Kaikki on mennyt ihan toisin kuin "piti". Synnytys oli pitkä ja ihan hirveä, kun mietinkin sitä tulee paha olo. Tunnen että jotenkin epäonnistuin kun en pystynytkään "kontrolloimaan" synnytystä. Muutenkin jäi varmaan loppu iäksi traumoja:( Sairaala päivät oli myös laitosmaisen masentavia, tuntui että kaikki muut äidit osasivat olla luontevasti lapsiensa kanssa ja minä en..Kotona on mennyt pari viikkoa väsyneenä ja itkeskellen. Vauva on kyllä ollut helppo ja nukkunut hyvin, itsestä vain tuntuu ettei jaksa. Tuntuu ettei ole enää mitään omaa, ja en tunnekkaan lasta kohtaan yhtä vahvasti mitä ajattelin tuntevani. Välillä olen jopa miettinyt että kumpa tätä ei olisi tapahtunut, mikä taas nostaa aivan hirveät syyllisyyden tunteet. Tunnen olevani täysin epäonnistunut, ja syyllisyys on mitä kamalinta. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Miehestäkään ei ole tueksi, on itsekkin masentunut. Odotan vain että lapsi nukkuu, itken ja yritän jaksaa..Tunnen olevani maailman huonoin äiti:( Ulkopuolista apua en edes halua ajatella..
pakko jaksaa
...
10976
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kuulostaa synnytysmasennukselta. Ota yhteys neuvolaan!
itse olin samssa tilanteessa 7 kuukautta sitten,asun ulkomailla,synnytys totaalisesti epaonnistui ja masennuin,en osannut rintaruokkia tai tehda mitaan muutakaan...toivoin vain etta lapseni ei olisi koskaan edes syntynyt...mieheni teki kahta tyota eli ei ollut koskaan kotona tukemassa.itkin jatkuasti enka halunnut hoitaa vauvaani tai edes nahda hanta,tunsin inhoa vauvaani kohtaa ja se sai kamalat syyllisyyden tunnot kohoamaan pintaan..
nyt 7 kuukautta myohemmin on edelleen hankalaa rakastaa lastani kuten kaikki muut aidit tekevat,mutta uskon niin viela yksi paiva pystyvani tekemaan...
tiedan siis milta sinusta tuntuu...itse paasin hieman omille jaloilleni tyot alotettuani kun vauva oli kuukauden ikainen mutta kuten sanoin siltikaan asiat ole niinkuin niiden haluaisin olevan..mutta voimia sinulle ja tiedan etta naet aurinkoisen paivan viela vauvasi kanssa...aitini oli todella suuri apu tassa tilanteessa!!!
voimia ja ala anna periksi!!!!
kerroit hyvin vahvoista tuntemuksista vauvaa ja äitiyttä kohtaan. Sanot, että et ole tälläkään hetkellä tilanteeseen tyytyväinen.
Kehoittaisin sinua työstämään asiaa jonkun ulkopuolisen kanssa.
Sinä kärsit, mutta niin kärsii vauvakin, vaikka sitä saattaa olla vaikea havaita. Nämä teemat nousevat aina esille kun vauvalla on sellainen kehitysvaihe, jossa tarvittaisiin vahvaa vuorovaikutusta ja äitiyttä, "antautumista" äitiydelle(esim. tahtovaiheet, eritymis-lähentymisvaiheet, jne.).
En todellakaan tuomitse sinua, vauvan takia toivoisin kuitenkin, että yrittäisit aktiivisesti rakentaa hyvän suhteen häneen(tuettuna), sillä puutteet vuorovaikutuksessa seuraavat häntä läpi elämän. Minulle tulee mieleen, että töihin menokin oli jonkinlaista pakenemista vauvan ja oman äitiyden luota.
tiedan etta apua tarvitsen asian kanssa ja aitini on ollut jo suureksi avuksi asian kanssa mutta mielialaani vain pahentaa aviomieheni aiti joka kertoo minun olevan erittain huono aiti ja sanoo etta anna vauva vain minun huostaani niin kylla vauva saa kaiken mita tarvitsee...joten aina kun jotenkin jaloilleni asian kanssa paasen han tulee ja tomayttaa minut takaisin sinne mista aloitin...mutta lupaan menna ja hakea apua!!!kiitos paljon!!!
Hanki apua ja äkkiä ystävä hyvä!!Sulla on selvästi synnytyksenjälkeinenmasennus.Olen itse kokenut saman 3. ja 4. lapsen jälkeen ja sain mielenterveystoimistosta mahtavan avun.Voit soittaa myäs Äimä ry:hyn (olikohan noin?) ja he kyllä neuvovat eteenpäin.Äimä on siis Äidit irti masennuksesta tukiryhmä.Mut tärkeintä on et haet apua...ja äkkiä!!
miksi et halua ajatella ulkopuolista apua?
Tiedätkö, että nuo kuvaamasi tunteet eivät ole hävettäviä , mutta vauvan takia sinä tarvitset apua!
Kukaan ei aseta äitiyttäsi kyseenalaiseksi vaikka tunnustaisitkin nuo tunteet vaikkapa ammattilaiselle.Lastasi ei huostaanoteta tms. vaikka myöntäisit avuntarpeesi, eikä sinua leimata huonoksi äidiksi.
Suosittelen, että otat yhteyttä paikalliseen baby blues- toimintaan (katso ensi- ja turvakotienliiton sivut). siellä ollaan tavattu monia monia äitejä joilla on ollut ihan samankaltaisia tuntemuksia.
hae apua,varsinki jos myös miehesi on masentunut.
Olet varmasti lapsellesi maailman paras äiti,sillä jokainen äiti on lapselleen se paras.
Voisitko edes kuvitella tilannetta,jossa kävisit juttelemassa jollekin ammatti-ihmiselle,joka ei todellakaan syyllistä sinua ja ennen kuin huomaatkaan alkaa tunnelin päässä näkyä valoa.
Voin itse neljän lapsen äitinä sanoa,että jos äitiys on palkitsevaa,niin se kyllä joskus tuntuu myös rangaistukselta.
Omista lapsistani yksi on psyykkisesti sairas ja masentunut.
Itse käyn ihan itseni vuoksi juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa,että jaksaisimme kaikki hieman paremmin eteempäin.
Toivon kaikkea hyvää sinulle ja toivottavasti saat apua itsellesi ja perheellesi.
tottakai on haettava apua oman itsensä vuoksi, mutta synnytyksen jälkeisen masennuksen ongelma usein on, että äiti ajattelee, että "kyllähän tässä nyt jotenkin sinnitellään" ja aika usein se jollakin lailla onnistuukin. Tällä masennuksella on taipumus helpottua ajan myötä.
Suuri kärsijä on kuitenkin myös vauva, sillä tahtomattaan äiti ei pysty tarjoamaan vauvalle masentuneena sellaista vuorovaikutusta jota vauva tarvitsisi.
Eiköhän se kaikenlainen masennus ole ensin sitä,että torjuu alitajunnaisesti sen,että jotain on vialla.
Itsekin poikani kohdalla tunnistin fyysiset ja psyykkisetkin väsymyksen oireet ja taistelin vuoden ilman apua.
Hoin itselleni joka päivä,että "pakko jaksaa lasten ja miehen tähden".
Mutta yksi päivä olin niin loppu,että uhkasin jopa lapsiani kamalilla asioilla.
Totta kai näin jälkikäteen ajatellen,kun olen nyt saanut apua omaan masentuneisuuteen,niin meillähän oirehti koko perhe.
Pikku hiljaa pojallani ja muilla lapsilla menee paremmin,kun on äiti joka TAAS VÄLITTÄÄ,eikä huuda lapsilleen,että toivoo näiden kuolevan.
Se joka ei ole kokonut tätä helvettiä,ei voi ymmärtää mitä se on.
Ja kun kirjoittaa tänne,niin eikös sekin ole sitä avun hakemista?
Olen ollut itse synnytyksen jälkeen masentunut ja ajattelin että en halua apua ulkopuolisilta ihmisiltä. Joka tapauksessa saatiin edes yrittämään ja kävin viikoittain juttelemassa omista tuntemuksista lääkärille. kaiken paras siinä oli se että se toimi. enää en ole masentunut ja tunnen olevani hyvä äiti. lähtö kesklustelemaan omasta olostaan oli kauhea kynnys mutta "kerran se kirpaisee"