Olen todella vihainen vanhemmilleni kun he pilasivat elämäni. Pienestä asti jouduin kuuntelemaan heidän riitelyään ja toimimaan sovitelijana kun eivät osanneet hoitaa itse omia ongelmiaan. Näiden riitojen vuoksi en ole koskaan edes pystynyt seurustelemaan sillä en pysty luottamaan kehenkään ja ahdistun muiden seurasta. Ja nyt vanhempani kehtaavat ihmetellä miksen koskaan tee mitään tai käy ulkona. Jumalauta että ovat kusipäitä! Yksinäisyys on kaikkein pahinta sillä töiden jälkeen en tee muuta kuin menen kotiin ja istun tietokoneen edessä. No joskus ulkoilen mutta sekin on ahdistavaa kun yksin joutuu kaiken tekemään! Tekisi mieli tappaa itseni sillä tämä paska on jatkunut samanlaisena jo ties kuinka monta vuotta. Joka päivä ihan samat rutiinit eikä mitään muuta.
Vanhempani pilasivat
elämäni
6824
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
...käyn terapiassa ja käytän psyykelääkkeitä lapsena syntyneiden traumojen vuoksi...Minun tapauksessani vaan ei ollut kyse riitelystä, vaan yksinkertaisesti siitä etten kiinnostanut. En myöskään jaksa seurustella, kun ei siitä mitään tulisi...
Joka päivä on samaa rutiinia, olen todella ikävystynyt ja turhautunut elämääni, mutta ei ole voimaa muuttaa mitään. Kotona siis istun 24/7.
Muutos lähtee susta itsestäsi kuules! Miksi vanhempien riidat vaikuttaa sun luottamiseen muihin ihmisiin ja ahdistumiseen? Kaikkihan nyt riitelevät, mutta eivät aina todellakaan. Ei sen nyt luottamiseen pitäisi vaikuttaa. Hömppä :)
ollut jonkinlaisia ongelmia, harvoin kotielämä niin jatkuvasti auvoista on ollut kellään.
Aikuistuttuaan voi käyttää omia aivojaan, ja jättää ne asiat taakseen. Vaatii vähän pohdiskelua tietenkin ja irtiottoa siitä henkisestä ilmapiiristä. Kyllä se onnistuu.
Vanhemmat ovat kaksi erillistä aikuista ihmistä skismoineen, miksi antaa sen pilata oman elämänsä ? Traumoja tulee, kun ei voi tuntea sitä turvallisuutta ja kodin hyväksyntää, jota lapsi tai nuori ihminen tarvitsee ja johon on oikeutettu, mutta traumoista voi toipua.
Pahimmillaan ihmiset käyttävät "kurjaa lapsuuttaan" koko elämänsä selittämään oman elämän epäonnistumisia. Niitä tulisi muutenkin, ei kaikki aina toteudu ideaalisesti, ei kaikesta voi syyttää sentään vanhempiaankaan.
Aikuisen ihmisen on joskus aika ottaa myös itse vastuu elämästään.
Koita työstää itseäsi niin että voit vähitellen unohtaa menneet niin hyvin kun voit, tai ainakin jättää sen taaksesi ohimenneenä aikakautena ja suuntaudu tulevaisuuteen !
Älä jää junnaamaan tuohon ajatukseesi, että kaikki on vanhempiesi syytä, se ei hyödytä mitään.
Tuo aloitusviesti oli minä 2 vuotta sitten. Silloin aloin tajuta itsekin ongelmani vakavuuden. Aloin lukea aiheeseen liittyviä kirjoja ja muuttaa aktiivisesti elämääni ja käyttäytymistäni. Vanhempieni käyttäytyminen oli minulle haaste ja nyt olen siitä selvinnyt .. ainakin tosi pitkälle.
äiti muistuttamaan tasaisin välein, kuinka on "niin pahoillaan, että on pilannut mun koko elämän".
Kun mä sanon, että ethän, ei sillä niin suurta merkitystä ole (siis meidän ongelmilla aikanaan), hän jatkaa vain onpas, onpas.
En haluaisi häntä uskoa, mutta suututtaa ja tekee epävarmaksi, kun joutuu tuota kuuntelemaan. Muuten välttelisin tuollaisen kuuntelun, mutta omaa äitiä pitää tavata muiden sukulaisten vuoksi ja kun ei se aina lauo "totuuksiaan".
Mitenkähän pääsisin jotenkin hänen valtansa ulkopuolelle? Näin reippaasti yli parikymppisenä..
Käyn terapiassa samoista syistä. En pysty myöskään oikein luottamaan ihmisiin enkä saa läheisiä ystäviä saati sitten seurustelukumppania...
Sitten kaikki sukulaiset jaksaa kysellä että no onko jo poikaystävää ja olen 22! sitten saan kuulla seläntakana että taidatkin olla vanhapiika-ainesta! Mä vihaan mun elämää. Tai en oikeestaan vihaa. Mulla menee muuten ihan kivasti. olen mukavassa opiskelupaikassa ja saan opiskella unelma-alaani.
Välillä tuntuu etten edes kaipaa ketään elämääni ja sitäkös kaikki sitten jaksaa ihmetellä. Mutta mä olen vähän erakkoluontoinen.