SATTUU..
Tapasin rakkaani reilut 2 vuotta sitten kesällä...hän oli tuolloin 20-vuotias ja minä itse vasta 15. Hän oli armeijassa kun tapasimme ja alkuaikoina tapailimme vain viikonloppuisin ja viikot puhuimme puhelimessa, oppien hyvin tuntemaan toisemme.Aika kului ja pitkä odotus oli ohi ja rakkaani muutti omaan asuntoon ja olimme hyvin tiiviisti yhdessä... Tässä vaiheessa minun kaverini jäivät taka-alalle, enkä välittänyt muusta kuin rakkaastani.
Kului reilu vuosi ja olimme onnellisia (satunnaisista pikkuriidoista huolimatta). Yritin välillä ottaa uutta kontaktia vanhoihin kavereihini ja olla heidänkin kanssaan, mutta vähän ajan kuluessa tyydyin vaan oman kullan kainaloon.
Viime vappuna meillä oli suurempia ongelmia ja rakkaani eksyi humalapäissään toisen naisen luo yöksi... En tiennyt yhtään mitä tehdä kuullessani tästä ja vetäydyin täysin itseeni. Olimme muutaman viikon erossa kunnes huolin hänet takaisin(koska todella tiesin hänen rakastavan minua) ja välimme lämpenivät... Kesä kului melko onnellisesti, mutta pikkuriidat lisääntyivät...
Syksyn tullessa hän sanoi tarvitsevansa tilaa ja haluavansa mennä enemmän, vaikka rakastikin minua...En halunnut erota, mutta lopulta päätimme lopettaa suhteemme ihan ystävinä. Kului viikko ja hän ilmoitti ettei haluakaan olla erossa, vaan haluaa minut takaisin... En ollut uskoa korviani ja tyrmäsin ehdotuksen täysin,kunnes eräänä viikonloppuna heräsin hänen vierestään ja hän katsoi minua ja sanoi että tuntee itsensä taas vastarakastuneeksi...Sulin täysin ja tyhmyyksissäni otin hänet takaisin...
Seuraavalla viikolla olimme yhdessä ja kyselin häneltä välillä; haluaako hän nyt aivan varmasti jo palata näin pian yhteen... hän vakuuutteli minun olevan tärkein asia hänen elämässään...
Kunnes taas ilmoittikin eräänä arkiaamuna että ei tästä tule mitään, että hän ei pysty muuttumaan ja haluaa mennä... Siinä vaiheessa päätin että nyt loppu leikkiminen mun kanssa ja käskin hänen painua helvettiin!
Tunteet rauhoittuivat ja olen ihan OK väleissä hänen kanssaan... Tiedän, että hän rakastaa minua yhä, vaikka onkin todella tyhmä eikä tiedä mitä haluaa... mäkin rakastan edelleen, mutta en enää ole hölmö. Joskus tuntuu, että haluan takaisin kaiken mitä meillä oli, mutta tiedän että entiseen ei ole enää ikinä paluuta!
Tajuan vihdoin, että rakkaus ei aina riitä!
Onneksi vanhat ystäväni huolivat minut takaisin, vaikka jätinkin heidät hyvin vähälle huomiolle... Tästä kaikesta opin ainakin sen, ettei IKINÄ kannata hylätä ystäviään. He ovatkin nyt tärkein asia elämässäni ja aioin parantaa välimme entiselleen!
Tapasin rakkaani reilut 2 vuotta sitten kesällä...hän oli tuolloin 20-vuotias ja minä itse vasta 15. Hän oli armeijassa kun tapasimme ja alkuaikoina tapailimme vain viikonloppuisin ja viikot puhuimme puhelimessa, oppien hyvin tuntemaan toisemme.Aika kului ja pitkä odotus oli ohi ja rakkaani muutti omaan asuntoon ja olimme hyvin tiiviisti yhdessä... Tässä vaiheessa minun kaverini jäivät taka-alalle, enkä välittänyt muusta kuin rakkaastani.
Kului reilu vuosi ja olimme onnellisia (satunnaisista pikkuriidoista huolimatta). Yritin välillä ottaa uutta kontaktia vanhoihin kavereihini ja olla heidänkin kanssaan, mutta vähän ajan kuluessa tyydyin vaan oman kullan kainaloon.
Viime vappuna meillä oli suurempia ongelmia ja rakkaani eksyi humalapäissään toisen naisen luo yöksi... En tiennyt yhtään mitä tehdä kuullessani tästä ja vetäydyin täysin itseeni. Olimme muutaman viikon erossa kunnes huolin hänet takaisin(koska todella tiesin hänen rakastavan minua) ja välimme lämpenivät... Kesä kului melko onnellisesti, mutta pikkuriidat lisääntyivät...
Syksyn tullessa hän sanoi tarvitsevansa tilaa ja haluavansa mennä enemmän, vaikka rakastikin minua...En halunnut erota, mutta lopulta päätimme lopettaa suhteemme ihan ystävinä. Kului viikko ja hän ilmoitti ettei haluakaan olla erossa, vaan haluaa minut takaisin... En ollut uskoa korviani ja tyrmäsin ehdotuksen täysin,kunnes eräänä viikonloppuna heräsin hänen vierestään ja hän katsoi minua ja sanoi että tuntee itsensä taas vastarakastuneeksi...Sulin täysin ja tyhmyyksissäni otin hänet takaisin...
Seuraavalla viikolla olimme yhdessä ja kyselin häneltä välillä; haluaako hän nyt aivan varmasti jo palata näin pian yhteen... hän vakuuutteli minun olevan tärkein asia hänen elämässään...
Kunnes taas ilmoittikin eräänä arkiaamuna että ei tästä tule mitään, että hän ei pysty muuttumaan ja haluaa mennä... Siinä vaiheessa päätin että nyt loppu leikkiminen mun kanssa ja käskin hänen painua helvettiin!
Tunteet rauhoittuivat ja olen ihan OK väleissä hänen kanssaan... Tiedän, että hän rakastaa minua yhä, vaikka onkin todella tyhmä eikä tiedä mitä haluaa... mäkin rakastan edelleen, mutta en enää ole hölmö. Joskus tuntuu, että haluan takaisin kaiken mitä meillä oli, mutta tiedän että entiseen ei ole enää ikinä paluuta!
Tajuan vihdoin, että rakkaus ei aina riitä!
Onneksi vanhat ystäväni huolivat minut takaisin, vaikka jätinkin heidät hyvin vähälle huomiolle... Tästä kaikesta opin ainakin sen, ettei IKINÄ kannata hylätä ystäviään. He ovatkin nyt tärkein asia elämässäni ja aioin parantaa välimme entiselleen!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Otan osaa ja toivon sulle voimia jatkaa eteenpäin.Itselläni on vähän samanlainen tarina..
Tapasin vuosi sitten kundin, johon rakastuin palavasti ja hän halusi viettää loppuelämänsä kanssani.Tkananani oli jo kerran murtunut sydän, joten oli suuri kynnys luottaa tähän uuteen rakkauteen.Hänen ihailunsa ja suuri rakkautensa kuitenkin oli jotain sellaista mitä en aiemmin ollut osannut kuvitellakaan.Ja minäkin rakastuin, niin paljon ja niin syvästi.
Eräänä päivänä hän vain lähti pois.sanoi että rakastaa liikaa ja pelkää miten kykenee tunteidensa kanssa elämään.Että koki vaaralliseksi sen, miten täydellisen kaunis ja upea hänelle olin.
Kesti kauan että nousin siitä surusta ja järkytyksestä.Kipu muuttui lopulta vihaksi ja katkeruudeksi, miten kukaan joka rakastaa voi satuttaa rakastaan?!
Halusin lopulta vain eoon siitä pahasta olosta.Vaati paljon voimaa ajaa kaikki tunteet häntä kohtaan pois.En halunnut tuntea ikävää, en rakkautta enkä surua.
Olen ammatiltani tanssija.Koko vime kesän ja kevään piiskasin itseäni ollakseni yhä parempi, aina vain paras.Paras edes tanssijana.Se oli myös keino päästä pois.
Syksyn alussa sain kiinityksen huipputasoiseen ja arvostettuun seurueeseen.Se unelmani toteutui.
Yhä vain jossain syvällä sisälläni on haava, joka vuotaa.Edes itselleni en myönnä sen olemassaoloa.Luoja yksin tietää, miten paljon antaisin, jos saisin rakkaani takaisin.En jaksa enää kysyä miksi.
Joka päivä tanssin jalkani verille ja kuuntelen ylistystä kauneudestani.Hänelle se ei riittänyt.Mutta päätin selvitä ja mennä eteenpäin.