Oon aina miettiny kun noita vanhuksia ja niiden menoa katselee että saatteko te "isät" jonkinlaista nautintoa siitä että ootte kotona se "jolla on valta"? Onko se ihanaa ja mukavaa kun voi sortaa muita miten lystää? Ei saa puhua vapaasti, ei saa tehdä mitään ellei se miellytä teitä? Sitten kun hermostuttaa jokin asia, niin puratte sen sitten niihin teidän "pikkuorjiinne"? Silmä silmästä-menoa. Kun meni ja möhli niin joutuu kantamaan vastuun ja seurakset omista virheistään ja sitten vituttaa niin helvetisti tilanne, mutta pakko se on tehdä myös muiden elämästä vaikeaa. Siinä sitä sitten maleksii ja nuolee lattiaa jottei heitettäs talosta ulos ja elää joka päivä pelossa kun ei tunne sitä talon ns. kingiä jonka mukaan kaikki tanssii. Mutta vaikka "king" on tuntematon ihminen, vieras tyyppi jonka säännöillä joutuu elämään kohdellaan silti kuin jotain aivotonta huonekalua. "Minun minun minun minun". Onko se hauskaa? Kannattaako isäksi ryhtyä vaan jotta saa täyttää vallantunteen halunsa?
Minulla on vapaa tahto, oma mieli, ENKÄ OLE KENENKÄÄN OMAISUUTTA. Vielä joudun kumartelemaan noita mutta heti kun pääsen täältä vapaaksi otan jalat alleni ja juoksen niin kauas kun vaan voin. Sanokoot uskonnot tai jotkut perhanan lait yms. mitä tahansa en välitä paskankaan vertaa. Minulla EI ole vanhempia.
Minulla on vapaa tahto, oma mieli, ENKÄ OLE KENENKÄÄN OMAISUUTTA. Vielä joudun kumartelemaan noita mutta heti kun pääsen täältä vapaaksi otan jalat alleni ja juoksen niin kauas kun vaan voin. Sanokoot uskonnot tai jotkut perhanan lait yms. mitä tahansa en välitä paskankaan vertaa. Minulla EI ole vanhempia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
pitäsköhän sinun mennä jonnekkin murkkupalstalle? Asia nyt VAIN ON NIIN että sinä tottelet vanhempiasi kunnes olet 18. Sitten teet mitä mieli tekee. Muussa tapauksessa sosiaalihuolto hoitaa kyllä homman, mene sinne valittamaan jos ei homma pelaa.
ellen olisi jo 18 vuotias.. mikä ei tosin merkitse kärpäsenpaskan vertaa. Ja tulin kysymään teiltä arvon "isät" että saatteko nautintoa toisten, ns. heikompien sortamisesta?
Kirjoittajalle 'vapaa tahto.'
Isänä sanoisin... että 'kasvattaminen' on erityisen vaikea asia.
Jos en ajattele asiaa yleensä miesten näkökulmasta, vaan omasta näkökulmastani, niin yhtälailla kun sinä olet kokenut ristiriitaa isäsi suhteen, on isän (kasvattajan) rooli ristiriitainen monestakin syystä.
Isäkin on joskus ollut sinun laillasi poika, joka on joutunut 'nielemään' vanhempiensa paatoksen, heidän toiveenaan kun on saattaa maailmaan pärjäävä kansalainen. Kun nuori ja aikuinen kohtaa, kohtaa siinä aina vähintäin kaksi maailmaa. Se maailma, joka sinua haluaa ohjata on kenties kokemukseen perustuva, mutta samalla osittain kykenemätön ymmärtämään nuoren näkökulmasta maailmaa, missä nuori juuri nyt elää. Hän ei siis täysin ymmärrä nuoren maailmaa. Voisi tietenkin sanoa myös, ettei kasvattaja enää muista millaista oli olla nuori. Millaista on asettua maailmaan, mikä on täynnä ristiriitoja juuri sen suhteen mitä vaaditaan ja mitä vanhemmat kenties itse ovat.
Kenties vanhemmat ajattelevat liian ahtaasti sen millainen on 'kunnon' nuori. Vanhemmat eivät kiinitä myöskään kovin paljoa huomiota siihen millainen on se maailma (ympäristö), missä nuori kasvaa, siihen kylläkin miten hänen tulisi hyväksyä se, mitä vaaditaan, vaikka se olisi raskaasti ristiriidassa tarjotun muun todellisuuden kanssa.
Isän kasvattajaroolia hallitsee ainakin isän suhde omaan isäänsä. Olen kuullut monen isän suusta väittämän, että se miten häntä on hakattu on vain tehnyt hyvää ja säästänyt monelta pahalta. Tälläistä ajattelutapaa en itse voi hyväksyä, sillä siitä voi vetää suoran yhteyden hyväksyttyyn väkivaltaan toista ihmistä kohtaan.
Monet kasvattajat ehkä myös pitävät tavoitteenaan, että lapsesta kasvaisi ns. normaali kansalainen, joka ei erottuisi muista ainakaan negatiivisessa mielessä. Usein on vain niin, että monet nuorten harrastuksista koettelevat 'rajoja' , joihin kasvattajan rajat eivät yllä, ja niinpä monesti ohimenevästä vastakkainasettelusta tulee pysyvä laatuaan...
Aika paljon on kuitenkin myös kasvattamisessa kysymys toisen ihmisen hyväksymisestä sellaisena, kuin hän on. Jos nuoressa ilmaantuu piirteitä, joita vaikkapa isä ei hyväksy, on se isän ongelma. Ongelmaksi se nousee, jos isä tekee siitä ongelman hylkäämällä lapsensa edellämainitulla perusteella. Ongelmaan ei tuo ratkaisua uhkailu, käsiksikäyminen, eikä menetetyn auktoriteettivallan peräänhaikailu. Pitäisi päästä lähelle nuorta. Saada jollakin keinoin takaisin myönteinen ja arvostava auktoriteettiasema.