Miten uskovaisen tulisi suhtautua kysymykseen järjestä?
Kristillisyydessä on useasti esillä voimakas vastenmielisyys järjen ja ymmärryksen korostusta vastaan.
Sanotaan kerkeästi, että järki pitää ottaa vangiksi. Sitä lausetta toistellaan kevytmielisesti niin sopivassa kuin sopimattomassakin tilanteessa.
Eräs raskaimmista syytöksistä, mitä saatetaan sanoa toisesta uskovaisesta on se, että tämä luottaa liiaksi järkeensä ja arvioi kaikkea järkensä mukaan. Uskovaiset tunnetaankin ennemmin uskomisen (sokeasta?) varmuudesta ja uskon tunnustamisesta arkielämän valinnoissa kuin järkensä terävästä käytöstä. Aika usein se painottuu täällä keskustelupalstallakin. Meistä ei kukaan halua eksyä "järkeisuskoon", joka on sama asia kuin hengetön, kuollut usko.
Tässä järjen ”pelossa” saattaa ilmetä myös uskovaisten aito ja tervehenkinen pyrkimys vastustaa nykyajan kapean teknologista asennoitumista, jonka alle jäävät kestävät elämänarvot ja ihmiselämän tärkein päämäärä.
Tästä ei ole käyty ollenkaan liikaa siionissa keskustelua. Lattea naturalismi ja materialismi tuntuvat hallitsevan monien ihmisten elämää. Ei tunnusteta muuta kuin tämänpuoleinen arkitodellisuus, kuluttaminen ja pinnallisuus, ja ihmisiä arvioidaan ulkonaisen menestyksen mukaan. Hengellisyys ja ihmisten välinen keskinäinen vastuu ja kunnioitus sivuutetaan rahan perässä juoksemisessa ja viihteellistymisessä.
Meille on tästä syystä saattanut syntyä vaikutelma, että nykyinen Jumalan sanan vastainen arvomaailma itsessään perustuu inhimilliseen järkeen ja siitä kumpuavaan tieteeseen ja teknologiaan, ja siitä syystä itse järki sinänsä olisi muka pahasta.
Onko siis järki kaikkineen torjuttava? Asia on monisyinen ja sitä on syytä tarkastella Raamatun valossa.
Jumalan sana arvostelee terävästi järjen käyttöä silloin, kun on kysymys Jumalan pelastusteoista ja evankeliumista. Usko ei perustu ihmisten viisauteen (1 Kor 2:5). Mikään viisaus ei saa mitätöidä Kristuksen ristiä (1 Kor 1:17). Ihmisten ymmärrys on mitättömyyttä Jumalan pelastusteoissa (1:20, 3:19). Jumalan viisaus on silloinkin suurempi, kun se maailman viisauden mielestä on silkkaa hulluutta (1:21, 25). "Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan - -. " (2 Kor.10:5.)
On tärkeää tässä ymmärtää, mikä on kristitylle uskomisen kohde: ei inhimillisen elämän asiat vaan evankeliumi omalle kohdalle. Siihen uskomisen kohteeseen, Jumalan tuntemiseen ei inhimillinen järki riitä.
Mutta samaan aikaan Raamattu korostaa järjellisyyden, kriittisen älyn ja viisauden merkitystä, sillä järki on Jumalan lahja kristitylle, kuten tietenkin kaikille ihmisille. Jumalan lahjana sitä on arvostettava, kehitettävä ja käytettävä. Kyse on kriittisestä arvostelukyvystä, jolla on tärkeä tehtävänsä. "Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta" (Jaak 1:5).
Jo vanhan liiton aikana nähtiin järjellisyys ja kriittinen viisaus arvokkaaksi. Raamattu kertoo kuinka poliittisen neuvonantajan tehtävään koulutettavat Daniel ja hänen toverinsa olivat nimenomaisesti kyvykkäitä käsittämään kaikkea viisautta. He olivat älykkäitä ja hyväoppisia (Dan 1:4). Muistamme myös, että Jeesus sanoi: "Minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle, olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset" (Matt 10:16).
Alkuseurakunnassa diakonin tehtäviin piti valita nimenomaan sellaisia uskovaisia, jotka olivat ”viisautta täynnä” (Apt 6:3). Paavali vetoaa uskovaisten itsenäiseen arvostelukykyyn: "Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille, arvostelkaa itse, mitä minä sanon" (1 Kor 10:15).
Sen sijaan Paavali ei nähnyt uskovaisten kritiikittömyydessä ja pinnallisessa tyhmyydessä mitään ihailtavaa. Paavali nuhteli siionia: "Oi te älyttömät galatalaiset, kuka on lumonnut teidät" (Gal 3:1). "Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte, ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat .” (Ef 5:15). Raamattu varoittaa meitä myös tiukasti fanaattisuudesta: "... ettette anna minkään hengen ettekä sanan... heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin... Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavoin" (2 Tess 2:1-3). Mielen maltin menettäminen eli yksisilmäinen fanaattisuus on aina syntiä.
Kyky eritellä asioita analyyttisesti ja arvioida niitä on kristityn arvokas hyve Raamatun mukaan. Tätä lahjaa tarvitsemme kaikki yhä enemmän tässä ajassa. Uskovaisen on tarpeen oppia arvioimaan itseään ja erittelemään asioita (1 Kor 11:31).
Tässä yhteydessä kreikankielisessä Raamatussa esiintyy kreikan sana diakrinoo, jonka merkitys on ”koetella, arvioida, tehdä erotus, panna erilleen, eritellä”. Uskovan on koeteltava kaikkea ja pidettävä vain se, mikä on hyvää (1 Tess 5:21). Arvioinnissa ei saa typerästi sotkea yhteen sellaisia asioita, jotka eivät kuulu yhteen, ne on osattava erottaa toistaan (1 Kor 11:29). On kriittisesti arvosteltava varsinkin niitä jotka esiintyvät profeettoina (1 Kor 14:29). "Älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget" (1 Joh 4:1).
Arvostelukyvyn lahjan oikea käyttö varjelee kristityitä liioittelemasta puoleen tai toiseen. Se auttaa uskovaista taistelemaan lihan heikkoutta, fanaattisuutta vastaan. Arvostelukyky rohkaisee ns. terveen talonpoikaisjärjen käyttöön. Arvostelukykyinen säilyttää terveen varovaisuuden jokaiseen ihmiseen ja ilmiöön nähden (vert. Jer 9:4, Miik 7:5). Se myös varjelee uskovaa liialliselta herkkäuskoisuudelta.
Tässä on voimamme ääriliikkeiden ja pinnallisten korostusten syntyä vastaan.
Tosin on surullisen totta, että arvostelukykyinen kristitty voi jäädä joukossa toisinaan hyvinkin yksinäiseksi. Kuten tunnettua, ihmisellä on taipumus mennä joukon mukana, silloinkin kun joukolla olaan menossa vahingolliseen suuntaan.
Naiivi auktoriteettiusko on arvostelukyvyn vastakohta.
Arvostelukykyisinä tiedämme, että täydellisiä ja valmiita vastauksia käytännön elämän monimutkaisiin ja muuttuviin tilanteisiin ja erilaisiin olosuhteisiin ei ole yhdelläkään kristityllä. Juuri tätähän varten ihmiselle on annettu järki, arvostelukyky ja omatunto.
Arvostelukykyinen ymmärtää tämän eikä voi siksi sokeasti innostua sellaisista ehdotuksista ja toimintamalleista, jotka muka antaisivat vastauksen kaikkiin ongelmiin. Yhdelläkään ihmisellä ei ole hallussaan kaikkea valoa, ei myöskään yhdelläkään yksittäisellä uskovaisella. "Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti" (Fil 3:12).
Meille tulee uskovaisina elämässä usein vastaan monia tilanteita, joissa emme voi yksioikoisesti ja ehdottomasti sanoa: Näin on oikein, noin on väärin. Elämässä meidän on kuunneltava herkällä mielellä omantunnon ääntä, eriteltävä asioita arvostelukykyisesti ja kriittisesti, ja yritettävä suunnata koti parasta kulloisissakin ratkaisuissa. Emme saisi unohtaa, että olivatpa valintamme mitä tahansa, niitä leimaa inhimillinen erehdys ja synti, silloinkin kun yritämme parastamme. Täydellisyyttä ei ole tässä ajassa.
Sielunvihollinen pyrkii hämärtämään sen, mistä uskomisessa on pohjimmiltaan kysymys, syntien anteeksi saamisesta yksin armosta. Emme saa ikään kuin ”laajentaa” uskomme kohdetta. Uskominen kohdistuu Raamatun mukaisesti Jumalan sanassa todistettuun Jeesukseen Kristuksen armotyöhön (Gal 3:1). Usko kohdistuu vain siihen.
Toisin kuin jotkut uskovaisetkin väittävät, kristillisyydessä usko ei kohdistu rauhanyhdistyksen toimintaan eikä SRK:n ”päätöksiin”, vaan luovuttamattomaan ja muuttumattomaan Kristuksen lunastustyöhön, jonka kautta saamme uskoa kukin omat syntimme ja heikkoutemme anteeksi.
Aina kun uskominen kohdistetaan muuhun kuin Kristuksen armotyöhön, ihminen alkaa korottaa itsensä valtaistuimelle yhdessä Jeesuksen kanssa, Jumalan kaltaiseksi, "korkeammalle kaikkea hallitusta, valtaa ja voimaa" (Ef 1:21) ja Jumala on jo nyt "yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin" (Ef 2:6). Tässä on suuri eksytyksen vaara, josta on syytä selvin sanoin ja avoimesti keskustella.
Kristillisyydessä on useasti esillä voimakas vastenmielisyys järjen ja ymmärryksen korostusta vastaan.
Sanotaan kerkeästi, että järki pitää ottaa vangiksi. Sitä lausetta toistellaan kevytmielisesti niin sopivassa kuin sopimattomassakin tilanteessa.
Eräs raskaimmista syytöksistä, mitä saatetaan sanoa toisesta uskovaisesta on se, että tämä luottaa liiaksi järkeensä ja arvioi kaikkea järkensä mukaan. Uskovaiset tunnetaankin ennemmin uskomisen (sokeasta?) varmuudesta ja uskon tunnustamisesta arkielämän valinnoissa kuin järkensä terävästä käytöstä. Aika usein se painottuu täällä keskustelupalstallakin. Meistä ei kukaan halua eksyä "järkeisuskoon", joka on sama asia kuin hengetön, kuollut usko.
Tässä järjen ”pelossa” saattaa ilmetä myös uskovaisten aito ja tervehenkinen pyrkimys vastustaa nykyajan kapean teknologista asennoitumista, jonka alle jäävät kestävät elämänarvot ja ihmiselämän tärkein päämäärä.
Tästä ei ole käyty ollenkaan liikaa siionissa keskustelua. Lattea naturalismi ja materialismi tuntuvat hallitsevan monien ihmisten elämää. Ei tunnusteta muuta kuin tämänpuoleinen arkitodellisuus, kuluttaminen ja pinnallisuus, ja ihmisiä arvioidaan ulkonaisen menestyksen mukaan. Hengellisyys ja ihmisten välinen keskinäinen vastuu ja kunnioitus sivuutetaan rahan perässä juoksemisessa ja viihteellistymisessä.
Meille on tästä syystä saattanut syntyä vaikutelma, että nykyinen Jumalan sanan vastainen arvomaailma itsessään perustuu inhimilliseen järkeen ja siitä kumpuavaan tieteeseen ja teknologiaan, ja siitä syystä itse järki sinänsä olisi muka pahasta.
Onko siis järki kaikkineen torjuttava? Asia on monisyinen ja sitä on syytä tarkastella Raamatun valossa.
Jumalan sana arvostelee terävästi järjen käyttöä silloin, kun on kysymys Jumalan pelastusteoista ja evankeliumista. Usko ei perustu ihmisten viisauteen (1 Kor 2:5). Mikään viisaus ei saa mitätöidä Kristuksen ristiä (1 Kor 1:17). Ihmisten ymmärrys on mitättömyyttä Jumalan pelastusteoissa (1:20, 3:19). Jumalan viisaus on silloinkin suurempi, kun se maailman viisauden mielestä on silkkaa hulluutta (1:21, 25). "Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan - -. " (2 Kor.10:5.)
On tärkeää tässä ymmärtää, mikä on kristitylle uskomisen kohde: ei inhimillisen elämän asiat vaan evankeliumi omalle kohdalle. Siihen uskomisen kohteeseen, Jumalan tuntemiseen ei inhimillinen järki riitä.
Mutta samaan aikaan Raamattu korostaa järjellisyyden, kriittisen älyn ja viisauden merkitystä, sillä järki on Jumalan lahja kristitylle, kuten tietenkin kaikille ihmisille. Jumalan lahjana sitä on arvostettava, kehitettävä ja käytettävä. Kyse on kriittisestä arvostelukyvystä, jolla on tärkeä tehtävänsä. "Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta" (Jaak 1:5).
Jo vanhan liiton aikana nähtiin järjellisyys ja kriittinen viisaus arvokkaaksi. Raamattu kertoo kuinka poliittisen neuvonantajan tehtävään koulutettavat Daniel ja hänen toverinsa olivat nimenomaisesti kyvykkäitä käsittämään kaikkea viisautta. He olivat älykkäitä ja hyväoppisia (Dan 1:4). Muistamme myös, että Jeesus sanoi: "Minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle, olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset" (Matt 10:16).
Alkuseurakunnassa diakonin tehtäviin piti valita nimenomaan sellaisia uskovaisia, jotka olivat ”viisautta täynnä” (Apt 6:3). Paavali vetoaa uskovaisten itsenäiseen arvostelukykyyn: "Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille, arvostelkaa itse, mitä minä sanon" (1 Kor 10:15).
Sen sijaan Paavali ei nähnyt uskovaisten kritiikittömyydessä ja pinnallisessa tyhmyydessä mitään ihailtavaa. Paavali nuhteli siionia: "Oi te älyttömät galatalaiset, kuka on lumonnut teidät" (Gal 3:1). "Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte, ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat .” (Ef 5:15). Raamattu varoittaa meitä myös tiukasti fanaattisuudesta: "... ettette anna minkään hengen ettekä sanan... heti järkyttää itseänne, niin että menetätte mielenne maltin... Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavoin" (2 Tess 2:1-3). Mielen maltin menettäminen eli yksisilmäinen fanaattisuus on aina syntiä.
Kyky eritellä asioita analyyttisesti ja arvioida niitä on kristityn arvokas hyve Raamatun mukaan. Tätä lahjaa tarvitsemme kaikki yhä enemmän tässä ajassa. Uskovaisen on tarpeen oppia arvioimaan itseään ja erittelemään asioita (1 Kor 11:31).
Tässä yhteydessä kreikankielisessä Raamatussa esiintyy kreikan sana diakrinoo, jonka merkitys on ”koetella, arvioida, tehdä erotus, panna erilleen, eritellä”. Uskovan on koeteltava kaikkea ja pidettävä vain se, mikä on hyvää (1 Tess 5:21). Arvioinnissa ei saa typerästi sotkea yhteen sellaisia asioita, jotka eivät kuulu yhteen, ne on osattava erottaa toistaan (1 Kor 11:29). On kriittisesti arvosteltava varsinkin niitä jotka esiintyvät profeettoina (1 Kor 14:29). "Älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget" (1 Joh 4:1).
Arvostelukyvyn lahjan oikea käyttö varjelee kristityitä liioittelemasta puoleen tai toiseen. Se auttaa uskovaista taistelemaan lihan heikkoutta, fanaattisuutta vastaan. Arvostelukyky rohkaisee ns. terveen talonpoikaisjärjen käyttöön. Arvostelukykyinen säilyttää terveen varovaisuuden jokaiseen ihmiseen ja ilmiöön nähden (vert. Jer 9:4, Miik 7:5). Se myös varjelee uskovaa liialliselta herkkäuskoisuudelta.
Tässä on voimamme ääriliikkeiden ja pinnallisten korostusten syntyä vastaan.
Tosin on surullisen totta, että arvostelukykyinen kristitty voi jäädä joukossa toisinaan hyvinkin yksinäiseksi. Kuten tunnettua, ihmisellä on taipumus mennä joukon mukana, silloinkin kun joukolla olaan menossa vahingolliseen suuntaan.
Naiivi auktoriteettiusko on arvostelukyvyn vastakohta.
Arvostelukykyisinä tiedämme, että täydellisiä ja valmiita vastauksia käytännön elämän monimutkaisiin ja muuttuviin tilanteisiin ja erilaisiin olosuhteisiin ei ole yhdelläkään kristityllä. Juuri tätähän varten ihmiselle on annettu järki, arvostelukyky ja omatunto.
Arvostelukykyinen ymmärtää tämän eikä voi siksi sokeasti innostua sellaisista ehdotuksista ja toimintamalleista, jotka muka antaisivat vastauksen kaikkiin ongelmiin. Yhdelläkään ihmisellä ei ole hallussaan kaikkea valoa, ei myöskään yhdelläkään yksittäisellä uskovaisella. "Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti" (Fil 3:12).
Meille tulee uskovaisina elämässä usein vastaan monia tilanteita, joissa emme voi yksioikoisesti ja ehdottomasti sanoa: Näin on oikein, noin on väärin. Elämässä meidän on kuunneltava herkällä mielellä omantunnon ääntä, eriteltävä asioita arvostelukykyisesti ja kriittisesti, ja yritettävä suunnata koti parasta kulloisissakin ratkaisuissa. Emme saisi unohtaa, että olivatpa valintamme mitä tahansa, niitä leimaa inhimillinen erehdys ja synti, silloinkin kun yritämme parastamme. Täydellisyyttä ei ole tässä ajassa.
Sielunvihollinen pyrkii hämärtämään sen, mistä uskomisessa on pohjimmiltaan kysymys, syntien anteeksi saamisesta yksin armosta. Emme saa ikään kuin ”laajentaa” uskomme kohdetta. Uskominen kohdistuu Raamatun mukaisesti Jumalan sanassa todistettuun Jeesukseen Kristuksen armotyöhön (Gal 3:1). Usko kohdistuu vain siihen.
Toisin kuin jotkut uskovaisetkin väittävät, kristillisyydessä usko ei kohdistu rauhanyhdistyksen toimintaan eikä SRK:n ”päätöksiin”, vaan luovuttamattomaan ja muuttumattomaan Kristuksen lunastustyöhön, jonka kautta saamme uskoa kukin omat syntimme ja heikkoutemme anteeksi.
Aina kun uskominen kohdistetaan muuhun kuin Kristuksen armotyöhön, ihminen alkaa korottaa itsensä valtaistuimelle yhdessä Jeesuksen kanssa, Jumalan kaltaiseksi, "korkeammalle kaikkea hallitusta, valtaa ja voimaa" (Ef 1:21) ja Jumala on jo nyt "yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin" (Ef 2:6). Tässä on suuri eksytyksen vaara, josta on syytä selvin sanoin ja avoimesti keskustella.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Pitkässä ja seikkaperäisessä kirjoituksessasi ymmärtääkseni käsittelit asiaa, jota olen muutamassa keskustelussa sivunnutkin, eli kaikkien asioiden hengellistäminen.
On toki asioita jotka ymmärretään "uskon kautta", mutta tavallisia arkipäivän asioita on turha hengellistää, koska ne eivät ole uskon asioita vaan ihan muille keinoilla ratkaistavia ongelmia jne..
Nopeusrajoitusmerkissä esimerkiksi ei ole mitään hengellistä, eikä sitä tarvitse tulkita niin kuin olen kuullut monesti selitettävän; "Uskovaiset haluavat noudattaa liikennesääntöjä".
Se on suurimman sallitun ajonopeuden ilmoittava liikennemerkki, jota on syytä noudattaa liikenneturvallisuuden kannalta, sen noudattamatta jättämisestä seuraa sakkorangaistus. Se siitä.
1. asia hengellistetään
2. siitä tehdään seurakunnan neuvo
3. sen jälkeen tulee kuuliaisuus seurakunnalle
4. tottelemattomuudensynti
5. puhuttelu ja hoitokokoukset
6. kuluu 30 vuotta ja pikkuhiljaa huomataankin,että väärin meni...
Mitähän mietti Matti partansa takana nyt...
edes sittenkään kun hänet heitettiin firmasta pihalle smoin kuin kuivat oksat tulessa poltetaan?
Ei edes seurakunnan viimeinen keino, saatanalle jättäminen, auttanut vaan Matti parka synnin sokaisemana vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua partaansa kantaa.
Vaikka myöhemmin on tosin selvinnyt, että parta ei ollutkaan syntiä, se oli silloin ja siitä seurasi Matti-paralle iankaikkinen rangaistus. Voi Matti-raukkaa kun ei nöyrtynyt.
Eipä olisi itse yhtäkkiä osannut ottaa tuollaista esimerkkiä, mutta näin se on. Uskon asiat ovat uskon asioita ja muut asiat ovat muita asioita.
Kiitos hienosta ja analyyttisestä kirjoituksestasi. Voi olla, että se meni monen lukijan "hilseen yli". Tällä palstalla on juuri monia, jotka vaikeisiin kysymyksiin vastaavat: "ei sitä voi selittää, se vain täytyy uskoa", silloinkin, kun kyse ei ole tuosta mainitsemastasi asiasta: vain Kristuksen sovitustyö ja siinä ilmenevä Jumalamme rakkaus meitä ihmisiä kohtaan on se asia, joka on uskolla ymmärrettävä, ei järjellä. "Järki pitää ottaa vangiksi" jne, on tyypillistä vl-fraseologiaa.
On totta, että Raamatussa ei voi olla jokaiseen arkipäivän tilanteeseen sopivaa ohjetta, vaan jokainen uskovainen katsoo Pyhän Hengen valossa, miten sen voi parhaiten ja kristillisimmin hoitaa. Raamatun kirjoittamisen aikoihin ei ollut sellaista arkea kuin nykyisin elämme. Ei sellaisia kiusauksia, joitten keskellä elämme, vaan arki oli ihan toinen.
Nyt voidaankin esittää perusteltu kysymys, miten SRK voi yrittääkään antaa "ohjeita" ja "neuvoja" ylipäänsä kaikilta elämänaloilta, mitä "kristityn on soveliasta tehdä" tai mikä ei ole "kristitylle tarpeen". Ne ovat niitä "perinnäissääntöjä", jotka ovat luuduttaneet vl-uskon jäykkiin muotoihin ja kaavoihin. Elämämme monimutkaistuessa ja teknologian kehittyessä huimaa vauhtia "dinosaurusten aikaiset" uskonelämän sovellutukset eivät yksinkertaisesti toimi. Niistä on juuri esimerkkeinä tälläkin palstalla käydyt keskustelut netin sallimisen ja tv:n kieltämisen, venäläisten naisten meikin, hiusvärin ja korvakorujen sallimisen ja suomalaisten naisten vastaavan koristautumisen kieltämisen tiimoilta.
Sydämestään uskovaiset ihmiset, olivatpa sitten vl-joukossa tai muualla, ymmärtävät tämän asian ja punnitsevat Raamatun käskyn mukaan saarnamiesten neuvot ja ohjeet. Raamatun mukaiset ohjeet painetaan mieleen ja loput jätetään huomiotta turhana kristittyjä painavana perinnäissääntöjen painolastina. Samoin saarnamiesten nouseminen/nostaminen johonkin erehtymättömien raamatuntulkitsijoitten kastiin täytyy puhtaan opin säilyttämisen kannalta lopettaa. Päin vastoin, jos he sinne ovat itsensä nostaneet, niin heitä tulee neuvoa pitäytymään tarkasti Raamattuun, eikä sen yli hengellistämään kaikkia asioita.
Saarnan jälkeen rivikristittyjen tulee puhutella saarnaajaa, jos havaitsee tämän poikenneen Raamatusta. Raamattu sanookin: "yksi puhuu, toiset tuomitsevat." Näin tehtiin vl-kristittyjenkin joukossa vielä 1960-luvulla, mutta jo 1970-luvun alussa sain vastaani tiedon, että oli väärän hengen osoitus, jos saarnamiehiä kritisoi. Näin pääsi kasvamaan saarnamiesten ylivalta, he korottivat itsensä erehtymättömän seurakunnan erehtymättömäksi "Jumalan huoneen hallitukseksi".
Tämän väärän hengellistämisen opin synkät seuraukset ovat meidän kaikkien tiedossa: synkät hoitokokousten vuodet.
Vaikea kysymys kuuluukin, miten vl-liike voi karistaa yltään tämän synkän historiansa ja palata raikkaaseen, puhtaaseen opetukseen. Keinoista on käyty pitkiä keskusteluja, vl-liikkeen puolelta en muista yhtään rakentavaa ehdotusta. Ehdotukset sieltä päin rajoittuvat unohtamiseen ja matonalle lakaisemiseen. Osa tyrmää keskustelun tästä aiheesta, koska se käsittelee "niin vanhoja asioita" ja osa väittää, että vl-liike on päässyt tuon asian yli, eikä tuommoinen ajattelu enää ole voimassa. Kuitenkin tällä palstalla näkee joittenkin vl-kirjoittajien teksteistä, että käsitys oli vähintäänkin ennenaikainen. Samaa erehtymättömän "Jumalan huoneen hallituksen" ohjeitten ja sääntöjen noudattamista vaaditaan ja kehutaan hoitovuosia "siunauksellisiksi":(
Vain SRK:n taholta tuleva täydellinen pahoittelu tapahtuneesta anteeksipyyntöineen ja väärän opin ja opetuksen myöntäminen ovat ne keinot, jolla tämä häpeätahra voidaan poistaa vl-liikkeestä.
Mutta, keskustelu jatkukoon. Ehkä jatkuva keskustelu aiheesta vähitellen herättää korkealla linnoituksessaan nukkuvat SRK:n päättäjätkin;)
Jos ei hyväksy kristillisen opin syntikäsitettä, niin ei tarvi armoakaan. Kunpa se olisikin totta! Ei vaan ole. Mutta jokaisella on oma vapaus ja oikeus olla sitä, mitä on.
Mitenkähän mahtaa olla:
" ...kristillisyydessä usko ei kohdistu rauhanyhdistyksen toimintaan eikä SRK:n ”päätöksiin”, vaan luovuttamattomaan ja muuttumattomaan Kristuksen lunastustyöhön..."
Kun ajallisesta yhteisöstä tehdään erehtymätön Jumalan valtakunta ja uskomisen kohde, kristinopin perusajatukset hämärtyvät.
Monet vanhoillislestadiolaisista ajattelee melko suoraviivaisesti että ry ja SRK ovat Jumalan valtakunta.
Ajallisea elämäntapanormeja on alettu pitää Jumalan käskyinä.
Kuuntelehan suviseurapuheita. Usein eri kiertoilmaisuin kerrotaan "me Jumalan valtakunnassa." Kaanaankieltä taitavalle asia avautuu helposti.
Tässä esimerkki tekojen opista. Puhujainkokouksen keskusteluista oli vuonna 1974 seuraavankaltainen neuvo Päivämiehessä:
"...Ei mennä tämän maailman muodin mukana. Tukkakin on kaunistamassa miesten päätä siististi leikattuna ja vieläpä kammattuna ilman kähertäjän tekemiä kiehkuroita. Toisilla kiharat ovat kasvaneet luonnostaan ja ei niitä tarvitse hävetä. Pitkä partakin on tämän maailman tapa eikä kuulu Jumalan lapselle. Oma ajaton kristityn muoti kaunistaa naistakin parhaalla tavalla."
Sitaatti löytyi nimimerkin x-vl viestistä toisesta ketjusta.
Kiitos Vulgata perusteellisesta ja hyvästä kirjoituksesta.
Tässä kaksi Jeesuksen kertomusta, jossa viisaat toimivat oikein:
"Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. (Matt 25)."
"Yhdelle hän antoi viisi talenttia* hopeaa, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykyjensä mukaan. Sitten hän muutti maasta....Mutta se, joka oli saanut vain yhden talentin, kaivoi maahan kuopan ja kätki sinne isäntänsä rahan....'Sinä kelvoton ja laiska palvelija!`(Matt 25)"
Uskon salaisuus ei aukea ihmisjärjelle, sen voi vastaanottaa vain lapsen tavoin uskomalla. Sen sijaan Jumala on varustanut itse kunkin eri lahjoin, ja on jokaiselle luodulleen varannut lahjoja vastaavan tehtävän: "Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut. (Ef 2)." Me saamme rukoilla ja ahkeroida siinä, että mahdollisimman taitavasti ja viisaasti osaismme hoitaa tehtävämme. Silloin toteutuu Jeesuksen sanat: "Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. (Matt 5)."
Mikä on sitten tuo uskon salaisuus, joka ei ihmisjärjelle avaudu? "Me tunnustamme, että meidän uskomme pyhä salaisuus on suuri: Hän ilmestyi ihmisruumiissa, hänet julistettiin vanhurskaaksi Hengen voimasta, enkelit saivat hänet nähdä, hänestä saarnattiin kansoille, häneen uskottiin maailmassa, hänet korotettiin kirkkauteen. (1 Tim. 3:16)." Uskon salaisuus on siis Kristus, ja tämä Jumalan pelastussuunnitelma avautuu vain uskon kautta.
Oikea usko ei ole koskaan terveen järjen vastaista!
"Oikea usko ei ole koskaan terveen järjen vastaista!"
Miten sinä selität "terveellä järjellä" esimerkiksi Jeesuksen syntymisen neitseestä?
Tuo on Lutherin ajatus, että vaikka usko ei ole järjen asia, se ei kuitenkaan voi olla terveen järjen vastaista.
Itse ymmärrän sen niin, että uskon järjelle käsittämätön ihme on jeesuksen lunastustyö ja sitä seuraava ansioton armopelastus meille ihmisille. Se, että tämä armo on täydellinen lahja, on se vaikeimmin ymmärrettävä asia. Ihmisjärjelle mieluisempaa ja helpompaa olisi yrittää liittää siihen edes jossain määrin omia ansioita mukaan. Silloin se olisi järjen kautta helpommin ymmärrettävää sekä omalla että toisten kohdalla.
Se, ettei usko voi olla terveen järjen vastaista, tarkoittanee uskon ilmenemismuotoja. Niistähän Luther kirjoittaa paljon. Oikein oivallinen esimerkki on (oliko tässä vai jossain toisessa ketjussa) se Päivämiehen kehotus päästää vaikka porot karkaamaan mieluummin, kuin osallistua niiden hoitoon sunnuntaina. Tällaista käsittäisin tarkoitetun uskon varjolla tapahtuvalla terveen järjen vastaisuudella.
Tällaisesta on paljonkin esimerkkejä uskonnollisissa yhteisöissä. Äärimmäisimpiä lienevät uskonnollisina menoina toteutetut lahkolaisten joukkoitsemurhat.
Munkki selittääköön omasta puolestaan.
Kiitos erinomaisesta ja hyvin perustellusta kommentistasi.
Kyllä, tuolta kantilta katsottuna asia taitaa olla noin niin kuin sanot. Ajattelin kommenttia kirjoittaessani "uskon" ensinnäkin ihmisjärjelle "yliluonnolliseen" uskomisena (esim. Jumalan olemassaolo, Jeesuksen neitseestä syntyminen tai Jeesuksen ihmeteot) ja toiseksi opilliselta kannalta (esim. Jumalan pelastussuunnitelmaan liittyvä Jeesuksen lunastustyö). Minulta unohtui tuo kolmas näkökanta, eli uskon "ilmenemismuoto" kuten asian ilmaisit.
Paavali puhui kunigas Agrippalle ja maaherra Festukselle: "...puhun siitä, että Messiaan tuli kärsiä kuolema ja ensimmäisenä nousta kuolleista sekä julistaa valon sanomaa niin meidän kansallemme kuin muillekin kansoille." Paavalin näin puolustautuessa Festus sanoi kovalla äänellä: "Paavali, sinä olet järjiltäsi! Kirjaviisaus on sekoittanut pääsi." Mutta Paavali vastasi: "En ole järjiltäni, arvoisa Festus. Minkä puhun, puhun totuuden ja terveen järjen mukaisesti. "
Ehkäpä Paavali vastaa tässä esittämääsi kysymykseen. Myös nimimerkki Mar_ia tuossa yllä oivallisesti selittää asiaa.
Olen kuullut vanhojen uskovaisten maajussien todenneen, että "käsi aurassa, sydän taivaassa". Siinä on vähän samaa ajatusta.
Paavali on valittu meille raamattuun esimerkiksi Jumalan tahdosta. Paavali oli/on elämänsä ja kirjoitustensa kautta Jumalan valittu ase, korostetusti pakanoille.
Paavali kasvoi ylipappi Kamaelin jalkain juuressa. Hän sai aikansa parhaan koulutuksen. Oli aikansa etevin mies. Laissa laittamaton. Hänellä oli paljon järkeä tai ajattelukykyä.(missä kulkee järjen, viisauden ja ajattelukyvyn raja). Usko on rajattu näiden ominaisuuksien ulkopuolelle, työ on Herran.
Paavali ei omien aivoitusten jälkeen saanut ratkaistua uskon salaisuutta. Jumala puuttui peliin; hän Kristus sokaisi Paavalin,Paavalille annettiin kokemus Jumalan voimasta.
Apt:9:5 Mutta hän sanoi: kuka sinä olet herra? Ja herra sanoi: Minä olen Jeesus , jota sinä vainoot: työläs on sinun potkia tutkainta vastaan.
Tämän kokemuksen jälkeen Paavali ei enää epäillyt, mutta käytti paljon järkeä ja ajattelua elämän ulkoisten asioiden pohdintaan. Hänen tehtävänsä oli järjen käytön kautta pohtia ja kirjata ylös ajatuksiaan, myöhempien sukupolvien käytettäväksi.
Nuorena, kun uskonasiat omalla kohdalla olivat erittäin epäselvät, kävin tuhlaajapojan reissun maailmalla. Minun pitää useimmiten opetella kaikki kantapäänkautta ennenkuin jonkun uskon.
Silloin poikasena kuljeskelin Helsingin ja Altan välimaastossa sumussa ja usvassa kaupungin kaduilla. Koin jotain taiteilijoiden luovuuden hulluutta lähestyviä tuntemuksia. Silloin oli pojalla laajat ajatuskaaret päässä. Vaan kyllä moni asia kantapäänkautta selvisikin.
Esim. kun noita kaupunkien luolia kierteli 4 aikaan aamuyöstä,näkyi siellä sellaisia pitkätukkaisia ja räkäposkisia hörhöläisiä, että ainakin se tuli selväksi ettei Jumalaa tavoiteta alamaailmasta. Monien raskaiden elämänvaiheiden jälkeen sain palaamisen armon. Se oli Jumalan työ. Omin voimin uskon asiaa ei saa haltuun.
Puhut asiaa, mutta haluaisin lyhyesti kommentoida paria kohtaa.
"Tässä yhteydessä kreikankielisessä Raamatussa esiintyy kreikan sana diakrinoo, jonka merkitys on ”koetella, arvioida, tehdä erotus, panna erilleen, eritellä”. Uskovan on koeteltava kaikkea ja pidettävä vain se, mikä on hyvää (1 Tess 5:21)."
Totta. Ja näin on vl-yhteisössä tehtykin. En minä käsitä tuota kohtaa niin, että kaikkien pitäisi henkilökohtaisesti koetella kaikkea, vaan kyllä tässä voi myös luottaa toisen neuvoon. Jos toisen neuvoon luottaminen on vaikeaa, niin kyllä useimmille neuvoille löytyy myös "järkiperusteet". Tästä kohta lisää.
"Naiivi auktoriteettiusko on arvostelukyvyn vastakohta."
Ehkä vähän turhan yleistävä kommentti. Jos ihminen, johon tiedän voivani luottaa, sanoo minulle, että "älä syö tuota, se on myrkyllinen", niin minusta on pikemminkin arvostelukyvyn puutetta, jos kaikesta huolimatta maistan. Arvostelukykyä kannattaa käyttää myös sen miettimiseen, mikä on esimerkiksi jonkun neuvon takana oleva "kantava" ajatus. MIKSI haluan katsoa tuota tv-ohjelmaa? MIKSI haluan meikata? MIKSI on joskus parempi olla absolutisti kuin yrittää etsiä kohtuutta?
Olen kyllä itsekin sitä mieltä, että jos vain "sokeasti" ajattelee, että "uskovainen ei katso tv:tä", niin silloin ollaan vaarassa mennä auktoriteetti- ja tekouskoon. Mutta järkeä ja arvostelukykyä voi käyttää siihen, kun miettii, mikä on esim. tämän tv-neuvon takana. Kyllä minä olen löytänyt sille ihan "järkiperusteet" (ja "järkiperusteet" sille löytää varmasti myös moni ei-vl, vaikka ei edes ole näiden ns. "vl-perinnäissääntöjen" alla!) Tämä järkeily ei kuitenkaan tee uskostani "järkiuskoa", koska näen niin, että kyseessä on yksi "strategia", siis "selviytymiskeino", ei "uskomisen kohde". Nämä "strategiat" ovat eri aikoina olleet erilaisia, eikä varmasti yhtä oikeaa "strategiaa" ole olemassakaan. Minusta uskovainen voi niin halutessaan mennä vaikka luostariin, kunhan ei tee sitä "ansion tavoittelu" mielessään.
"Sielunvihollinen pyrkii hämärtämään sen, mistä uskomisessa on pohjimmiltaan kysymys, syntien anteeksi saamisesta yksin armosta. Emme saa ikään kuin ”laajentaa” uskomme kohdetta. Uskominen kohdistuu Raamatun mukaisesti Jumalan sanassa todistettuun Jeesukseen Kristuksen armotyöhön (Gal 3:1). Usko kohdistuu vain siihen."
Tuosta olen täysin samaa mieltä.
"Toisin kuin jotkut uskovaisetkin väittävät, kristillisyydessä usko ei kohdistu rauhanyhdistyksen toimintaan eikä SRK:n ”päätöksiin”, vaan luovuttamattomaan ja muuttumattomaan Kristuksen lunastustyöhön, jonka kautta saamme uskoa kukin omat syntimme ja heikkoutemme anteeksi."
Enpä ole itse kyllä kuullut kenenkään vl-uskovan noin väittävän. Sen sijaan tällaisia väitteitä tulee liikkeen ulkopuolelta, mikä on ihan ymmärrettävääkin, koska "ulkopuoliset" näkevät vain nämä "strategiat", joilla tarkkaan ottaen ei minusta ole "uskon ytimen" kanssa mitään tekemistä.
En ehkä osannut kovin selvästi ilmaista ajatuksiani, mutta toivottavasti ymmärsit, mitä ajan takaa.
kirjoitit: "Nämä "strategiat" ovat eri aikoina olleet erilaisia, eikä varmasti yhtä oikeaa "strategiaa" ole olemassakaan."
Jos tämä ajatus hyväksyttäisiin kristillisyydessä yleisesti, niin voitaisi kai puhua "vallankumouksesta". Tuossa lauseessasi kiteytyy toisaalta itsestäänselvä totuus, mutta silti se tuntuu ajoittain etäiseltä haaveelta. Toinen toisemme ajatusten ja käytäntöjen kunnioittamisessa meillä on vielä kovasti petraamisen varaa.
Nopeasti kommentoin yhtä ajatustasi:
"Ehkä vähän turhan yleistävä kommentti. Jos ihminen, johon tiedän voivani luottaa, sanoo minulle, että "älä syö tuota, se on myrkyllinen", niin minusta on pikemminkin arvostelukyvyn puutetta, jos kaikesta huolimatta maistan."
Mielestäni myrkyllisestä marjasta varoittaminen on aivan eri asia kuin esim. televisiosta varoittaminen. Marjan myrkyllisyys ei ole mielipidekysymys, vaan myrkkymarja poikkeuksetta aiheuttaa ihmisessä myrkytysoireita. Sen sijaan vaikkapa television "myrkyllisyys" on täysin mielipidekysymys, jopa siinä määrin, että useimmiten myös uskovaisten keskuudessa myönnetään, ettei televisio itsessään ole paha, mutta me uskovaiset olemme niin "huonoja valitsemaan kanavia". Marjasta tuskin voisi sanoa, että "ei se sinänsä niin myrkyllinen ole, mutta me uskovaiset saatamme syödä sen niin huonosti, että saamme myrkytysoireita". ;)
Kysymys ei ole myöskään siitä, etteikö varoittaja uskoisi syvästi niin, että hän tekee toiselle palveluksen varoittamalla tätä. Kyse on siitä, onko hän oikeassa. Ottaen huomioon, että silloin kun televisiopäätös tehtiin vl-liikkeessä, ei televisio ollut mitenkään yleinen kapistus kodeissa. Ottaen myös huomioon sen, että televisiokielto on jatkunut näihin päiviin saakka, niin miten televisiosta varoittajat ovat keränneet tietonsa sen "myrkyllisyydestä"? :-)
Ylipäätään uskovaisilta unohtuu usein ikivanha sananlasku: "Quod licet Iovi, non licet bovi", joka kirjaimellisesti kääntyy "mikä sopii Juppiterille, ei sovi härille". Toisin sanottuna, jokaisella on omat heikkoutensa, ja nämä heikkoudet voivat olla hyvinkin erilaisia. Niinpä tämä "selviytymisstrategia", jossa rajoitetaan kollektiivisesti kaikkien uskovaisten elämää samanaikaisesti, voi helpostikin aiheuttaa ahdistusta niiden parissa, jotka eivät ole heikoilla ko. asioiden suhteen.
Tässä vaiheessa yleensä huomautetaan siitä, että kaikkien velvollisuus olisi tukea "heikkoja veljiä". Kuitenkin Paavali tuo esille kuuluisassa tekstinkohdassa sen, että vaikka uskovaisen velvollisuus on pidättäytyä tekemästä asioita, jotka voivat pahentaa toista, niin tästä huolimatta kyse on heikkojen veljien *sietämisestä*. Kyse ei siis ole tavoiteltavasta tilasta, vaan uskon vapauden puuttumisesta. Luther on samoilla linjoilla todeten, että jos heikon veljen takia jättää jotakin tekemättä, tätä tulee kuitenkin puhutella ja yrittää saada näkemään se, että uskomisen vapaus ei ole teoissa tai tekemättä jättämisissä. Ei maallisessa, eikä hengellisessä pidättäytymisessä.
Kuitenkin ihminen voi esim. katsoa televisiota hyvillä mielin ja puhtaalla omallatunnolla, tai sitten ei. Ihminen voi käyttää ripsiväriä hyvällä omallatunnolla, tai sitten ei. Quod licet Iovi...
"Ehkä vähän turhan yleistävä kommentti. Jos ihminen, johon tiedän voivani luottaa, sanoo minulle, että "älä syö tuota, se on myrkyllinen", niin minusta on pikemminkin arvostelukyvyn puutetta, jos kaikesta huolimatta maistan. Arvostelukykyä kannattaa käyttää myös sen miettimiseen, mikä on esimerkiksi jonkun neuvon takana oleva "kantava" ajatus. MIKSI haluan katsoa tuota tv-ohjelmaa? MIKSI haluan meikata? MIKSI on joskus parempi olla absolutisti kuin yrittää etsiä kohtuutta?"
että television katseluun tai meikkaamiseen voi kuolla.
Mistä päin olet kotoisin ja mitä kouluja olet käynyt?
"että television katseluun tai meikkaamiseen voi kuolla."
Ei ehkä ajallisesti, mutta henkisesti ja etenkin hengellisesti. Hengellinen kuolema on paljon pahempi kuin "ruumiillinen" kuolema. Nuo olivat sitä paitsi vain esimerkkejä erilaisista valinnoista, joita ihminen saattaa joutua tekemään.
"Mistä päin olet kotoisin ja mitä kouluja olet käynyt?"
En koe tarvetta vastata tällaisiin henkilökohtaisiin kysymyksiin, joilla ei ole itse aiheen kannalta mitään tekemistä. Sanottakoon, että koulunpenkillä on tullut istuttua ihan riittävästi, pari maisterin tutkintoa on takataskussa ;)
"Mielestäni myrkyllisestä marjasta varoittaminen on aivan eri asia kuin esim. televisiosta varoittaminen. Marjan myrkyllisyys ei ole mielipidekysymys, vaan myrkkymarja poikkeuksetta aiheuttaa ihmisessä myrkytysoireita."
Esimerkissäni en puhunut marjoista, joten voidaan yhtä hyvin ajatella, että kyseessä on vaikkapa sieni. Jotkut sienet ovat myrkyllisiä, mutta jos ne "laitetaan" oikein, niin niitä voi syödä, ja ne voivat olla jopa herkullisia. Itse olen niin huono sienituntija, että pitäydyn täysin turvallisina tietämissäni sienissä.
"Sen sijaan vaikkapa television "myrkyllisyys" on täysin mielipidekysymys, jopa siinä määrin, että useimmiten myös uskovaisten keskuudessa myönnetään, ettei televisio itsessään ole paha, mutta me uskovaiset olemme niin "huonoja valitsemaan kanavia"."
Luulenpa ettei nykyaikana kukaan uskovainen ajattele niin yksisilmäisesti, että "televisio itsessään" olisi paha. Itse pidän kuitenkin tässäkin asiassa (kuin myös alkoholin ja meikkauksen suhteen) "absolutismia" parempana vaihtoehtona kuin keinotekoisen rajan ja "kohtuullisuuden" hakemista. Omakohtaista kokemusta on myös tv:n omistamisesta, eikä se kyllä minulle sopinut. Kuten joku tässä ketjussa sanoi, nämä elämiseen liittyvät asiat ovat niitä asioita, joissa järjenkäyttö on sallittua :)
"Ottaen myös huomioon sen, että televisiokielto on jatkunut näihin päiviin saakka, niin miten televisiosta varoittajat ovat keränneet tietonsa sen "myrkyllisyydestä"? :-)"
Ehkä se ei olekaan kielto?
"Niinpä tämä "selviytymisstrategia", jossa rajoitetaan kollektiivisesti kaikkien uskovaisten elämää samanaikaisesti, voi helpostikin aiheuttaa ahdistusta niiden parissa, jotka eivät ole heikoilla ko. asioiden suhteen."
Itselläni ei näin yhtäkkiä tule mieleen sellaista nykypäivänä "voimassa olevaa" (jos näin voi sanoa) neuvoa, jonka kokisin täysin turhaksi. Voi toki olla, että tämä koskee vain itseäni, mutta en oikein usko. Minusta kenenkään ei tulisi liikaa luottaa omaan vahvuuteensa, sillä kyllä se "pirulle pikkusormen antaminen" pitää valitettavan usein paikkansa.
"Kuitenkin ihminen voi esim. katsoa televisiota hyvillä mielin ja puhtaalla omallatunnolla, tai sitten ei."
Riippunee lähinnä siitä, mitä ohjelmaa katsoo. Toki toisten omatunto on herkempi kuin toisten, mutta paljon tulee tv:stä sellaista ohjelmaa, jota kukaan itseään uskovaisena pitävä - kuuluipa sitten mihin ryhmään tahansa - ei mielestäni yksinkertaisesti voi hyvällä omalla tunnolla katsoa.
"Ihminen voi käyttää ripsiväriä hyvällä omallatunnolla, tai sitten ei."
Ehkä niin. En minkään ala ihmisen sieluntilaa arvioimaan silmäripsien perusteella, vaikka suosittelenkin "kohtuullisuutta" kaunistautumisessa. Sama koskee sekä miehiä että naisia, mutta miehet nyt harvemmin haluaisivatkaan käyttää meikkiä... ;) Itselläni on joskus tehnyt mieli vähän sävyttää hiuksia, mutta kyllä minä kuitenkin näen sen "turhamaisuutena", "silmäin pyyntönä".
Vaikea sanoa, mikä olisi "oikea linja", mutta minusta näyttää joskus siltä, että jotkut kritisoivat näitä neuvoja vain siksi, koska ne ovat neuvoja (auktoriteettiuskoa!?), ei niinkään niiden "sisällön" vuoksi.
"Vaikea sanoa, mikä olisi "oikea linja", mutta minusta näyttää joskus siltä, että jotkut kritisoivat näitä neuvoja vain siksi, koska ne ovat neuvoja (auktoriteettiuskoa!?), ei niinkään niiden "sisällön" vuoksi."
Nyt olet aivan asian ytimessä. Nimittäin omasta mielestäni kaiken pahan lähtökohta on se, että nämä neuvot/ohjeet/kiellot on hengellistetty, jolloin seurakunta on laajentanut Raamattuun pohjautuvan arvovaltansa koskemaan Raamattuun kuulumattomia asioita. Tiedämme molemmat varsin hyvin, millainen historia esim. televisiopäätöksellä on, ja tälläkin palstalla on joskus näkynyt 60- ja 70-lukujen puhujankokousten pöytäkirjoja, joiden mukaan esimerkiksi television omistaja voidaan sitoa synteihinsä, jos hän ei alistu seurakunnan "neuvoon".
Maallisten asioiden hengellistäminen johtaa myös hengellisen terrorin vaaraan: Aletaan vahtia naapuria asioissa, joilla ei ole autuuden kannalta mitään tekemistä. Totesit, että televisiosta voi esimerkiksi katsoa hyvällä omallatunnolla joitakin ohjelmia. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun naapurin rouva tulee kolkuttamaan ovelle sinua nuhtelemaan, ei siinä auta selitykset, että katsoit vain luontodokumenttia. Naapurin rouvalle on nimittäin annettu seurakunnan vanhalla päätöksellä kirjallinen lupa pahentua television katselustasi, riippumatta siitä, mitä ohjelmaa olet katsonut.
" "Ottaen myös huomioon sen, että televisiokielto on jatkunut näihin päiviin saakka, niin miten televisiosta varoittajat ovat keränneet tietonsa sen "myrkyllisyydestä"? :-)"
Ehkä se ei olekaan kielto?"
Kyllä se on kielto, jos toisella uskovaisella on siitä oikeus tulla nuhtelemaan. Kiellon tunnusmerkki on nähdäkseni sellainen, että sen rikkomisesta seuraa sanktio, oli tämä sanktio minkälainen hyvänsä. Nuhtelu on sanktio.
"Itse pidän kuitenkin tässäkin asiassa (kuin myös alkoholin ja meikkauksen suhteen) "absolutismia" parempana vaihtoehtona kuin keinotekoisen rajan ja "kohtuullisuuden" hakemista."
Niin kuin esim. siinä, että uskovaiset naiset käyttävät kaulakoruja, mutteivät korvakoruja? ;-)
Merkillistä tässä on se, että Raamattu ei juurikaan edellytä absoluuttista pidättäytymistä mistään, vaan ohjaa uskovaista kohtuuteen kaikessa, mitä tämä tekee. Sinulla on mielestäni oikeus kannattaa tästä huolimatta absolutismia, mutta niin myös minulla on mielestäni katsoa itselleni sopiva raja ja noudattaa kohtuutta, oli kyse sitten mistä tahansa. Kuitenkin liikkeemme on vuosikymmenet jo hyväksynyt ainoastaan absoluuttiset kannat. Kohtuuteen pyrkiviä mielipiteitä ei olla kunnioitettu, ja niistä on jouduttu tekemään jopa parannusta.
"Omakohtaista kokemusta on myös tv:n omistamisesta, eikä se kyllä minulle sopinut. Kuten joku tässä ketjussa sanoi, nämä elämiseen liittyvät asiat ovat niitä asioita, joissa järjenkäyttö on sallittua :)"
Mutta onko se oikeasti liikkeessämme sallittua? Suodaanko ihmisille oikeasti se vapaus käyttää omaa harkintavaltaa ilman, että aletaan puhua "vääränlaisesta vahvuudesta" ja "Saara-äidin neuvojen ylenkatsomisesta"? Toteat hyvin, että television omistaminen "ei sinulle sopinut". Entä jos naapurin uskovainen mies toteaa, että hänelle television omistaminen ja sen katsominen sopii oikein hyvin. Suotko tämän hänelle? Pitäisikö seurakunnan mielestäsi suoda tämä hänelle?
Palatakseni vielä alkuperäiseen aiheeseen, niin itse olen seurakunnan elämäntapaneuvoja vastaan suurelta osin siitä syystä, että en löydä niille Raamatun mukaisia perusteita. Sitä vastoin Raamatusta sekä luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista löytyy selkeitä kohtia, joiden mukaan seurakunnalla ei ole mitään oikeutta antaa tällaisia "neuvoja" tai ohjeita niin, että niiden noudattamatta jättäminen koituisi omantunnon taakaksi.
Niin kuin totesit, neuvot ovat usein hyviä ja terveellisiä, mutta vahva mielipiteeni on se, että niitä ei saisi antaa hengellisessä mielessä, eikä niillä saisi kasata taakkoja uskovaisen ihmisen omalletunnolle.
"Fariseukset sen paremmin kuin juutalaiset yleensäkään eivät näet käy aterialle ennen kuin ovat pesseet kätensä, vaikkapa vain tilkkasella vettä." (Mark 7)
Niinpä he kantelivat Jeesukselle opetuslasten käytöksestä: "Miksi sinun opetuslapsesi eivät elä isien perinnäissääntöjen mukaan, vaan aterioivat epäpuhtain käsin?"
Minusta on sangen opettavaista pysähtyä tämän Jumalan Sanan äärelle ja miettiä Jeesuksen suhtautumista (katso alla) tuohon perinnäissääntöön. Miksi Jeesus oli niin ankara fariseuksille? Eihän käsien peseminen tilkkasella voi viedä uskoa keneltäkään? Ja jos joku pahentuu käsien pesemättömyydestä, niin miksi en pesisi?
Jeesus nimittäin vastasi:
"Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä."
ja jatkoi:
"Taitavasti te teette tyhjäksi Jumalan käskyn, jotta voisitte noudattaa omia sääntöjänne."
Löydämmekö siis itsemme Jeesuksen vai fariseusten joukosta? Palvelemmko "säännöillämme" Jumalaa ja lähimmäistä, vai "tyydytämmekö niillä ihmisen omaa ylpeyttä" kuten Paavali asian ilmaisi?
siteeraus:"Itse pidän kuitenkin tässäkin asiassa (kuin myös alkoholin ja meikkauksen suhteen) "absolutismia" parempana vaihtoehtona kuin keinotekoisen rajan ja "kohtuullisuuden" hakemista."
jos sinusta TV-asia on näin, niin kuinka voit olettaa että se myös muiden mielestä on näin? oletko yksin seurakunta? entäpä jos sanoisin toisinpäin ja jatkaisin, että minusta "absolutismi tässä TV-asiassa on huonompi vaihtoehto". Noteeraatko sellaista mielipidettä lainkaan?
ei nämä pykälät voi olla irrallaan Raamatusta. muuten ajaudutaan aivan hakoteille.
Nimimerkit Doulos ja Munkki valottavat hyvin näiden säännösten sitä puolta, mitä Sinä Pistepirkko et nyt ota huomioon, eli niiden vahingollisia vaikutuksia. Kuitenkaan Raamattua ei tarvitse pitkästi lukea, kun törmää näiden ihmissääntöjen vaarallisuuteen uskon kannalta. Kuten on todettu, Jeesus suhtutui jyrkemmin fariseuksiin kuin julkisyntisiin, vl-kielellä voitaisiin puhua oikean ja vasemman laidan synteihin joutuneista. Raamatun opetuksen ja kaiken nähdyn ja koetun perusteella ei ole mitään syytä väheksyä oikean laidan syntejä.
Meille ne ovat vielä ns.julkisyntejä salakavalampia, koska emme oikein näe niitä. Sen sijaan vasen laitamme on moninkertaisesti varmistettu.
Sanot Pistepirkko, että nämä säännöt (on selvempää ja totuudenmukaisempaa puhua säännöistä ja jopa kielloista, syistä, jotka Doulos yllä tuo selkeästi esille. Neuvo on sellainen, että sitä voi vapaasti oman harkintansa mukaan olla noudattamatta. Säännön tai kiellon noudattamista taas kontrolloidaan eri asteisin sanktioin. Tämä on hyvin kansantajuinen ero) ovat aina vähintään jossain määrin hyödyllisiä ja estävät pikkusormen antamista pahalle.
Olen eri mieltä. Hyvä esimerkki on ammattimuusikoiden tilanne, josta olen ennenkin kirjoittanut. Heidän ammatinharjoittamisensa on ollut hyvin kontrolloitua. Syyksi on sanottu rakkaus näitä ihmisiä kohtaan jotta he pysyisivät uskomassa. Kuitenkin kuten tunnettua, huomattava määrä ammattimuusikoita on väsynyt käytännössä mahdottomalta tuntuvaan tilanteesen ja siihen, että jokainen voi ottaa tiukasti kantaa heidän ajallista työtään koskeviin yksityiskohtiin ilman, että on asiasta ennakkoluuloja ja asenteita painavampaa tietoa.
Julkisessa opetuksessa syyksi tälle silminpistävälle muusikoiden vl-liikkeestä eroamiselle/erottamiselle on kerrottu musiikkialan "vaarallisuus". Ja vedetty suitsia entistä tiukemmalle. Tätä varoitusta siionin nuoretkin ovat saaneet silmät pyöreänä kuunneella kristillisyyden leireillä ja opistoilla ym.
Nämä säännöt ovat onneksi viime vuosina hiukan lientyneet, mutta se taas on johtanut tulehtuneeseen tilanteseen vl-muusikoiden ammattikunnassa, koska jotkut, jotka ovat "luopuneet kaikesta maailman kunniasta" (todellisesta ja oletetusta) uskon tähden, pitävät epäreiluna, että toiset saavat myöskin olla uskovaisten kirjoissa vaikkeivät ole uhranneet yhtä paljoa.
Ihan kuin suoraan Raamatun varoittavista kertomuksista.
Tässäkin yhteydessä kuulee usein puhuttavan "rakkauden neuvosta". Minua häiritsee tällainen sanamuoto, koska se tuntuu estoottoman falskilta. Nimittäin "rakkaus" loppuu siihen paikkaan, ellei neuvoa noudata. Tällaisessa tilanteessa on ainakin takavuosina osoitettu helposti ovea. Eli "potkaistu" ihminen siihen tilanteeseen, mihin joutumista tällä "rakkauden neuvolla" yritettiin estää (näin selitettiin). Mitkään käytännön kokemukseen ja omaan omaantuntoon perustuvat perustelut eivät yleensä auttaneet.
Onko tämä rakkautta? Ellei, mitä sitten? Ja onko tällaisen motiivina oikeasti se, että halutaan huolehtia, ettei kukaan eksyisi?
Rakkauden olemusta on helppo pohtia omien läheisten ihmissuhteidensa kautta. Miten toimisi ihmisen kanssa, jota oikeasti rakastaa ja jonka onnellisuudella ja tulevaisuudella on itselle suuri merkitys? Asia valkenee nopeasti, kun ajattelee, miten vanhempi toimii oman lapsensa suhteen. Niinhän sen tilanteen pitäisi olla seurakuntaäidinkin toiminnassa.
Olen äitinä varoittanut lapsiani monta monituista kertaa mökillä heikoille jäille menemisestä. Jos kuitenkin tapahtuisi, että näkisin neuvoani uhmattavan ja lapseni haahuilevan kevätjäällä, niin mitä tekisin? Menisinkö eksyneen lapsen perässä ja sanoisin, että kun et kerran ollut kuuliainen lapsi, niin sysäänpä itse sinut nyt sinne avantoon, mistä niin varoitin? Ja samalla kertoisin toisille lapsille, että katsokaaps nyt kaikki, miten kävi hänelle, joka ei kuunnellut neuvoa. Kävi juuri niin kuin varoitettiin. Näin vaarallisia ne heikot jäät ovat.
Tämä on absurdi esimerkki, mutta mielestäni korreloi lähes 1:1 esim. siihen tilanteeseen, missä ammattimuusikot ovat kolme vuosikymmentä olleet. Ja siksi LÄHES korreloi, että klassisen musiikin ammattilaisen työtä ei voi verrata vaarallisuudessaan heikoille jäille menemiseen. Ammatin "vaarallisuus" elää mielikuvissa. Täsmälleen samat vaarat on muissakin ammateissa ja liittyvät ihmisen sydämen tilaan.
Tämä sopii tietysti moniin muihinkin tilanteisiin, mihin sovelletaan "rakkauden neuvoa" kun pelätään jonkun tietyn asian johtavan syntiin (esim. television omistamisen), mutta jossa ennalta ehkäiseväksi tarkoitetun neuvon noudattamattomuudesta rangaistaan pahimmillaan seurakuntayhteydestä erottamisella.
Mutta olisipa kiinnostavaa kuulla Pistepirkko ja muutkin, miten näissä tapauksissa erityisesti ilmenee lähimmäisenrakkaus?
Sitähän tuo Marian teksti noin tiivistetyssä muodossa kysyy. Kiitos Maria ajatuksia herättävistä kirjoituksistasi, niisä "kuuluu lähimmäisenrakkaus" sellaisella tavalla että joskus ne liikuttavat tällaista elämän kovettamaa kulkijaa...!
Rakkaus neuvoo ja muistuttaa, mielestäni myös varoittaa (heikot jäät, teräaseet ym keskusteluilloissa usein käytetyt esimerkit erikseen mainiten)
Kyllä ne mielestäni sopivat rakkauden olemukseen
Unesta (vaikka sitten synnin) herättäminen, kehoitus valvomiseen, kehoitus hyväntekemiseen, nöyryyteen, kaikki nuo ovat lähimmäisenrakkauteen kuuluvia piirteitä.
Ongelma on kuvattu toisaalla.
>> Olen äitinä varoittanut lapsiani monta monituista kertaa mökillä heikoille jäille menemisestä. Jos kuitenkin tapahtuisi, että näkisin neuvoani uhmattavan ja lapseni haahuilevan kevätjäällä, niin mitä tekisin? Menisinkö eksyneen lapsen perässä ja sanoisin, että kun et kerran ollut kuuliainen lapsi, niin sysäänpä itse sinut nyt sinne avantoon, mistä niin varoitin? Ja samalla kertoisin toisille lapsille, että katsokaaps nyt kaikki, miten kävi hänelle, joka ei kuunnellut neuvoa. Kävi juuri niin kuin varoitettiin. Näin vaarallisia ne heikot jäät ovat. >>
Tässä on ongelma ja Marian esittämä mahdollinen "toimintatapakuvaus". (aikamoinen sanahirviö)
Kysyn, miten toimia ihmisen kanssa joka tekee itsensä kannalta vahingollisia asioita; pakottaako häntä muuttumaan toisenlaiseksi, muistuttaa ja antaa sitten olla, hylätä tottelemattomana "pahoille teillensä", vai rakastaako vikoihin ja virheisiin joutuneena lähimmäisenä, jossa on kuitenkin vielä jotakin "rakastamisen arvoista" jäljellä?
Fariseusten ajatus oli hylkääminen, tuomio; Jeesuksen ajatus oli laupeus ja rakkaus vikoja omaavaa ihmistä kohtaan. Siinä kohtasivat jyrkkä, vaativa ja pehmeä, sovintoa etsivä ajatus toisensa, ja kuten muistamme konflikti oli seurauksena.
Jeesuksen ajatus oli vioista muistuttava, havahduttava, herättävä, mutta ei vaativa eikä syyttävä. Näin ajattelen. Esimerkkejä ei tarvinne mainita.
Minkä vuoksi me kyselemme, "sopiiko niin ja niin tehdä?" Tarvitsen lähimmäiseltä hyväksymisen toimilleni, muuten en voi vapaasti elää ja olla olemassa. On eri asia jos lähimmäiset varoittavat minua itseni kannalta vahingollisesta elämäntavasta, mutta rakkaus on kunnioittamista siinä mielessä että se antaa lähimmäisen itse päättää kuinka toimia; rakkaus ei ole ehdollinen "jos teet noin, en hyväksy enää sinua seuraani, en ole ystäväsi".
Tämä ajatus on joidenkin mielestä "hyssyttelyä", eikä se johtaisi hyvään; mielestäni kovuus/vaatimus johtaa "kovakorvaisuuteen" ja ilkeyteen, eikä se ole hyvään pyrkivän ihmisen toimintatapa, mielestäni Jeesuskaan ei toiminut niin.
Vl-liikkeen kuuliaisuutta painottava opetus on mielestäni ongelma; joidenkin ajatukset siitä mikä on sopivaa, tulevat "laiksi" ja sitä täytyisi noudattaa "yhteisen rakkauden" nimissä. Tämä yksimielisyys on ongelma ja vahvuus, kumpi on tärkeämpi, kärsiä sen vuoksi että joukko päättää yksilön puolesta, vai antaa yksilön itse ratkaista oman suhtautumisensa, ja samalla hyväksyä hänet yhteiseen rakkauteen (vaikka olisikin toisinajattelija).
Ajattelen että tässä asiassa ei koskaan saavuteta sellaista tilannetta että kaikki olisi ongelmatonta = yksimielistä, se on utopia. Yksimielinen (kaikessa) seurakunta on siis utopia. Mutta toisiaan (ja toistensa vikoja) rakastavat ihmiset yhteisössä voisi olla mahdollinen, rakkaus "peittää vikojen paljouden" (sillä vikoja on) vaatimusta rakastamisesta ei ole (rakkaus on lahja) ja erilaisia käsityksiä (myös Jumalasta) voi esiintyä.
Minun mielestäni usko on raitista uskoa silloin kun uskotaan ilman omia ansioita Kristuksen sovitustyö omien syntien anteeksisaamiseksi.
Järki sotii tätä vastaan:
Mikä ihmeen Jeesus? Jumalan poikako? Syntyi Pyhästä Hengestä neitseestä? Haisevaan talliin? Ristiinnaulittiin? Kuoli ja haudattiin? Astui ylös kolmantena päivänä? Nousi ylös taivaisiin? Istuu Jumalan oikealla puolella ? On sieltä tuomitseva eläviä ja kuolleita?
Sitä tapahtumasarjaa ja sen tarkoitusta ihmiskunnalle ei järki voi ymmärtää vaan se täytyy vain uskolla itselle omistaa. Järjellä sellaisen ymmärtäminen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista.
Tämän ensisijaisen uskon kohteen ymmärtäminen ja vastaanottaminen , ikikiitoksella , omalle syntiselle sydämelle on ns uskon asia.
"Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta...kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. (1.Kor)."
On selvää, että ristiinnaulittu Kristus ei avaudu järjen kautta viisauden teoksi. Sehän on julma ja raaka teko, kuinka Jumala voisi edes olla osallinen sellaisessa suunnitelmassa? Jumala kuitenkin käänsi kuoleman vallan ristillä omaksi voitokseen. Vihollisen suurin mahti valjastettiin koko ihmiskunnan syntien sovitukseksi. Onhan tämä ihmisjärjelle mahdottomuus.
On kuitenkin kokonaan toinen asia puhua järjen käytöstä "elämänvanhurskauden" asioissa. Siis mm. TV-, urheilu-, konserttiasioissa. Ne avautuvat kirkkaasti järjelle ja niitä voidaan ja tuleekin pohtia terveen järjen valossa. Tähän Raamattu ja erityisesti Paavali meitä kannustaa. Ja sillä vältämme monet turhat riidat, kyttäämiset ja omavanhurskaat ajatukset. Tätä Vulgata ymmärtääkseni nimenomaan ajoi takaa. Ja tätä Paavali tarkoitti kirjoittaessaan korinttilaisille:
"Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen."
Lapsi ajattelee lapsen tavoin. Aikuinen ajattelee aikuisen tavoin. Ja Paavali ei opettanut meitä teeskentelemään lasta tai heittäytymään lapsellisiksi. Sen sijaan uskon suuri salaisuus - ristiinnaulittu Kristus - on vastaanotettavissa vain uskon lahjan kautta.Ja sen uskon lahjan saa omistaa yhtä lailla lapsi, kehitysvammainen tai höperö vanhus kuin oppinut teologi.
elämänvanhurskaudella taas ei ole mitään tekemistä konserteissaistumisen tai istumattomuuden kanssa vaan se on sitä, että uskovainen jatkuvasti tarkastelee omaatuntoaan Raamatun ohjeiden, ja varsinkin kymmenen käskyn valossa. Sitä on oikeanlainen "kilvoitus" elämän tiellä. Lutrherin mukaisesti se on Raamatun ohjeille kuuliaisuutta, siihen tietenkään koskaan pystymättä, mutta kyllä ne käskyt siellä elämänohjeiksi annettu on. Eli pointti on siinä, että omatunto tulee olla niiden mukainen. Kun niissä ohjeissa epäonnistutaan, sen pitäisi soimata.
Sen sijaan tv kielto, alkoholikielto, tanssikielto tms jutut eivät ole lainkaan samaa sarjaa. Niitä ei ole asettanut Jumala. Ne on vaan joidenkin henkilöiden toimesta tulleet jäädäkseen.
Omasta mielestäni niillä ei ole autuuden kanssa mitään tekemistä. Kunhan joitain neuvoja joskus annettu, niitä tulisi voda käsitellä siinä kategoriassa: pelkkiä hyviä (?) neuvoja.
Tuli tuossa mieleeni, että pieni annos tervettä maalaisjärkeä olisi ollut poikaa aikanaan (1.7. 1994) kun Raamatun käännösasiaa käsiteltiin. Kyseisessä kokouksessahan päädyttiin sille kannalle, että vuoden 1548-1776 käännös on parempi kuin 1992 käännös. Pääperusteluna oli "uskonvanhurskauden hämärtyminen" Uudessa Käännöksessä.
Lutherin eräs pääopetus oli, että "Raamattu kansankielelle". Tuon periaatteen yli käveltiin teennäisin peusteluin, jotka ilmenevät karuudessaan SRK:n vuosikirjassa 1994. On melko rohkeata väittää, että Uudessa Käännöksessä "uskonvanhurskaus hämärtyy". Minulle on syntynyt käsitys että Bibliakielen myötä koko uskon perusteet ovat hämärtyneet. Ollaanko siis saavutettu tavoite?
Uskon ja järjen vapaus on tärkeä asia. Oikeassa uskossa ei ole orjuutta.
Merkillepantavaa on, että järjen vapaus koskee oikeastaan myös oppeja. Aiemmin tässä keskustelussa munk-ki oli löytänyt kiintoisan kohdan Apostolien teoista:
"Paavali puhui kunigas Agrippalle ja maaherra Festukselle: "...puhun siitä, että Messiaan tuli kärsiä kuolema ja ensimmäisenä nousta kuolleista sekä julistaa valon sanomaa niin meidän kansallemme kuin muillekin kansoille." Paavalin näin puolustautuessa Festus sanoi kovalla äänellä: "Paavali, sinä olet järjiltäsi! Kirjaviisaus on sekoittanut pääsi." Mutta Paavali vastasi: "En ole järjiltäni, arvoisa Festus. Minkä puhun, puhun totuuden ja terveen järjen mukaisesti. "
Tässä Paavali puhuu opillisista asioista, vieläpä oikein syväopillisista. Kun Festus väittää hänen olevan järjiltään, hän ei vastaa "Niin, näitä uskon asioita ei voi järjellä käsittää", vaan hän yksiselitteisesti ilmoittaa puhuvansa "terveen järjen mukaisesti". Siis Paavali väittää, että on terveen järjen mukaista uskoa, että "Messiaan tuli kärsiä kuolema ja ensimmäisenä nousta kuolleista ..."!
Oliko Paavali tosissaan? Kirjoittaahan hän toisaalla: "Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta (1. Kor 1:22-23)." Vaikka Paavali olikin retorisesti melko joustava, ajattelen, että hän on voinut olla Festuksen edessä tosissaan. Ainakin itse ajattelen, että pohjimmiltaan oikea oppikaan ei ole terveen järjen vastainen.
Meidän pitäisi todellakin kyseenalaistaa järjettömyyden pyhittäminen.
Yhtenä syynä järjettömyyden pyhittämiseen voi olla, että luonnontieteiden valtakaudella 1800- ja 1900-luvuilla "järkevyys" on joskus ehkä ollut vaarassa kutistua merkitsemään eksakteihin luonnontieteellisiin, teknisiin tai taloudellisiin malleihin rajoittuvaa ajattelutapaa. Sellaiset mallit eivät tietenkään kata uskon maailmasta kuin osan.
"Taitavasti te teette tyhjäksi Jumalan käskyn, jotta voisitte noudattaa omia sääntöjänne. (Mark 7)"
Näin Jeesus nuhteli fariseuksia jotka ohjasivat opetuslapsia perinnäisten tapojen noudattamiseen. Merkillepantavaa on tuo ensimmäinen sana "taitavasti". Jeesushan tässä osoittaa kuinka taitoa ja viisautta oli käytetty väärin. Sitä oli käytetty Jumalan käskyn eli rakkauden vastaisesti. Jumalan käskyhän toteutuu kokonaisuudessaan rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, "sillä rakkaus ei tee pahaa lähimmäiselle". Lähimmäiselle, joka on Jumalan kuva ja Jumalan kalliisti (=poikansa hengellä) lunastama.
"...noudattaa omia sääntöjänne". Taitavasti, nokkelasti ja kekseliäästi noita "sääntöjä" on kristillisyydessäkin luotu. 70-luvulla, tänä päivänä. Kelpaako Jeesuksen esimerkki meille?
Järkeä ja viisautta tulee käyttää Jumalan kunniaksi. Oikein käytettynä se on lyömätön ase. Paavali - "jumalan valittu ase (Apt 9:15)" - antoi tällaisen ohjeen:
"Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi! ...antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi! (Room 6)."