Voiko lapsia "suojella" mitenkään nykyään tältä pahalta maailmalta, vai viekö se helposti nuoret sivuraiteille ja voimaan pahoin, vaikka kotona olisi yleensä aina jompikumpi vanhemmista paikalla ja asioista juteltaisiin ja yhdessä vietettäisiin aikaa jne. Siis vaikka olisi ns. "normaali hyvä" perhe (en tarkota rahaa ja vaikutusvaltaa..)
Siis tarkotan, et nykyään paljon puhutaan lasten/nuorten pahoinvoinnista jne. Ni johtuuko se todella siitä ainoastaan, et heillä on "puute" vanhemman läsnäolosta, vai mikä muu siihen voi olla syynä??
Kaikki vanhemmat varmasti haluavat lapsilleen hyvän elämän, mutta miten heitä evästää tähän maailmaan niin, että eivät tekisi niitä pahimpia virheitä heti alkuunsa (alko, huumeet jne.) Vai voiko heitä mitenkään opastaa niin, että ottavat siitä jotain opikseenkin?
Siis tarkotan, et nykyään paljon puhutaan lasten/nuorten pahoinvoinnista jne. Ni johtuuko se todella siitä ainoastaan, et heillä on "puute" vanhemman läsnäolosta, vai mikä muu siihen voi olla syynä??
Kaikki vanhemmat varmasti haluavat lapsilleen hyvän elämän, mutta miten heitä evästää tähän maailmaan niin, että eivät tekisi niitä pahimpia virheitä heti alkuunsa (alko, huumeet jne.) Vai voiko heitä mitenkään opastaa niin, että ottavat siitä jotain opikseenkin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Samoja mietteitä käyn minäkin läpi ja olen ajatellut, että lapsia ei pumpulissa voi kasvattaa ja kun ikää tulee täytyy "nuoraakin" löysentää. Meillä 12 vuotias poika ja hirvittää kuunnella kun hän kertoo esim. luokkatovereista jotka polttavat ja juovat aina joskus viikonloppuisin.
Luulen että parhaiten se onnistuu, kun on luottavaiset välit, niin että lapsi voi ilman pelkoa puhua omista ongelmista vanhemmilensa ja myös se että on tietyt säännöt ja mikä tärkeintä, että tiedät millaisia kavereita lapsellasi on ja missä piireissä hän liikkuu. Sen tähden olen aina pitänyt "ovet auki" lasteni kavereille. Näin voin sitten kontrolloida millaisessa seurassa liikutaan ja sitten alan todella huolestuun, jos hän ei kerro ystävistä eikä tuo niitä enään kotiinsa.
Olla kiinnostunut lapsen koulunkäynnistä ja olla läsnä hänen arjessa myös ajatuksissa eikä vain tehdä omia juttuja, kun lapsi on kotona.
Se että onko lapsi avioero lapsi vai ydinperhelapsi, sillä ei mielestäni ole mitään väliä.
tasapaino mikä täytyy osata saavuttaa: pitää lapsista kiinni ja osoittaa rakkautensa mutta myös päästää irti (rakkaudenosoitusten ei tarvitse olla halauksia tms.)
Valttisääntöjä mielestäni on:
-avoimuus
-pelottomuus (lapset jotka pelkää vanhempiaan on melko menetettyjä jo)
-neuvottelut -> kompromissit (vaikka niitä sanotaan lapsiksi niillä on oma mieli ja oma tahto. Ne on ihmisiä joilla on oikeuksia. Kuitenkin koska se tahto ei ole loppuun asti muotoutunut jotta lapsen tekemiin päätöksiin voisi luottaa täytyy käyttää omaa maalaisjärkeään)
-omat muistot millaista sen ikäisenä oli. Mitä olisi silloin halunnut muuttaa? (selkäsaunat pois, suvaitsevaisuus käyttöön, jne.)
-oma suhtautuminen (aikuisen pahoinvointi tarttuu lapseen. Täytyy ajatella haluaako näyttää heikolta ja itkuiselta lastensa edessä, sillä sillä voi olla tuhoisa vaikutus lapseen)
Mielestäni suomalaisenköyhä perhe on loistava elinpaikka kasvavalle ihmiselle. Ei ole varaa kännyköihin tms. hömpötyksiin jotka on vaan turhaa materiaalia ja lisätaakkana. Ainut mikä voi varjostaa on vanhempien oma suhtautuminen köyhyyteen. Vaikka olisi kuinka rankkaa niin hymyillä pitäisi jaksaa eikä valitella "pahaa ja julmaa maailmaa" (ei tietenkään hymyillä koko ajan vaan tarpeeksi usein jotta lapset saisivat voimia jaksaa)
Puhun vain omista kokemuksistani tosin :)
Ei aina vaikuta lapsen tai nuoren koti murrosikään. Olen ollut kolmen lapsen/nuoren yh-äiti. Kahden vanhemman lapsen kohdalla murrosikä meni "normaalisti" eli riideltiin, tiuskittiin ja oli kaikenlaisia kokeiluja joista selvittiin.
Nuorimman kanssa kaikki olikin toisin. Jäi koulu ja vanhat kaverit. Mikään ei kiinostanut vaikka kuinka tuin ja olin mukana. Nyt nuori ollut sijoitettuna yli kaksi vuotta ja asiat rullaa. Ollaan enemmänkin kuin äiti ja nuori mutta nuorella elämä hallinnassa kun pääsi irtautumaan entisistä "kavereistaan".
perhe on ihana ja normaali. lapset saa rakkautta ja on paljon vanhempiensa kanssa. lapset ovat pikkuenkeleitä, paitsi perheen poika :D tupakka ja viina maistuu ja kiva välillävähän hurjastella. mutta niinhän se onki, se kuuluu siihen ikään.
suojella mitenkään. Heillä on omat aivot ja he ajattelevat omilla aivoillaan ja toimivat sen mukaan tässä elämässä. Omalla kohdallani yksi lapsistani rupesi sohlaamaan murkkuiässä oikein kunnolla. Hän olisi voinut valita toisin, eikä intoutua kaveriporukan kanssa touhuamaan kaikenlaista. Yksi lapsistani sitten taas valitsi toisin ja erkani porukasta jossa poltettiin, juotiin ja toilailtiin tiesmitä. Yksi sitten taas on ollut ns. helppo lapsi/nuori. Kukin on valinnut tiensä mitä talsia aikuisuuteen, vanhempien ohjauksesta huolimatta.
mutta voi yrittää ja olla tarjolla.
Teinin maailma ei aina ole ihan realistinen ja subjektiivinen tuntemus omasta elämästä voi olla todella totuudenkin vastainen samoin asioiden mittasuhteet on hakusessa ja omien tunteiden mittasuhteet. Se miten tuossa sitten kukin lapsi reagoi ei aina ole kiinni kotiväestä ja sen läsnäolosta.. Kysehän on nuoren totuudeta joka ei kohtaa realismia aina lainkaan.
Kotona olokaan ei takaa mitään sillä sohvalla futista kyttävä iskä kaljapullo kädessä on läsnä, mutta ei siitä nuorelle iloa ole! Juppifaija taas saattaa tulla illalla kymmeneltä ja olla vartin läsnä lapselleen ja se riittää tai jopa puhelimitse päivällä tai sähköpostilla.. kyse on enemmän todellisesta tarjolla olemisesta ja lapsen kuuntelusta kuin pelkästään samassa osoitteessa asumisesta.
Verrattuna omaan nuoruuteen on kapinoinnin tapoja ja keinoja nykyään huomattavasti enemmän ja radikaalimpia. Maailmakin on paljon pahempi ja siihen tutustutaan yhä nuorempina. Kun itse oli tosi kapinallinen punkkari ei se nykynuorelle ole ollenkaan sama asia.. Kapinoinnin aiheetkin vaihtelee aika paljon ja paha olo johtuu liian usein muiden nuorten paineesta eikä kotioloista.
Eiköhän parasta mitä lapselleen voi tarjota ole se että on käytettävissä ja todella kuuntelee nuortaan ja yrittää pitää puhevälit vaikeinakin aikoina. Rajat ja säännöt sekä valistus monessa asiassa auttaa yhteiseen eloon ja sopuun sekä välittäminen. Mitään niin pahaa ei oma lapsi voi tehdä ettei sen kanssa voi elää ja olla ja ymmärtää? Edelleen rajat on rakkautta vai mitä?