Hei!
Haluaisin kirjoittaa tänne oman tarinani teiniäitiydestä, sen hankaluuksista, iloista ja muista jutuista. Olen nykyisin jo 25-vuotias (täytän 26 kesällä) ja minulla on kuusi lasta. En ole todellakaan tehnyt elämässäni mitenkään hyviä valintoja, mutta huonojenkin valintojen jälkeen voi selvitä takaisin elämään.
Lapseni ovat syntyneet:
tyttö - 95
poika - 96
poika - 01
tyttö - 03
poika - 03
poika - 06
Lapseni -95 ja -96 ovat eri miehen kun neljä nuorintani, jotka ovat nykyisen aviomieheni kanssa.
14-vuotiaana tapasin hurmaavan afrikkalaisperäisin pojan, joka oli minua kolme vuotta vanhempi. Hän puhui pääni pyörryksiin ja omaa tyhmyyttäni (myönnän, että olin ajattelematon, mutta pyydän myös huomioimaan sen, että 90-luvun seksuaalikasvatus oli olematonta) olin pian raskaana. En asioista tiennyt paljon (neitsyyni hänelle menetin kotibileissä) ja poika vakuutti, ettei keskeytetystä yhdynnästä tulee raskaaksi. Ei se mikään keskeytetty yhdyntä kuitenkaan ollut. No raskaaksihan minä tulin. Huomasin sen vasta mahan kasvusta (olin viikolla noin viikolla 15), koska kuukautisia minulla ei ollut vielä kauaa edes ollut niin en osannut ajatella. Salailin asiaa ja vasta kun aloin tuntea vauvan liikkeet, kerroin äidilleni tilanteestani. Äiti kiikutti lääkäriin ja olin tuolloin 21 viikolla. Lapseni isä ei satunnaisia tapaamisia lukuunottamatta juuri kuulunut elämääni enää otettuani vauvanodotuksen hänen kanssaan puheeksi. Vanhempani olivat heti sitä mieltä, että vauva annetaan pois ja olin oikeastaan itsekin samaa mieltä. Lähempänä synnytystä aloin kuitenkin muuttaa mieltäni ja sanoin vanhemmilleni pitäväni lapseni. En tiedä mikä tämän muutoksen sai aikaan. Vanhempani eivät olleet samaa mieltä asiasta, mutta lupasivat että saan asua heidän kanssaan. Synnytyksen alkaessa uskalsin vasta kertoa, että tuleva lapsi on tumman pojan eikä suomalaissyntyisen. Vanhempani raivostuivat, eikä isäni suostunut aluksi edes katsomaan lastani. En suhtautunut lapseen mitenkään vastuullisesti...äitini hoiti häntä suurimmaksi osaksi. Olin siis 14-vuotias tullessani raskaaksi, juuri ehdin täyttää 15 ennen kuin synnytin. 8.luokan sain suoritettua loppuun.
MITÄÄN EN OPPINUT, koska en joutunut itse hoitamaan lastani. Vanhempieni avioliitto alkoi kärsiä, koska heillä oli yhtäkkiä "uusi lapsi", minun lapseni. Harvat paikkakunnallani tiesivät, että lapsi oli minun ja se herätti suurta hämmennystä kun äitini alkoi liikkua kaupungilla mustan lapsen kanssa. No tämä poika palasi elämääni, koska halusi nähdä lapsensa tämän ollessa 4kk. Aloimme liikkua yhdessä ja otin vastuuta lapsesta. Opettelin hoitamaan lasta, vaihtamaan vaippaa ja pukemaan. Mitään näistä en ollut itse tehnyt, ainoa mitä olin oikeastaan tehnyt oli imettäminen. Äiti toi vauvan ja minä imetin sitä pienen hetken. Lopetin imettämisen vauvan ollessa 3kk ikäinen. Olin pian uudestaan raskaana, koska luulin olevani rakastunut tähän poikaan. Kun poika kuuli olevansa tulossa isäksi, hän häipyi..emmekä ole sen jälkeen olleet yhteyksissä. Nyt vanhempani raivostuivat lopullisesti (ymmärrän, olin mokannut samanlailla uudestaan) ja pakottivat minut muuttamana kotoa pois. Olin 15-vuotias, minulla oli 7 kk ikäinen lapsi ja olin raskaana. Muutin vuokrayksiöön, jonka vuokraa vanhempani maksoivat. Lapseni huostaanotettiin, koska en ollut hoitanut häntä huolella ja olin laiminlyönyt perustarpeita. Muutin takaisin vanhempieni luokse ja sain lapseni takaisin. Synnytin 16-vuotiaana toisen lapseni. Koulua en vieläkään ollut käynyt enempää kuin 8. luokan. Nyt vanhempani pakottivat minut hoitamaan poikaani. Elämäni alkoi pikku hiljaa järjestyä, olin edelleen kuitenkin sosiaaliviraston ja neuvolan silmätikkuna. Kerran viikossa käytiin tarkistamassa lasteni kunto.
17-vuotiaana palasin kouluun, 9. luokalla, lapseni olivat tyttö 2v 2kk ja poika 1v. Koulu alkoi hyvin, mutta aloin kadehtia muiden nuorien elämää. Laiminlöin lapsiani uudestaan ja vanhempani hoitivat heitä. Karkasin jopa kotoa enkä osoittanut yhtään aikuismaista käytöstä. Aloin seurustella ja vanhempani pelkäsivät, että saan taas lapsen. Seurustelin useiden eri ihmisten kanssa enkä huolehtinut lapsistani. Harrastin seksiä yhtä huolettomasti kuin ennenkin. 9. luokan sain kuitenkin suoritettua. Äitini sanoi ainakin 100:n kerran, että tämä oli viimeinen kerta. Ja nyt he todella tarkoittivat sitä, muutin kotoa toistamiseen kesällä 1998 vähän ennen kuin täytin 18., mutta tällä kertaa kukaan ei maksanut vuokraani ja jouduin tekemään töitä. Siivosin aluksi uimahallissa. Elämä oli rankkaa, mutta se oli oikeaa elämää.
20-vuotiaana tapasin ihanan mieheni. Hän suhtautui täysin luonnollisesti tuolloin 5-vuotiaaseen tyttööni ja 4-vuotiaaseen poikaani. Häntä ei häirinyt heidän eri värisyytensä. Muutimme yhteen vuoden seurustelun jälkeen, menimme naimisiin ja minä aloitin lukion. Olimme puhuneet lapsista ja aloin pian naimisiin menon jälkeen odottaa yhteistä lastamme. Poikamme syntyi ja olin todella onnellinen. Ylioppilaaksi kirjoitin 2004 syksyllä 24-vuotiaana. Tarkoituksena oli valmistua aiemmin, mutta sain kaksoset keväällä 2003, joka hidasti suunnitelmiani. Olen ollut kotiäitini minun ja nykyisen mieheni ensimmäisestä yhteisestä lapsesta lähtien (lukuunottamatta lukioata). Viime kevään luin pääsykokeisiin ja alkukesästä aloin odottaa vauvaa. Pääsin lääkikseen Ouluun :) Lykkäsin raskauden takia aloitustani ensi syksyyn. Tammikuussa synnytin pojan. Tunnen itseni tällä hetkellä erittäin onnekkaaksi ja tavallaan olen myös onnellinen, että pidin kaksi ensimmäistäni vaikeista ajoista huolimatta. Iloinen olen myös siitä, että taistelin heistä huostaanoton jälkeen sen verran, etten menettänyt heitä lopullisesti.
Teinivuosina syntyneet lapseni ovat nyt 10 ja 9 vuotiaita ja minuun luodaan todella paljon katseita kun ikäni tulee puheeksi. Näytän nuorelta (tai siis voisin lasten ja raskaan elämäni takia näyttää vanhemmaltakin). Tyttöni aloittaessa esikoulun 3,5-vuotta sitten ollessani 22-vuotias sain osakseni hyvin suuria ennakkoluuloja koulun kohdalta. Jouduin kohtamaan juorut...toin 22-vuotiaana 6-vuotiaan tumman lapseni esikouluun.
Haluaisin vielä sanoa, että olen paikkakunnalta (pohjoisemmasta), jossa ei paljon tummaihoisia liiku vieläkään. Helsingissä olisin varmasti ymmärretympi. Mutta tässä jotain pääkohtia elämästäni. On ollut todella räikeitäkin tilanteita, mutta kaiken kirjoittamiseen menisi ikuisuus. Toivon, että joku ottaa tästä opikseen tai alkaa uskoa itseensä onnettomassa tilanteessa. Niin, ja mieheni ja minun lapsiluku on nyt täynnä. Keskityn opiskeluihi ja toivottavasti valmistun lääkäriksi. Vanhempiini on nykyisin paremmat välit.
Haluaisin kirjoittaa tänne oman tarinani teiniäitiydestä, sen hankaluuksista, iloista ja muista jutuista. Olen nykyisin jo 25-vuotias (täytän 26 kesällä) ja minulla on kuusi lasta. En ole todellakaan tehnyt elämässäni mitenkään hyviä valintoja, mutta huonojenkin valintojen jälkeen voi selvitä takaisin elämään.
Lapseni ovat syntyneet:
tyttö - 95
poika - 96
poika - 01
tyttö - 03
poika - 03
poika - 06
Lapseni -95 ja -96 ovat eri miehen kun neljä nuorintani, jotka ovat nykyisen aviomieheni kanssa.
14-vuotiaana tapasin hurmaavan afrikkalaisperäisin pojan, joka oli minua kolme vuotta vanhempi. Hän puhui pääni pyörryksiin ja omaa tyhmyyttäni (myönnän, että olin ajattelematon, mutta pyydän myös huomioimaan sen, että 90-luvun seksuaalikasvatus oli olematonta) olin pian raskaana. En asioista tiennyt paljon (neitsyyni hänelle menetin kotibileissä) ja poika vakuutti, ettei keskeytetystä yhdynnästä tulee raskaaksi. Ei se mikään keskeytetty yhdyntä kuitenkaan ollut. No raskaaksihan minä tulin. Huomasin sen vasta mahan kasvusta (olin viikolla noin viikolla 15), koska kuukautisia minulla ei ollut vielä kauaa edes ollut niin en osannut ajatella. Salailin asiaa ja vasta kun aloin tuntea vauvan liikkeet, kerroin äidilleni tilanteestani. Äiti kiikutti lääkäriin ja olin tuolloin 21 viikolla. Lapseni isä ei satunnaisia tapaamisia lukuunottamatta juuri kuulunut elämääni enää otettuani vauvanodotuksen hänen kanssaan puheeksi. Vanhempani olivat heti sitä mieltä, että vauva annetaan pois ja olin oikeastaan itsekin samaa mieltä. Lähempänä synnytystä aloin kuitenkin muuttaa mieltäni ja sanoin vanhemmilleni pitäväni lapseni. En tiedä mikä tämän muutoksen sai aikaan. Vanhempani eivät olleet samaa mieltä asiasta, mutta lupasivat että saan asua heidän kanssaan. Synnytyksen alkaessa uskalsin vasta kertoa, että tuleva lapsi on tumman pojan eikä suomalaissyntyisen. Vanhempani raivostuivat, eikä isäni suostunut aluksi edes katsomaan lastani. En suhtautunut lapseen mitenkään vastuullisesti...äitini hoiti häntä suurimmaksi osaksi. Olin siis 14-vuotias tullessani raskaaksi, juuri ehdin täyttää 15 ennen kuin synnytin. 8.luokan sain suoritettua loppuun.
MITÄÄN EN OPPINUT, koska en joutunut itse hoitamaan lastani. Vanhempieni avioliitto alkoi kärsiä, koska heillä oli yhtäkkiä "uusi lapsi", minun lapseni. Harvat paikkakunnallani tiesivät, että lapsi oli minun ja se herätti suurta hämmennystä kun äitini alkoi liikkua kaupungilla mustan lapsen kanssa. No tämä poika palasi elämääni, koska halusi nähdä lapsensa tämän ollessa 4kk. Aloimme liikkua yhdessä ja otin vastuuta lapsesta. Opettelin hoitamaan lasta, vaihtamaan vaippaa ja pukemaan. Mitään näistä en ollut itse tehnyt, ainoa mitä olin oikeastaan tehnyt oli imettäminen. Äiti toi vauvan ja minä imetin sitä pienen hetken. Lopetin imettämisen vauvan ollessa 3kk ikäinen. Olin pian uudestaan raskaana, koska luulin olevani rakastunut tähän poikaan. Kun poika kuuli olevansa tulossa isäksi, hän häipyi..emmekä ole sen jälkeen olleet yhteyksissä. Nyt vanhempani raivostuivat lopullisesti (ymmärrän, olin mokannut samanlailla uudestaan) ja pakottivat minut muuttamana kotoa pois. Olin 15-vuotias, minulla oli 7 kk ikäinen lapsi ja olin raskaana. Muutin vuokrayksiöön, jonka vuokraa vanhempani maksoivat. Lapseni huostaanotettiin, koska en ollut hoitanut häntä huolella ja olin laiminlyönyt perustarpeita. Muutin takaisin vanhempieni luokse ja sain lapseni takaisin. Synnytin 16-vuotiaana toisen lapseni. Koulua en vieläkään ollut käynyt enempää kuin 8. luokan. Nyt vanhempani pakottivat minut hoitamaan poikaani. Elämäni alkoi pikku hiljaa järjestyä, olin edelleen kuitenkin sosiaaliviraston ja neuvolan silmätikkuna. Kerran viikossa käytiin tarkistamassa lasteni kunto.
17-vuotiaana palasin kouluun, 9. luokalla, lapseni olivat tyttö 2v 2kk ja poika 1v. Koulu alkoi hyvin, mutta aloin kadehtia muiden nuorien elämää. Laiminlöin lapsiani uudestaan ja vanhempani hoitivat heitä. Karkasin jopa kotoa enkä osoittanut yhtään aikuismaista käytöstä. Aloin seurustella ja vanhempani pelkäsivät, että saan taas lapsen. Seurustelin useiden eri ihmisten kanssa enkä huolehtinut lapsistani. Harrastin seksiä yhtä huolettomasti kuin ennenkin. 9. luokan sain kuitenkin suoritettua. Äitini sanoi ainakin 100:n kerran, että tämä oli viimeinen kerta. Ja nyt he todella tarkoittivat sitä, muutin kotoa toistamiseen kesällä 1998 vähän ennen kuin täytin 18., mutta tällä kertaa kukaan ei maksanut vuokraani ja jouduin tekemään töitä. Siivosin aluksi uimahallissa. Elämä oli rankkaa, mutta se oli oikeaa elämää.
20-vuotiaana tapasin ihanan mieheni. Hän suhtautui täysin luonnollisesti tuolloin 5-vuotiaaseen tyttööni ja 4-vuotiaaseen poikaani. Häntä ei häirinyt heidän eri värisyytensä. Muutimme yhteen vuoden seurustelun jälkeen, menimme naimisiin ja minä aloitin lukion. Olimme puhuneet lapsista ja aloin pian naimisiin menon jälkeen odottaa yhteistä lastamme. Poikamme syntyi ja olin todella onnellinen. Ylioppilaaksi kirjoitin 2004 syksyllä 24-vuotiaana. Tarkoituksena oli valmistua aiemmin, mutta sain kaksoset keväällä 2003, joka hidasti suunnitelmiani. Olen ollut kotiäitini minun ja nykyisen mieheni ensimmäisestä yhteisestä lapsesta lähtien (lukuunottamatta lukioata). Viime kevään luin pääsykokeisiin ja alkukesästä aloin odottaa vauvaa. Pääsin lääkikseen Ouluun :) Lykkäsin raskauden takia aloitustani ensi syksyyn. Tammikuussa synnytin pojan. Tunnen itseni tällä hetkellä erittäin onnekkaaksi ja tavallaan olen myös onnellinen, että pidin kaksi ensimmäistäni vaikeista ajoista huolimatta. Iloinen olen myös siitä, että taistelin heistä huostaanoton jälkeen sen verran, etten menettänyt heitä lopullisesti.
Teinivuosina syntyneet lapseni ovat nyt 10 ja 9 vuotiaita ja minuun luodaan todella paljon katseita kun ikäni tulee puheeksi. Näytän nuorelta (tai siis voisin lasten ja raskaan elämäni takia näyttää vanhemmaltakin). Tyttöni aloittaessa esikoulun 3,5-vuotta sitten ollessani 22-vuotias sain osakseni hyvin suuria ennakkoluuloja koulun kohdalta. Jouduin kohtamaan juorut...toin 22-vuotiaana 6-vuotiaan tumman lapseni esikouluun.
Haluaisin vielä sanoa, että olen paikkakunnalta (pohjoisemmasta), jossa ei paljon tummaihoisia liiku vieläkään. Helsingissä olisin varmasti ymmärretympi. Mutta tässä jotain pääkohtia elämästäni. On ollut todella räikeitäkin tilanteita, mutta kaiken kirjoittamiseen menisi ikuisuus. Toivon, että joku ottaa tästä opikseen tai alkaa uskoa itseensä onnettomassa tilanteessa. Niin, ja mieheni ja minun lapsiluku on nyt täynnä. Keskityn opiskeluihi ja toivottavasti valmistun lääkäriksi. Vanhempiini on nykyisin paremmat välit.
Vastaukset 16
Vanhimmat
todella hieno että joku uskaltaa kirjoittaa omaa "tarinaansa" tänn.
Sinulla on ollut rankkaa, mutta olet selvinnyt siitä ja se on todella hieno asia.
mutta sinä saat todellakin olla onnellinen että sinulla on ollu vanhempasi tuki ja turva näiden vuosien ajan, koska monella nuorella ei ole sitä tänä päivänä.
mutta onnea sinulle ja perhaallesi... :)
Ettei kyllä monikaan noin rankemman kautta äitiyteen kasva.
sepitteelliseltä vaikuttaa.
90-luvun seksuaalikasvatus ei ole ollut olematonta, kuten kehtasit väittää.
Silloinkin tiedettiin kondoomeista niitähän on eri merkkisiä.
Tynnyrissä kasvatettu väittää toisin.
Nimittäin minä alkuperäista kirjoittajaa
kolmisen vuotta vanhempi ja kyllä me koulussa
tietoa saimme...kotona ei m eillä juuri
siitä puhuttu..
koko juttu jonkun vilkkasta mielikuvituksesta tempaistu!
te aina jaksatte sitte valittaa joka asitasta, joko kirjottaja on provo tai sitt ei osaa va kirjottaa tai jotain muuta.
en ymmärrä mitä järkeä siinä on!
miksi te jotkut täällä olette aina sellaisia pilkun ********!
toivottavasti kukaan ei käsittänyt tota äskeistä kirjoitusta mitenkään viitattua alkuperäiselle kirjoitajalle vaan näille jotka ovat heti kritisoimassa kuin joku kertoo elämän tarinanasa ja miten hän on elännyt elämänsä.
en ymmärrä miksi aina pitää olla heti valittamassa kaikesta, tietenkin saa sanoa mileipiteensä asioista mutta asialla rajansa.
olen pahoillani jos kirjotukseni ovat sakavat, mutta ymmärtäköön se joka tahtoo.
antakaapi jo olla tuo mutten asioiden kritisoimisen :)
on tosi sakava..mitä lie se sitten tarkoittaakaan..
sinulla menee nyt hyvin ja olet onnellinen!!Elämä opettaa,niinhän se menee.Hyvää jatkoa sinulle,miehellesi ja lapsillesi!!Olkoon onni kanssanne!!!:):)
Tästäkin tarinasta näkee, että vaikka saisi nuorena lapsen ei peli ole menetetty :) Loistava tarina ja kannustus monelle,jotka ovat menettäneet toivonsa opiskelun ja paremman elämän suhteen. Mitä tahansa voi saavuttaa jos vain riittää tahtoa ja uutteruutta!
Toivon teidän perhelle kaikkea hyvää, ja jännityksellä odotan kuinka meidän kaupungissa ensi syksynä suhtaudutaan pieneen venetsialaiseen tyttöön :)
Itsekin 90-luvulla kasvaneena voisin vain todeta, että mikä seksivalistus?! Ei sillä ole mitään merkitystä oliko kondomit keksitty vai ei, niistä ei vain koulussa puhuttu joten ei niistä kamalasti tiedettykään.
Minusta oli ihana lukea tarinasi Suvi, ja pitää nostaa hattua että rehellisesti kirjoittaa huostaanotoistakin. Onneksi elämäsi hymyilee nyt, olet varmasti kasvanut vahvaksi ihmiseksi, sitä ei välttämättä moni ole saavuttanut sinun iässäsi.
kondoomeista siellä tynnyrissä sitten puhuttu. Meillä puhuttiin ja meille jaettiin koulussa kortsuja ja saatiin infoa muutenkin.
Mutta jossain peräkylillä se on näköjään ihan toista.
valistusta useaan otteeseen. Vaikka peräkylän tyttöjä olenkin! Eri asia on, kuka sitten oli kuuntelemassa ja kuka lintsas nekin tunnit... ;) T. tyttö peräkylältä vm. 1980
En voi sanoa kuin että olen ylpeä sinusta vaikka oletkin tehnyt paljon paljon vääriä valintoja.
Tosi hieno tarina. Nyt sulla on elämänkokemusta, josta on varmasti opiskelussasi hyötyä. Itse opiskelen psykologiaa, eikä minulla ole vielä lapsia.
Lupaathan pitää siitä opiskelupaikasta kiinni, koska sinne ei hevillä pääse. Sitten lapsillakin olisi oma tohtori kotona. Myös suurperheen äidille on tärkeää, että palkka on kohillaan ja näin hän se lääkäreillä on.