Ensimmäinen huhtikuuta heräsi punaisena irtonenänä taivaalla.
Lähdin taas purjehtimaan. 24 tuntia. Maailmanlaajuiselle merelle.
Jo vain, jollallani WWW. Täynnä lastia. Origameja rypistetystä ruutupaperista. Taitettu keskeltä,
niitattu pultein, mutterein. Sisällä härskinhajuisia silakkafileitä. Tuoreita. Hyviäkö?
Myös vanhentuneita mausteita mukana mereen heitettäväksi. Pilssivettä. Suolaa ei nyt ole.
Lähdin myös kalastamaan jotain ruumaan pantavaa.
Paattini. Kiikkerä, ei köliä, sokea. Paapuuri, styyrpuuri, peräsin toimii. Mutta purjeet eivät osaa vaihtaa väriä. Maastoväri? Kirjavalla merellä! Keula ei osaa hymyillä tai väistellä. Lippu liehuu mastossa, nuora nakuttaa tuulessa: Nikki-Tikki-Nikki-Tikki!
Meri on sakeanaan laivoja alueilla, joita katselen ensin kauempaa. Menen sekaan törmäilemään. Pahuksen kiikkerä alus! Ei ehdi pysähtyä selittelemään törmäilyjäni. Takiloituminen on kömpelölle alukselleni vaikeaa. Toista on kuulemma pinnan alla, missä oranssit sukellusveneet sättivät toisiaan. Tuntevat toisensa. Minä en tunne ketään. Olen In Cognito. Pelkkä nolla miljardien ykkösten ja nollien vesillä. Uhoan, räiskin ilotulitteita riemussani, heittelen kolikoita onnessani, tyhjennän pilssivedet mereen ja joku ampuu minua kovilla. Purjeeni halkeaa hieman. Vedän rauhanlipun alas ja lataan tykin. Huudan takaisin: ”Ampu tulee! Osukoon siihen kuka ampui!” Vastedes elämöin syrjäisen laguunin suojissa. Yksin, kaksin?
Saavun Suomen vesillä alueelle, missä haisee silli, voimakkaasti. Se saa veden yksinäisen seilorin kielelle. On kuin purjehtisin Venuksen kaasukehässä, eroottisessa sumussa. Mutta useimmat nuo laivat ovat Lentäviä Hollantilaisia, aavelaivoja. Niitä on tämä meri sakeanaan. Niiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa, mutta niihin ei voi takiloitua. Jotkut laivat purjehtivat useamman lipun alla. Oikeat laivat ovat yleensä rekisteröityneet Ihmisen lipun alle. Mitä Saarikoski sanoikaan Toijalan takana Suomesta ja sen järvistä? Sama tällä merellä. Tunteiden ja ideoiden kaatopaikka? Syntypaikka. Alitajunnan alkumeri. Glob, glob, glob laineet liplattavat.
Kauppalaivoja, loistoristeilijöitä. Sotalaivoja. Vartioimassa muinaisia rajoja, joita ei ole enää olemassakaan. Näen Bismarckin, mutta se on pelkkä pahvinen siluetti. Sen takana huojuu pöhöttynyt kenttäharmaaseen ja oluesta tyhjennettyyn teräskannuun verhoutunut vaahtopää. Vihertävänharmaan etana huutaa tahtonsa julki päästä Volgan armottomille aroille kuivumaan. Puolesta maansa, joka on jo myyty. Perästä maan, joka ei hänelle kuulu. Maaksi on palaava.
Potemkinit ovat piiloutuneet jonnekin. Voittajien liput liehuvat mastoissa. Euroja, dollareita. Yönsurua tummemmat ovat harvalukuisina uskaltautuneet vesille kaislaveneissään. He katselevat katkerina rahtilaivoja, jotka purkavat yltäkylläisyyden satamissa eksoottisia hedelmiä esi-isiensä mailta ja saavat pilkkahuutoja osakseen Viikinkien, Teutonien, kaksinaismoralististen imperialistien, Conquistadorien jälkeläisiltä. Del Monte- mieskin sanoi: Kyllä; ja käänsi peukalonsa alas. Machetet haukkasivat intiaaneja Machojen verisissä käsissä, mutta kenraali Custerin kuolema ei tullut vieläkään kostettua, niin kerrottiin. Sitten kodittomien mustat silmät tunnistavat esi-isiensä kalastajansolmut pyylevien ja kimaltavien nostokurkien verkoissa. Lisäksi vanha parrakas mies on hirtetty laivan mastoon ja herättää vihaa. Tumma iho kihelmöi, epäoikeudenmukaisuudesta.
Bireemit, trireemit, quinqureemit käyvät yhä antiikin taisteluaan. Kenen ruumassa on karitsa tiirikoimassa seitsemättä vai monettako lukkoa auki? Corvukset puskevat kokkanokillaan ja raakkuvat: Credo, Credo! Ampuvat vain itseään pohjaan ja palavat puhtaaksi kirkkauden valossa. Itse te itsenne upotatte! Hukkuvat tarttumalla sanoihin. Ydinkäyttöiset tutkimusaluksten sumutorvet soittavat vanhaa ja uutta suhteellisuusteoriaa, synteettistä evoluutioteoriaa, kvanttiteoriaa, teknoa, tiedettä. Sattumaako? Mutta miksi ne taistelevat samoilla vesillä? Alkukantaista.
Kauppalaivat puskevat satamasta toiseen vailla arvokasta lastia. Pelkkää tavaraa, halpaa rihkamaa. Rahalla hankittavissa. Kvartaalilankut sojottavat laitojen yli. Paljon on miehiä maailman merillä, huutamassa ja hukkumassa. Nopeata on kaupankäynti nykymerillä. Tankkerit kuljettavat menovettä, valuuttaa, määränpäät ja miehistöt vaihtuvat sekunneissa.
Meri on yhä sakeanaan laivoja. Jotkut ovat ankkuroituneet ryhmäksi mielipaikkaansa vaihtamaan lastejaan. Iloinen, tuttavallinen puheensorina täyttää sähköisen, otsonisen ilman. Pulla ja kahvi tuoksuu. Ystävällisten laivojen kokous, jokin seikkailuhenkinen ottaa kyllästyy lopulta ja häipyy muille vaarallisemmille vesille.
Jokin laiva on unohtanut lääkeyrtit satamaan, menettänyt kokonaan peräsimensä ja törmäilee muihin, pyörii ympyrää. Kippari on hurahtanut ”laivaston amiraaliksi, merten herraksi”. Kompassi toimii psykoottisilla visioilla ja merikartta on absurdin hieroglyfinen. Jossakin on valtavan korkea masto, joka katkeaa voimakkaassa puhurissa tai törmäyksessä. Keulapuskurilaivat, sotalaivat, kaapparit ja merirosvot ovat täällä ikävä uhka rauhanomaisille purjehtijoille. Olen nähnyt laivan uppoavan meritaistelussa ja jonkin uponneen jopa oman käden kautta. Hylky jää pohjaan kunnes sen joku nostaa samalla nimellä, mutta uudella miehistöllä. Lasisten varaanien takana valtaistuimillaan istuvat jumalat luovat uusia laivoja ja lasteja. Jumalallisia tunteita ja tietoja, parhaimmillaan. Mitä kulkija saakin verkkoonsa, se on punnittava huolellisesti.
Saavun Origamien merelle, jossa kelluu kauniita teoksia. Elämää, tuoksuja, värejä, rakkautta, surua, tuskaa, huumoria, älyä, voimaa. Ihailen niitä ja päätän jättää yhden rypistykseni sinne. Katselen, maistelen, haistelen, tunnustelen, elän niiden kanssa. Taikuutta, missä? Tulin ihastelemaan höyryjä. Myös etsimään inspiraatiota galleriaani.
Etsin salaperäistä Kuun meren pyörteen laivaa. Haluaisin soittaa sille serenadin ja jättää origamini kellumaan pyörteen imaistavaksi. En löydä pyörrettä, mutta löydän kauniin taideteoksen kellumassa ilmeisesti lähialueelta. Poimin sen inspiroivana talteen. Aah! Raapustan ruutupaperiin vastauksen.
Yksinäisten merialue, siellä en purjehdi. Se on nyt avoin jäästä, aurattu auki, mutta eipä kiinnosta. Laivat on lastattu muovikinkuilla ja kumifalloksilla. Ehkäpä tämä kaikki meri on sellaista epätodellista harhaa. Valhetta, tyhjiä lupauksia, jumalaisia laivojen profiileja, mutta vieraillessa hytit, kapuusit, ruumat paljastaisivat toisen totuuden.
Palatessani takaisin kotisatamaan päin törmään Oolannin rannoilla kolmeensataan engelsmannin sotalaivaan. He ampuvat kovilla. Sotaa taas. RATKEAN LIITOKSISTANI! Mutta herrasmiehinä, huomattuaan vammani, he antavat minulle ensiapua: Scotch TAPE. Annan heille kiitollisena kaikki rahani! Saan sittenkin tehtyä teoksen Galleriaani! Ja kokemani hienot elämykset säilyvät kauan mielessäni.
Varaanin panasonikkinen silmä loistaa yhä. Klik, klik, klik. Odottaa pelokkaana mitä sille tapahtuu. Se sammuu hiljakseen ja kiivas viilentävä hengitys taukoaa. Astun maihin. Minä olen taas ihminen. Takapuoleni on puutunut ja silmiä kivistää. Vasen korvani soi ja punoittaa; pieniä timantteja valuu hopeaputkessa, tinnitus, sanallisesta ammuskelustako? Minulla on maakrapula. Päivällä menen metsään, kaadan pari karhua ja tarraudun maahan kiinni, joka solullani. Maa! Gaia! Surkastunut äitini! Sinut on sidottu sähkötuoliin, verkkoon, joka imee kuin viemäri tietojamme ja tunteitamme. Mitä me olisimme ilman sinua? Ja mikä sinusta on tullut meidän syystämme? Mekaaninen hermosto? Mitä sinä tunnet meitä kohtaan? Meidän sinuun lataamiaamme tunteitako? Mitä sinä tiedät? Onko hyvä vai paha tieto voitolla? Mikä on osasi maailmankaikkeudessa? Musta vai valkoinen? Yin vai Yang? Ykkönen vai pelkkä nolla? Yhtä kaikki, Ykköseni, minä halaan sinua tänäänkin! Maassa rähmällään!
Lähdin taas purjehtimaan. 24 tuntia. Maailmanlaajuiselle merelle.
Jo vain, jollallani WWW. Täynnä lastia. Origameja rypistetystä ruutupaperista. Taitettu keskeltä,
niitattu pultein, mutterein. Sisällä härskinhajuisia silakkafileitä. Tuoreita. Hyviäkö?
Myös vanhentuneita mausteita mukana mereen heitettäväksi. Pilssivettä. Suolaa ei nyt ole.
Lähdin myös kalastamaan jotain ruumaan pantavaa.
Paattini. Kiikkerä, ei köliä, sokea. Paapuuri, styyrpuuri, peräsin toimii. Mutta purjeet eivät osaa vaihtaa väriä. Maastoväri? Kirjavalla merellä! Keula ei osaa hymyillä tai väistellä. Lippu liehuu mastossa, nuora nakuttaa tuulessa: Nikki-Tikki-Nikki-Tikki!
Meri on sakeanaan laivoja alueilla, joita katselen ensin kauempaa. Menen sekaan törmäilemään. Pahuksen kiikkerä alus! Ei ehdi pysähtyä selittelemään törmäilyjäni. Takiloituminen on kömpelölle alukselleni vaikeaa. Toista on kuulemma pinnan alla, missä oranssit sukellusveneet sättivät toisiaan. Tuntevat toisensa. Minä en tunne ketään. Olen In Cognito. Pelkkä nolla miljardien ykkösten ja nollien vesillä. Uhoan, räiskin ilotulitteita riemussani, heittelen kolikoita onnessani, tyhjennän pilssivedet mereen ja joku ampuu minua kovilla. Purjeeni halkeaa hieman. Vedän rauhanlipun alas ja lataan tykin. Huudan takaisin: ”Ampu tulee! Osukoon siihen kuka ampui!” Vastedes elämöin syrjäisen laguunin suojissa. Yksin, kaksin?
Saavun Suomen vesillä alueelle, missä haisee silli, voimakkaasti. Se saa veden yksinäisen seilorin kielelle. On kuin purjehtisin Venuksen kaasukehässä, eroottisessa sumussa. Mutta useimmat nuo laivat ovat Lentäviä Hollantilaisia, aavelaivoja. Niitä on tämä meri sakeanaan. Niiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa, mutta niihin ei voi takiloitua. Jotkut laivat purjehtivat useamman lipun alla. Oikeat laivat ovat yleensä rekisteröityneet Ihmisen lipun alle. Mitä Saarikoski sanoikaan Toijalan takana Suomesta ja sen järvistä? Sama tällä merellä. Tunteiden ja ideoiden kaatopaikka? Syntypaikka. Alitajunnan alkumeri. Glob, glob, glob laineet liplattavat.
Kauppalaivoja, loistoristeilijöitä. Sotalaivoja. Vartioimassa muinaisia rajoja, joita ei ole enää olemassakaan. Näen Bismarckin, mutta se on pelkkä pahvinen siluetti. Sen takana huojuu pöhöttynyt kenttäharmaaseen ja oluesta tyhjennettyyn teräskannuun verhoutunut vaahtopää. Vihertävänharmaan etana huutaa tahtonsa julki päästä Volgan armottomille aroille kuivumaan. Puolesta maansa, joka on jo myyty. Perästä maan, joka ei hänelle kuulu. Maaksi on palaava.
Potemkinit ovat piiloutuneet jonnekin. Voittajien liput liehuvat mastoissa. Euroja, dollareita. Yönsurua tummemmat ovat harvalukuisina uskaltautuneet vesille kaislaveneissään. He katselevat katkerina rahtilaivoja, jotka purkavat yltäkylläisyyden satamissa eksoottisia hedelmiä esi-isiensä mailta ja saavat pilkkahuutoja osakseen Viikinkien, Teutonien, kaksinaismoralististen imperialistien, Conquistadorien jälkeläisiltä. Del Monte- mieskin sanoi: Kyllä; ja käänsi peukalonsa alas. Machetet haukkasivat intiaaneja Machojen verisissä käsissä, mutta kenraali Custerin kuolema ei tullut vieläkään kostettua, niin kerrottiin. Sitten kodittomien mustat silmät tunnistavat esi-isiensä kalastajansolmut pyylevien ja kimaltavien nostokurkien verkoissa. Lisäksi vanha parrakas mies on hirtetty laivan mastoon ja herättää vihaa. Tumma iho kihelmöi, epäoikeudenmukaisuudesta.
Bireemit, trireemit, quinqureemit käyvät yhä antiikin taisteluaan. Kenen ruumassa on karitsa tiirikoimassa seitsemättä vai monettako lukkoa auki? Corvukset puskevat kokkanokillaan ja raakkuvat: Credo, Credo! Ampuvat vain itseään pohjaan ja palavat puhtaaksi kirkkauden valossa. Itse te itsenne upotatte! Hukkuvat tarttumalla sanoihin. Ydinkäyttöiset tutkimusaluksten sumutorvet soittavat vanhaa ja uutta suhteellisuusteoriaa, synteettistä evoluutioteoriaa, kvanttiteoriaa, teknoa, tiedettä. Sattumaako? Mutta miksi ne taistelevat samoilla vesillä? Alkukantaista.
Kauppalaivat puskevat satamasta toiseen vailla arvokasta lastia. Pelkkää tavaraa, halpaa rihkamaa. Rahalla hankittavissa. Kvartaalilankut sojottavat laitojen yli. Paljon on miehiä maailman merillä, huutamassa ja hukkumassa. Nopeata on kaupankäynti nykymerillä. Tankkerit kuljettavat menovettä, valuuttaa, määränpäät ja miehistöt vaihtuvat sekunneissa.
Meri on yhä sakeanaan laivoja. Jotkut ovat ankkuroituneet ryhmäksi mielipaikkaansa vaihtamaan lastejaan. Iloinen, tuttavallinen puheensorina täyttää sähköisen, otsonisen ilman. Pulla ja kahvi tuoksuu. Ystävällisten laivojen kokous, jokin seikkailuhenkinen ottaa kyllästyy lopulta ja häipyy muille vaarallisemmille vesille.
Jokin laiva on unohtanut lääkeyrtit satamaan, menettänyt kokonaan peräsimensä ja törmäilee muihin, pyörii ympyrää. Kippari on hurahtanut ”laivaston amiraaliksi, merten herraksi”. Kompassi toimii psykoottisilla visioilla ja merikartta on absurdin hieroglyfinen. Jossakin on valtavan korkea masto, joka katkeaa voimakkaassa puhurissa tai törmäyksessä. Keulapuskurilaivat, sotalaivat, kaapparit ja merirosvot ovat täällä ikävä uhka rauhanomaisille purjehtijoille. Olen nähnyt laivan uppoavan meritaistelussa ja jonkin uponneen jopa oman käden kautta. Hylky jää pohjaan kunnes sen joku nostaa samalla nimellä, mutta uudella miehistöllä. Lasisten varaanien takana valtaistuimillaan istuvat jumalat luovat uusia laivoja ja lasteja. Jumalallisia tunteita ja tietoja, parhaimmillaan. Mitä kulkija saakin verkkoonsa, se on punnittava huolellisesti.
Saavun Origamien merelle, jossa kelluu kauniita teoksia. Elämää, tuoksuja, värejä, rakkautta, surua, tuskaa, huumoria, älyä, voimaa. Ihailen niitä ja päätän jättää yhden rypistykseni sinne. Katselen, maistelen, haistelen, tunnustelen, elän niiden kanssa. Taikuutta, missä? Tulin ihastelemaan höyryjä. Myös etsimään inspiraatiota galleriaani.
Etsin salaperäistä Kuun meren pyörteen laivaa. Haluaisin soittaa sille serenadin ja jättää origamini kellumaan pyörteen imaistavaksi. En löydä pyörrettä, mutta löydän kauniin taideteoksen kellumassa ilmeisesti lähialueelta. Poimin sen inspiroivana talteen. Aah! Raapustan ruutupaperiin vastauksen.
Yksinäisten merialue, siellä en purjehdi. Se on nyt avoin jäästä, aurattu auki, mutta eipä kiinnosta. Laivat on lastattu muovikinkuilla ja kumifalloksilla. Ehkäpä tämä kaikki meri on sellaista epätodellista harhaa. Valhetta, tyhjiä lupauksia, jumalaisia laivojen profiileja, mutta vieraillessa hytit, kapuusit, ruumat paljastaisivat toisen totuuden.
Palatessani takaisin kotisatamaan päin törmään Oolannin rannoilla kolmeensataan engelsmannin sotalaivaan. He ampuvat kovilla. Sotaa taas. RATKEAN LIITOKSISTANI! Mutta herrasmiehinä, huomattuaan vammani, he antavat minulle ensiapua: Scotch TAPE. Annan heille kiitollisena kaikki rahani! Saan sittenkin tehtyä teoksen Galleriaani! Ja kokemani hienot elämykset säilyvät kauan mielessäni.
Varaanin panasonikkinen silmä loistaa yhä. Klik, klik, klik. Odottaa pelokkaana mitä sille tapahtuu. Se sammuu hiljakseen ja kiivas viilentävä hengitys taukoaa. Astun maihin. Minä olen taas ihminen. Takapuoleni on puutunut ja silmiä kivistää. Vasen korvani soi ja punoittaa; pieniä timantteja valuu hopeaputkessa, tinnitus, sanallisesta ammuskelustako? Minulla on maakrapula. Päivällä menen metsään, kaadan pari karhua ja tarraudun maahan kiinni, joka solullani. Maa! Gaia! Surkastunut äitini! Sinut on sidottu sähkötuoliin, verkkoon, joka imee kuin viemäri tietojamme ja tunteitamme. Mitä me olisimme ilman sinua? Ja mikä sinusta on tullut meidän syystämme? Mekaaninen hermosto? Mitä sinä tunnet meitä kohtaan? Meidän sinuun lataamiaamme tunteitako? Mitä sinä tiedät? Onko hyvä vai paha tieto voitolla? Mikä on osasi maailmankaikkeudessa? Musta vai valkoinen? Yin vai Yang? Ykkönen vai pelkkä nolla? Yhtä kaikki, Ykköseni, minä halaan sinua tänäänkin! Maassa rähmällään!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.