt aikuisiällä. Kesät mummon ja vaarin kanssa mökillä tekivät lapsuudestani täydellisen ja olen nyt viime vuosina yrittänyt korvata sen heille auttamalla paljon. Vaari nyt on vähän oman tiensä kulkija, ja on heidänkin avioliittonsa todellinen kauhuesimerkki, mutta kuitenkin mummola on aina ollut kodin lisäksi turvallisin paikka koko maan päällä. Kun muutin kotoa mummo sanoi että voit tulla aina heille, vaikka missä kunnossa ja mitä tehneenä, ovi on aina avoinna.

Siskon kanssakin on varmaan nuoruuden tappelut tapeltu. Viime vuosina olemme tulleet hyviksi kavereiksi ensimmäistä kertaa elämässämme. Äitiys yhdistää ja yhteiset kiinnostukset. 11 vuotta minua nuorempi pikkuveli on ollut sellainen kaikkien hemmottelema räkänokka ja vaikea tapaus kyllä edelleen, mutta hän on alkanut kasvaa herrasmieheksi viime vuosina ja haluaa vilpittömästi parastani. Lapsilleni hän alkaa olla jo jonkinlainen isähahmo.

Elämä ei ole helppoa, se on usein niin väärää, mutta perhe on antanut minulle sellaisen resurssin, että jaksan, tuli mitä tuli. He rakastavat pyyteettömästi, eivätkä koskaan puukota selkään. Menetin vuosia sitten luottamukseni vieraisiin ihmisiin, mutta perheeseeni olen aina voinut luottaa. On paljon syytä olla kiitollinen!

minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni nyt onnellinen perhe, mies ja lapsia. ja ihanat appivanhemmat jotka ovat kuin omat vanhemmt. anoppi etenkin. ja ihana isoveli. perhe on minullekin paras