Minkä sinä koet pahimmaksi esteeksi laihdutukselle? Itse koen, että en jotenkin ole henkisesti siihen valmis, sillä aina juuri päästyäni hyvään alkuun, huomaan pilanneeni sen. Olen tehnyt sen johtopäätöksen, että ei ole merkitystä sillä osaako laskea pisteitä ja kaloreita vain sillä on merkitystä onko sinut historiansa kanssa. Ehkä läskit ovat suojamuuri pahaa maailmaa vastaan. Itse ainakin tunnistan itseni läheisriippuvaiseksi ja liian kiltiksi ihmiseksi. Sitten lohtua haetaan syömisestä, mutta eihän se lohduta vaan lisää ongelmia.
Siis pointtini oli se että mikään tieto sinänsä ei auta, mikäli korvien välissä ei ole valmiutta kohdata niitä asioita, jotka ylipainon ovat aiheuttaneet. Uskon, että nyt kun tämän asian olen pikkuhiljaa syvällisemmin tiedostanut, kykenen kohta todelliseen muutokseen.Sillä laihduttaminen ei auta, elämä pitää saada muuttumaan totaalisesti muutenkin. Silloin uskon, että laihtuminen tulee siinä sivussa.Sitten kun ruokaan voi suhtautua siten, että se on keksitty vain sentähden jotta pysymme hengissä.
Siis pointtini oli se että mikään tieto sinänsä ei auta, mikäli korvien välissä ei ole valmiutta kohdata niitä asioita, jotka ylipainon ovat aiheuttaneet. Uskon, että nyt kun tämän asian olen pikkuhiljaa syvällisemmin tiedostanut, kykenen kohta todelliseen muutokseen.Sillä laihduttaminen ei auta, elämä pitää saada muuttumaan totaalisesti muutenkin. Silloin uskon, että laihtuminen tulee siinä sivussa.Sitten kun ruokaan voi suhtautua siten, että se on keksitty vain sentähden jotta pysymme hengissä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
"Minkä sinä koet pahimmaksi esteeksi laihdutukselle?"
Heikko itsekurihan siinä on esteenä. Liekö noita muita sitten laisin? ;-)
Eikö sinulla ole tosiaan kokopäivänä muuta tekemistä, kuin istuminen tietokoneen edessä,ja kirjoitella lihavuuspalstalle. Mikä tästä palstasta tekeen niin mielenkiintoisen sulle?
Voi, minulla on varaa jättää omaan arvoonsa edellä mainitun henkilön kirjoitukset. Sen verran on elämää takana, että ymmärrän hänellä on todella paha olo. Ennemmminkin sääliämme hän tarvitsee.Tänne suomi24 palstoille mahtuu monenlaisia reppanoita, annetaan kaikkien kukkien kukkia. Jossakinhan heidänkin täytyy saada päteä, jos se ei todellisessa elämässä onnistu.
Niin, minun piti jatkaa tuosta historia-asiasta.
Tuolla toisaalla viestissä kerroin, että kun menin naimisiin, painoin 48 kg. Siitä on aikaa kaksikymmentä vuotta. Kun sitten myöhemmin painoin 58 näin itseni peilistä toivottamana läskinä, vaikka pituuteeni nähden olin edelleen ihannepainoni alarajoilla. Luultavasti siitä lähtien on minäkuvani ollut vääristynyt. Siitä minulla ei ole tarkkaa mielikuvaa milloin mopo karkasi totaalisesti käsistä. Laihdutin kerran normaalipainoon, mutta peilistä katsoi ihan joku muu, en silloinkaan kyennyt näkemään itseäni todellisessa valossa. Niinpä olen sitä mieltä, että tärkeämpää kuin laskea pisteitä ja kaloreita on tiedostaa menneisyytensä ja käydä sitä kohti. Luulen että vain sillä keinoin saadaan todellisia, pitkäaikaisia tuloksia. Tosin on varmasti ylipainoisia, joilla lihomisen syynä ovat vain väärät ruokailutottumukset. Mutta joku syyhän siikin on miksi näin tekee?
Olen kanssasi samaa mieltä. Olisiko meillä kummallakin sitä elämänkokemusta kertynyt vuosien myötä.Laihduttaminen ei ole niin yksinkertaista,että syö vähemmän kuin kuluttaa, teoriassa näin onkin, mutta ei käytännössä näin toteutune.
Itsekin olen laihduttanut ties kuinka montakertaa, ja aina kilot on tulleet takaisin, eikä sipsit,hampurilaiset oleet syynä, koska en pidä niistä.Suklaa ja karkkikin on harvinaisia ostoksia mun kassissa.
Nykyään yhteiskunta asettaa niin suuret vaatimuket elämän onnistumiselle, että moni ei jaksa olla täysillä siinä oravanpyörässä. On painettava täysillä tressaavassa työelämässä, siinä itsensä huolehtiminen unohtuu ja voimat uupuu.
Yleensä vasta illalla syödään täyspainoisesti ja päiväntressi päällä vielä, niin ei nälkäisenä ajattele mitä ja missä vauhdissa mättää ruokaa suuhunsa. Sitten kylläisenä ja väsyneenä istahtaa leputtamaan itseään, tai tukka putkella juoksee johonkin kokoukseen ym.
Valmis alusta lihavuudelle ja sairauksille.
Tästä on omakohtainen kokemus. Nyt kun olosuhteet on muuttuneet ja sairaudet hoidossa, niin myös kilot on karisseet. On aikaa hoitaa itseään.
Itsensä hoitaminen ja kuunteleminen on tosi tärkeää. Itsekin sitä vasta opettelen. Kuulemaan miltä sisimmässä tuntuu. Mikä johtuu mistäkin ja miksi toimin tietyissä tilanteissa niinkuin toimin. Tsemppiä sullekkin!
ehkä muillakin esteenä?
Kaipaa jotakuta tsemppaamaan laihduttamisesssa tai kuuntelemaan lihavuudesta johtuvia ongelmia. Laihtuessa pelkää sitten että tämä "tukihenkilö" katoaa jonnekin.
Tuokin oli hyvä havainto. Minun arvelen kuitenkin että läheisriippuvaisen on helpompi kehittää muitakin riippuvuuksia, kuten riippuvuus ruokaan.
Minulla ainakaan tuollaista tsemppaajaa ei ollut enkä ole kaivannutkaan. Olen sitä mieltä, että niin kauan kun itse kantaa kilonsa eikä pyydä siihen hommaan ketää avuksi, ei valita koko ajan eikä tee numeroa kiloistaan, siihen ei ole kellään mitään sanomista. Itse olen tavallaan hyväksynyt itseni kun olen huomannut en pysty muutokseen vaikka itsemielessäni ole kapinoinut. Olen ajatellut, että kelle en kelpaa tälläisena ihmisenä, siihen suhteeseen minullakaan ei ole erityistä hinkua. Sellaisista tyhjänjauhajista jotka katsovat vain pintaa, en ole koskaan perustanut.
Olen jo aiemmin kirjoittanut kilpirauhasen vajaatoiminnasta, joka minulla on. Syyt ylipainooni ovat kuitenkin paljon monimutkaisemmat ja ulottuvat pitkälle lapsuuteen. Yritän tiivistää kadottamatta pointtia.
Kehitin jo ala-asteella (3-4 lk) jonkinlaisen lohtusuhteen ruokaan. Vuorovaikutussuhteet perheessämme olivat ongelmalliset, enkä saanut juuri tukea kasvamiseen. Isälläni oli/ on riippuvuussuhde mm alkoholiin ja työhön. Isäni sekä kaksi hänen sisarustaan olivat aktiivisia kommentoiman minun ja siskoni painoa, sekä niiden eroja. Minulle negatiiviseen sävyyn siis. Siskoni on aina ollut erittäin hoikka, itse olen ollut pyöreämpi. Tosin, jälkikäteen ajateltuna en ole ollut lähelläkään ylipainoa. Opin jo pienenä syömään salaa.
Kaikkien asioiden yhteissummana sairastuin bulimiaan, jonka kanssa kamppailin 10 vuotta. Bulimikkona pysyin hoikkana, vaikka ruokaa kului hirvittävät määrät. Lopulta olin niin väsynyt elämääni ja itseeni, että harkitsin vakavasti itsemurhaa.
En ole koskaan käynyt terapiassa; en todella tiedä mistä olen kaiken voimani löytänyt päästäkseni tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Joka tapauksessa olen mielestäni niin parantunut bulimiasta ja kaikesta muusta mitä se(kin) on elämääni tuonut, kuin voi olla. Sen jälkeen kun lopetin oksentamisen minun piti tietysti opetella oikeat elämäntavat. Sen tähän asti vienyt 3,5 vuotta konkreettista toimintaa. Ajatustyötä oln tietysti tehnyt pitkään, alitajuisestikin. Iso työ on ollut, kun ihan kaikki muille ihmisille "normaalit" asiat on pitänyt opetella 25 vuoden elämisen kälkeen. Siihen kuuluu niin paljon muutakin, paino on yksi ja itseasiassa suhteellisen pieni osa sitä kaikkea.
Jaa-a, minulla ei niinkään kai mitään esteitä ole, ei itsekurin puutetta (tiedän pystyväni), ei tiedonpuutetta, ei henkistä valmistautumuutta.
Ainoa on kai sitten asenne; mitä sitä suotta, jos asiat elämässä on hyvin. Mutta tuokin on yleinen asenne koko elämässäni, en vain yksinkertaisesti viitsi, tai edes pysty, ottamaan stressiä joka ikisestä asiasta - ja silti olen nämä parikymmentä vuotta selvinnyt aivan loistavasti. :D
Jos kokisin, että ylipaino estäisi jotain merkittävää elämässäni, tottakai en ajattelisi noin. Ja tietenkin asiat saattavat olla kolmenkymmenen vuoden päästä erilailla tai huonosti, joko ylipainosta johtuvista syistä, tai sitten aivan muista. Mutta se on sitten sen ajan ongelma.
Tällä hetkellä riittää se, että syöminen ja kulutus pysyvät hyvässä tasapainossa.
Sehän on pääasia, että on sinut itsensä kanssa. Minäkin tavallaan olen, en ole koskaan pyydellyt anteeksi olemassaoloani ja olen kantanut kiloni ihan itse, kaveria en ole siihen koskaan tarvinnut. Silti koen että sisälläni on jossakin se laiha minä joka etsii ulospääsyä, siihen 48 kg mitä painoin naimisiin mennessäni en enää uneksikaan/ei ole tarvettakaan päästä. Mutta sellaiseen painon jossa olisi hyvä olla, voisi shoppailla vaatteita kaupasta kuin kaupasta, olisi energisempi jne, haluaisin vielä saavuttaa.
Uskon sen jonakin päivänä vielä saavuttavani, kunhan olen henkisesti valmis muutokseen.
Minulla on aika vaativa työ ja erityisen kiireisinä
aikoina reagoin syömällä.
Minullakin on runsaasti ylipainoa ja laihdutus yrityksiä suunnilleen niin paljon kuin mahtuu maanantaipäiviä viimeiseen kymmeneen vuoteen. Olen kyllä saanut pari kertaa painoa pudotettuakin, mutta aina on tullut takaisin ekstrojen kanssa. Kiinnostuin tuosta laihdutuksen henkisestä puolesta Dr Phillin painonpudotushaaste-ohjelmaa katsoessa. Lopulta kävin myös psykologin juttusilla muutaman kerran. Nyt on ensimmäistä kertaa sellainen olo että tästä tulee oikeasti jotakin. En ole koskaan ollut näin varma siitä että tulen laihtumaan. Ja tämä kaikki on siis tapahtunut sisältä käsin, ei ensimmäiseksi ulkoisia asioita muuttamalla. Nyt olen jo kymmenen prosenttia kevyempi ja matka jatkuu. Minulle suurin este laihtumiselle on ollut pään sisällä, yksittäisiä elämässäni sattuneita asioita en halua ottaa esille, mutta olen ehkä halunnut konkreettisesti rakentaa muuria itseni ja muun maailman väliin. Nyt olen aika valmis purkamaan sen muurin. En väitä että aina ylipainossa on kyse jostakin sisäisestä solmusta, mutta näin voi olla vaikkei sitä itsekään olisi tullut ajatelleeksi.
Lapsena olin normaalipainossa.Vuosien rankka kiusaaminen johon en apua saanut ajoi etsimään lohtua jostakin. Niimpä tänäkinpäivänä syön murheeseen ja opettelen kovasti korvaamaan sitä muutoin.Tiedän että ongelma on tuolla korvienvälissä ja vain minä voin sen muuttaa.