Rakastan lammasta. En ole koskaan saanut ihmisiltä osakseni vastarakkautta. Perheeni toki oli varsin kiintynyt minuun, mistä mielestäni todistaa se katoamisilmoitusten ja muiden vastaavien tekeminen sekä se suuri suru ja epätietoisuus, joka perhettäni kohtasi, kun nousin kerran kenellekään ilmoittamatta laivaan ja karistin entisen kotimaani tomut jaloistani. Päädyin Uuteen-Seelantiin. Uuteen-Seelantiin, ihanaan maahan, jossa tasankojen ruoho kasvaa korkeana ja vihreänä.
Menneisyyteni perhe ei siis juuri rakastanut minua. Muiltakaan ihmisiltä en saanut rakkautta osakseni. Minä rakastuin kyllä epätoivoisesti. Siihen salaperäiseen pienikokoiseen tyttöön, jolla oli aina pitkä valkoinen takki ja joka piti paljon kaakaosta. Joka ei koskaan välituntisin ollut siellä missä hänen kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla. Joka hymyili kuvaamattomalla tavalla. Tunsin aina kouraisun sisimmässäni kun näin hänen hymyilevän ja sinisten silmien tuikkivan. Olisin joskus halunnut katsoa niihin silmiin pitkään, pitkään, ja katsoa, voinko koskaan väsyä katsomiseen.
Mutta ei. En saanut häntä. Jos minulla olisi hänen osoitteensa, lähettäisin kortin. Hän ihmettelisi hetken Uuden-Seelannin postileimoja ja laittaisi kortin sen jälkeen paperinkeräykseen.
Ja sitten rakastin kaikkia niitä tyttöjä, jotka olivat vasta puhkeamassa kukkaan. Suojeltavia ruusunnuppuja. Miksi ruusut ovat niin arkisia? Eikö kirsikankukan nuppu kuvaisi heitä paremmin? Tai posliinista puhallettu jääkukka? Mutta he olivat minulle liian nuoria. Nuoria, mutta eivät välttämättä aina silti niin viattomia, kuin päältä päin luulisi. Mutta minä kaipaan jotain, jota en pelkää rikkovani heti kun sitä kosketan. Ehkä minä olen sisimmältäni turmeltunut. Olkoon niin, siitäkin huolimatta haluan suojella rikkoutuvia kauniita asioita.
Kaipaanko minä sitten jotain, joka on itseni lailla jo jotenkin dekadenttia ja tummasävyistä? Jotain kiehtovaa, jota saa yhden tulisen ja päihdyttävän hetken ajan kokea. Jotakin vastuutonta? Jotakuta, joka on aina yhdelle kerrallaan hetken aikaa enemmän kuin kaikki muu maailmassa yhteensä?
Täällä Uudessa-Seelannissa on kaunista. Eilen kävelin lumihuippuisten vuorten juurella. Pieni majani on loivan kukkulan kupeessa keskellä aaltoilevaa ruohomerta. Täällä kirjoitan. Linnut lentävät ylitseni.
Vesikattila ei enää kiehu. Minun täytyy lisätä puita hellaan. En saanut koskaan vastarakkautta ihmisiltä. Nyt olen löytänyt erään mukavan tyttölampaan. Tuolla se käyskentelee lajitoveriensa kanssa, vaaleanpunainen kreppipaperirusetti kaulassaan. Se piti minusta alusta alkaen. Olen seurannut sen kehittymistä jo useiden kuukausien ajan. Hyväillyt sen pehmeää valkoista villaa. Minä harjaan sen varovasti joka ilta.
Vähän aikaa sitten rakkaani jätti minut toisen takia. Se silti huomasi pian kulkeneensa harhaan rakkauden monimutkaisilla poluilla ja palasi luokseni. Sen rakastaja roikkuu kuivattuna keittiöni katto-orresta. Tänäänkin on ruoaksi lammaspaistia.
Olen katsellut jo pitempään lampaiden elämää. Se ei ole yhtään hullumpaa. Vapaa kuin taivaan lintu. Monet sanovat, että jonakin eläimenä eläminen olisi ihanaa sen huolettomuuden takia. Ei pakkoja tai paineita. Ei kiirettä. Ei huolta huomisesta. Mutta he katsovat asiaa vain vähäisestä näkökulmasta. Lampaana eläminen olisi houkuttelevaa siksi, että ei tarvitsisi pettyä rakkaudessa. Voisit vain toimia kumppanien haussa luontaisten vaistojesi ja toimintojesi varassa, ja niin tekisi toinenkin. Ei laskelmointia tai unelmointia. Ei särkyneitä haaveita.
Katselen ulos ikkunastani. Aurinko vetäytyy pilveen. Juuri tällä hetkellä tunnen vastustamatonta halua liittyä lampaiden joukkoon. Laskeutua nelinkontin maahan kultani viereen ja tuntea ruohon vihreä tuoksu, täynnä alkuvoimaa. Mitäkö jäisin kaipaamaan? En mitään, paitsi tätä vähäistä kirjoitustyötäni. Ihmisten maailmasta en mitään. En ole itsetuhoinen henkilö. En halua hukuttautua tai hirttäytyä. Haluan vain liittyä lampaiden joukkoon vihreään ruohomereen. En voi enää istua paikallani tällä tuolilla. Nousen hitaasti ja otan askeleen kohti ovea.
* * *
Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita.
Menneisyyteni perhe ei siis juuri rakastanut minua. Muiltakaan ihmisiltä en saanut rakkautta osakseni. Minä rakastuin kyllä epätoivoisesti. Siihen salaperäiseen pienikokoiseen tyttöön, jolla oli aina pitkä valkoinen takki ja joka piti paljon kaakaosta. Joka ei koskaan välituntisin ollut siellä missä hänen kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla. Joka hymyili kuvaamattomalla tavalla. Tunsin aina kouraisun sisimmässäni kun näin hänen hymyilevän ja sinisten silmien tuikkivan. Olisin joskus halunnut katsoa niihin silmiin pitkään, pitkään, ja katsoa, voinko koskaan väsyä katsomiseen.
Mutta ei. En saanut häntä. Jos minulla olisi hänen osoitteensa, lähettäisin kortin. Hän ihmettelisi hetken Uuden-Seelannin postileimoja ja laittaisi kortin sen jälkeen paperinkeräykseen.
Ja sitten rakastin kaikkia niitä tyttöjä, jotka olivat vasta puhkeamassa kukkaan. Suojeltavia ruusunnuppuja. Miksi ruusut ovat niin arkisia? Eikö kirsikankukan nuppu kuvaisi heitä paremmin? Tai posliinista puhallettu jääkukka? Mutta he olivat minulle liian nuoria. Nuoria, mutta eivät välttämättä aina silti niin viattomia, kuin päältä päin luulisi. Mutta minä kaipaan jotain, jota en pelkää rikkovani heti kun sitä kosketan. Ehkä minä olen sisimmältäni turmeltunut. Olkoon niin, siitäkin huolimatta haluan suojella rikkoutuvia kauniita asioita.
Kaipaanko minä sitten jotain, joka on itseni lailla jo jotenkin dekadenttia ja tummasävyistä? Jotain kiehtovaa, jota saa yhden tulisen ja päihdyttävän hetken ajan kokea. Jotakin vastuutonta? Jotakuta, joka on aina yhdelle kerrallaan hetken aikaa enemmän kuin kaikki muu maailmassa yhteensä?
Täällä Uudessa-Seelannissa on kaunista. Eilen kävelin lumihuippuisten vuorten juurella. Pieni majani on loivan kukkulan kupeessa keskellä aaltoilevaa ruohomerta. Täällä kirjoitan. Linnut lentävät ylitseni.
Vesikattila ei enää kiehu. Minun täytyy lisätä puita hellaan. En saanut koskaan vastarakkautta ihmisiltä. Nyt olen löytänyt erään mukavan tyttölampaan. Tuolla se käyskentelee lajitoveriensa kanssa, vaaleanpunainen kreppipaperirusetti kaulassaan. Se piti minusta alusta alkaen. Olen seurannut sen kehittymistä jo useiden kuukausien ajan. Hyväillyt sen pehmeää valkoista villaa. Minä harjaan sen varovasti joka ilta.
Vähän aikaa sitten rakkaani jätti minut toisen takia. Se silti huomasi pian kulkeneensa harhaan rakkauden monimutkaisilla poluilla ja palasi luokseni. Sen rakastaja roikkuu kuivattuna keittiöni katto-orresta. Tänäänkin on ruoaksi lammaspaistia.
Olen katsellut jo pitempään lampaiden elämää. Se ei ole yhtään hullumpaa. Vapaa kuin taivaan lintu. Monet sanovat, että jonakin eläimenä eläminen olisi ihanaa sen huolettomuuden takia. Ei pakkoja tai paineita. Ei kiirettä. Ei huolta huomisesta. Mutta he katsovat asiaa vain vähäisestä näkökulmasta. Lampaana eläminen olisi houkuttelevaa siksi, että ei tarvitsisi pettyä rakkaudessa. Voisit vain toimia kumppanien haussa luontaisten vaistojesi ja toimintojesi varassa, ja niin tekisi toinenkin. Ei laskelmointia tai unelmointia. Ei särkyneitä haaveita.
Katselen ulos ikkunastani. Aurinko vetäytyy pilveen. Juuri tällä hetkellä tunnen vastustamatonta halua liittyä lampaiden joukkoon. Laskeutua nelinkontin maahan kultani viereen ja tuntea ruohon vihreä tuoksu, täynnä alkuvoimaa. Mitäkö jäisin kaipaamaan? En mitään, paitsi tätä vähäistä kirjoitustyötäni. Ihmisten maailmasta en mitään. En ole itsetuhoinen henkilö. En halua hukuttautua tai hirttäytyä. Haluan vain liittyä lampaiden joukkoon vihreään ruohomereen. En voi enää istua paikallani tällä tuolilla. Nousen hitaasti ja otan askeleen kohti ovea.
* * *
Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kirjoitat hyvin. Käytät elävää kieltä. Sinulla olisi varmasti lahjoja kirjailijaksi asti. Tsemppiä!
Kirjoitat hyvin. Hyvä novelli. En ole lukenut kovinkaan montaa novellia tällä palstalla, mutta tämä on paras jonka olen lukenut. Jatka kirjoittamista!
sää tosiaan osaat kirjottaa.kirjottaisit joskus kokonaisen novellin?olis kiva lukee..jotenki kummasti mä taas päädyin tänne harhaileen,ehkä etsimään sun uusia kirjotuksias,ehkä vaan selaileen,mitä löytyy..joku mut kumminki tänne taas tuo kerta toisensa jälkeen.kivaa syksyä toivottelen suurella sydämelläni..
Mietityttää tässä, että mistä kummasta sinä saat noita omaperäisiä ideoitasi. Ja kun vielä toteutat ne niin kiinnostavasti ja tyylillä, niin tässähän tulee kateelliseksi. :) Se on sitä luovuutta, väitän.
Joka tapauksessa, hienoa työtä, Chapeau.