ÄLÄ anna LASTA adoptioon!

Sain biologisilta vanhemmiltani parhaan mahdollisen lahjan nimittäin elämän. Vanhempiani, sukulaisiani ja yhteiskuntaa kiitän toisesta lahjasta nimittäin siitä, että sain kasvaa biologisten vanhempien kanssa - se ei aikonaan ollut suinkaan itsestään selvää.

sain kirjoitti:

Sain biologisilta vanhemmiltani parhaan mahdollisen lahjan nimittäin elämän. Vanhempiani, sukulaisiani ja yhteiskuntaa kiitän toisesta lahjasta nimittäin siitä, että sain kasvaa biologisten vanhempien kanssa - se ei aikonaan ollut suinkaan itsestään selvää.

..yht äkkiä selviäisi minun olevankin väärässä perheessä.
Minun oikea perheeni olisikin jossain muualla. Vanhemmat jotka rakastaisivat minua, huolehtisivat perustarpeistani ja kannustaisivat minua.

Petyin koko ajan pahemmin kun pelastusta kurjaan perhetilanteeseeni ei näyttänyt tulevan.
Mietin miten voisin päättää päiväni, millaisen kirjeen kirjoittaisin ja mihin sen jättäisin.
Itkin monet itkut.

Mutta päätin jatkaa, jos elämäni joskus helpottuisi.
Ihme kyllä pääsin opiskelemaan ja samalla pois kotoa.
Sain oman elämän joka ei ollut sidoksissa kurjaan perheeseeni.
Ei elämä ole sen jälkeen ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta olen saanut itse päättää keiden kanssa olen tekemisissä ja kenen kanssa en.
Oikeastaan nautin nyt elämästäni ja olen onnellinen että en sitä päättänyt, vaikka biologinen perheeni oli ihan hirveä.
Päätin, että en koskaan saata omia lapsiasi sellaiseen perhehelvettiin!
Olin hyvin kauan sitä mietlä että en ikinä halua omia lapsia, mutta nyt olen sitä mieltä että voi olla toisenlaisiakin perheitä, se on vanehmmista kiinni millainen perhe on.

Omia vanhempia voin kiittää elämän lahjasta, siitä että he eivät abortoineet minua, mutta mistään muusta en voi heitä kiittää.

Sinä olet ollut tänä iltana ahkerana :) Sinähän olet selvästi se samainen kotimaista adoptiolasta odottava, joka on tuolla muualla mm. puolustanut kotimaisen adoption yhden lapsen politiikkaa sekä vastustanut kotimaisen adoptiojonon lakkauttamista.

sinulle... kirjoitti:

Sinä olet ollut tänä iltana ahkerana :) Sinähän olet selvästi se samainen kotimaista adoptiolasta odottava, joka on tuolla muualla mm. puolustanut kotimaisen adoption yhden lapsen politiikkaa sekä vastustanut kotimaisen adoptiojonon lakkauttamista.

Siinä sinulle.

sanon sinulle! kirjoitti:

Siinä sinulle.

Oletko sinä sopiva kotimaisen adoptiovauvan adoptiovanhemmaksi? Semmoinen ihminen, joka on sinut lapsettomuuden kanssa ja ajattelee lapsen etua.

kotimaassa kirjoitti:

Oletko sinä sopiva kotimaisen adoptiovauvan adoptiovanhemmaksi? Semmoinen ihminen, joka on sinut lapsettomuuden kanssa ja ajattelee lapsen etua.

..pitäisi lukea samoja runoja joita postaajat kirjoittaa viikosta toiseen ja sen jälkeen vastata sinulle?
Voisitteko ensin lopettaa samojen tekstien kirjoittamisen, niin ehkä sen jälkeen voisin pyrkiä vastaamaan kysymyksiinne.

Mutta oen jaksa ottaa teitä tosissaan.
Joka höpöttää samaa tekstiä vähän väliä, höpöttää myös siinä välillä.

Aukaistaa silmät ja nähkää totuus, muuta en pyydä.

Siis sinä olet ihan sekopäinen. On tullut jo tuolla aiemmin selväksi, että sinä odotat kotimaista adoptiolasta. Tekisi mieli sanoa vaikka mitä, mutta jätänpä sanomatta.

Kummallista sinun on kuitenkin valittaa toisten kopioinneista ja uhkata poistovaatimuksilla, kun itse kirjailit perä jälkeen neljä "höpönlopön plaa plaa"-viestiä.

Tästä "älä anna lasta adoptioon"-aiheesta on joka kerta käynnistynyt kunnollista ja tärkeää keskustelua. Entäs noista sinun höpölöpön-viesteistä?

Ei kaikkien adoptoitujen lapset todellakaan ole juoppoja! Ainakin nykyään vain pienellä osalla lapsen adoptioon antavista on päihdeongelmilla. Keskimäärin vuosittain tulee noin 40 lasta adoptioon ja ehkä 2-3 kolmen adoptioluovutuksen syynä on päihdeongelma. Alkoholi- ja huumeongelmaisten äitien lapsen menevät yleensä sijaishoitoon. Kotimaista adoptiolasta odottavat eivät edes halua alkoholistiäitien vauvoja, sillä niillä lapsilla on usein alkoholin sikiöaikana aiheuttamia vaurioita. Alkoholistiäitien lapset ovat kakkosluokan sijoitettavia eli heille on todella paljon vaikeampi löytää adoptioperheitä kuin terveille vauvoille.

höpöt sulle kirjoitti:

Ei kaikkien adoptoitujen lapset todellakaan ole juoppoja! Ainakin nykyään vain pienellä osalla lapsen adoptioon antavista on päihdeongelmilla. Keskimäärin vuosittain tulee noin 40 lasta adoptioon ja ehkä 2-3 kolmen adoptioluovutuksen syynä on päihdeongelma. Alkoholi- ja huumeongelmaisten äitien lapsen menevät yleensä sijaishoitoon. Kotimaista adoptiolasta odottavat eivät edes halua alkoholistiäitien vauvoja, sillä niillä lapsilla on usein alkoholin sikiöaikana aiheuttamia vaurioita. Alkoholistiäitien lapset ovat kakkosluokan sijoitettavia eli heille on todella paljon vaikeampi löytää adoptioperheitä kuin terveille vauvoille.

en väittänytkään että kaikki ovat juoppoja vaan kerroin vaan sisareni tapauksesta.

höpöt sulle kirjoitti:

Ei kaikkien adoptoitujen lapset todellakaan ole juoppoja! Ainakin nykyään vain pienellä osalla lapsen adoptioon antavista on päihdeongelmilla. Keskimäärin vuosittain tulee noin 40 lasta adoptioon ja ehkä 2-3 kolmen adoptioluovutuksen syynä on päihdeongelma. Alkoholi- ja huumeongelmaisten äitien lapsen menevät yleensä sijaishoitoon. Kotimaista adoptiolasta odottavat eivät edes halua alkoholistiäitien vauvoja, sillä niillä lapsilla on usein alkoholin sikiöaikana aiheuttamia vaurioita. Alkoholistiäitien lapset ovat kakkosluokan sijoitettavia eli heille on todella paljon vaikeampi löytää adoptioperheitä kuin terveille vauvoille.

Jos sinä haluat adoptoida lapsen niin sinulta kysytään että oltko valmis ottamaan huumeita, alkoholia tai lääkkeitä käyttänen äidin lapsen.
Miksi näin?
Koska tälläisten äitien lapsia tulee adoptoitavaksi.
Ja jos vastaat että et halua sellaista lasta niin voi olla että siltikin saat seillaisen lapsen, koska niitä vaan yt on tarjolla ja kaikki äidit eivät kerro omasta taustaan ja siitä mitä he ovat käyttäneet.
Eikä nämä äidit välttämättä täytä kriteeriä: alkoholisiti, mutta varmaan tiedät että alkoholi voi olla ilman tuota titteliäkin ongelma tai aiheuttaa ongelmia.

Ja jos lapsi saa sikiökautena vaurioita niin niitä ei välttämättä havaita siinä vaiheessa kun lapsi adoptoidaan, sillä lapsi voi olla niin pieni.
Ja minä en ainakaan ole meidän alueella kuullut että joku adoptiolapsi ei olisi löytänyt vanhempia ja olisi siksi joutunut sijaisperheeseen.
Missä päin näin on tapahtunut?
(Mutta se on eri asia jos äiti HALUAA antaa lapsensa mieluummin kiertoon: lastenkoti, sijaisperhe, jne..Ja jos lapsi on vaikeasti vammainen, silloin biologinenkin tavallinen perhe voi päätyä antamaan lapsen hoitolaitokseen ja miksei sellainen äiti joka ei itse halua lasta pitää, voisi päätyä samaan ratkaisuun. Joskus laitos voi olla paras paikka, kun lapsella on paljon erityistarpeita.)

Ja jos sinä saisit valita että käytätkö odotusaikana alkoholia vai et, niin eikö olisi järkevää että adoptoiva perhekin saisi itse päättää että haluaako lapsen jonka odotusaikana on käytetty päihteitä.

(Vaikka sinä voi olla 100%n varma käytöstä omalla kohdalla ja adoptoiva ei voi koskaan olla. )

Näin on kirjoitti:

Jos sinä haluat adoptoida lapsen niin sinulta kysytään että oltko valmis ottamaan huumeita, alkoholia tai lääkkeitä käyttänen äidin lapsen.
Miksi näin?
Koska tälläisten äitien lapsia tulee adoptoitavaksi.
Ja jos vastaat että et halua sellaista lasta niin voi olla että siltikin saat seillaisen lapsen, koska niitä vaan yt on tarjolla ja kaikki äidit eivät kerro omasta taustaan ja siitä mitä he ovat käyttäneet.
Eikä nämä äidit välttämättä täytä kriteeriä: alkoholisiti, mutta varmaan tiedät että alkoholi voi olla ilman tuota titteliäkin ongelma tai aiheuttaa ongelmia.

Ja jos lapsi saa sikiökautena vaurioita niin niitä ei välttämättä havaita siinä vaiheessa kun lapsi adoptoidaan, sillä lapsi voi olla niin pieni.
Ja minä en ainakaan ole meidän alueella kuullut että joku adoptiolapsi ei olisi löytänyt vanhempia ja olisi siksi joutunut sijaisperheeseen.
Missä päin näin on tapahtunut?
(Mutta se on eri asia jos äiti HALUAA antaa lapsensa mieluummin kiertoon: lastenkoti, sijaisperhe, jne..Ja jos lapsi on vaikeasti vammainen, silloin biologinenkin tavallinen perhe voi päätyä antamaan lapsen hoitolaitokseen ja miksei sellainen äiti joka ei itse halua lasta pitää, voisi päätyä samaan ratkaisuun. Joskus laitos voi olla paras paikka, kun lapsella on paljon erityistarpeita.)

Ja jos sinä saisit valita että käytätkö odotusaikana alkoholia vai et, niin eikö olisi järkevää että adoptoiva perhekin saisi itse päättää että haluaako lapsen jonka odotusaikana on käytetty päihteitä.

(Vaikka sinä voi olla 100%n varma käytöstä omalla kohdalla ja adoptoiva ei voi koskaan olla. )

Kirjoitit näin:

"Ja jos sinä saisit valita että käytätkö odotusaikana alkoholia vai et, niin eikö olisi järkevää että adoptoiva perhekin saisi itse päättää että haluaako lapsen jonka odotusaikana on käytetty päihteitä."

Minä kun olen koko ajan luullut, että adoptiossa etsitään nimenomaan lapsille koteja sekä edetään koko ajan lapsen etua ajatellen. Nyt minä opinkin, että adoptiovanhemmat päättää millaisen lapsen haluavat.

Ei kai adoptiota voi eikä pidä verrata biologisen lapsen odotukseen, kun kerran etsitään koteja jo syntyneille kotia tarvitseville lapsille.

Onko adoptiossa siis kyse lapsen edusta vai adoptiovanhemmiksi haluavien päätöksistä?

kysyn täältä kirjoitti:

Kirjoitit näin:

"Ja jos sinä saisit valita että käytätkö odotusaikana alkoholia vai et, niin eikö olisi järkevää että adoptoiva perhekin saisi itse päättää että haluaako lapsen jonka odotusaikana on käytetty päihteitä."

Minä kun olen koko ajan luullut, että adoptiossa etsitään nimenomaan lapsille koteja sekä edetään koko ajan lapsen etua ajatellen. Nyt minä opinkin, että adoptiovanhemmat päättää millaisen lapsen haluavat.

Ei kai adoptiota voi eikä pidä verrata biologisen lapsen odotukseen, kun kerran etsitään koteja jo syntyneille kotia tarvitseville lapsille.

Onko adoptiossa siis kyse lapsen edusta vai adoptiovanhemmiksi haluavien päätöksistä?

..niin silloinhan lapsi voitaisiin antaa kenelle vain perheelle.
Esim. jos joku lapsi on punahiuksinen ja Suomessa olisi vain yksi punahiuksinen avopari, niin lapsi annettaisiin heille.
Mutta haluaisivatko nämä punahiuksiset lasta? Haluaisivatko he toisen ihmisen lasta?
Haluaisivatko he adoptoida lapsen omaksi lailliseksi lapsekseen?

Mutta se ei mene näin!
Vaan pitää olla ihmisiä jotka ovat valmiita adoptoimaan, käymään neuvonnan ja heidän tulee täyttää kriteerit.
Kun nämä avioparit jotka haluavat adoptoida ilmoittavat jos heillä on tiettyjä toiveita lapsen suhteen, niin silloin voidaan saada aikaiseksi adoptio, jossa vanhemmat ovat valmiita ottamaan lapsekseen juuri sen lapsen.

Mutta asia ei ole näinkään yksinkertainen, sillä kuvioon vaikuttaa myös adoptioneuvojat ja tietysti biologiset vanhemmat, heillä on omat mielipiteensä.
Siksi kukaan adoptoija ei voi itse valita lasta.
Mutta heitä kannattaa kuunnella jotta heillä ei tule mieleen alkaa katumaan.

Jos adoptiossa on kyse lapsen edusta, mutta jotta se toteutuisi, kannattaa kuunnella kaikkia osapuolia.

(Miksi kaikki pitää vääntää rautalangasta?)

Yks vaan. kirjoitti:

..niin silloinhan lapsi voitaisiin antaa kenelle vain perheelle.
Esim. jos joku lapsi on punahiuksinen ja Suomessa olisi vain yksi punahiuksinen avopari, niin lapsi annettaisiin heille.
Mutta haluaisivatko nämä punahiuksiset lasta? Haluaisivatko he toisen ihmisen lasta?
Haluaisivatko he adoptoida lapsen omaksi lailliseksi lapsekseen?

Mutta se ei mene näin!
Vaan pitää olla ihmisiä jotka ovat valmiita adoptoimaan, käymään neuvonnan ja heidän tulee täyttää kriteerit.
Kun nämä avioparit jotka haluavat adoptoida ilmoittavat jos heillä on tiettyjä toiveita lapsen suhteen, niin silloin voidaan saada aikaiseksi adoptio, jossa vanhemmat ovat valmiita ottamaan lapsekseen juuri sen lapsen.

Mutta asia ei ole näinkään yksinkertainen, sillä kuvioon vaikuttaa myös adoptioneuvojat ja tietysti biologiset vanhemmat, heillä on omat mielipiteensä.
Siksi kukaan adoptoija ei voi itse valita lasta.
Mutta heitä kannattaa kuunnella jotta heillä ei tule mieleen alkaa katumaan.

Jos adoptiossa on kyse lapsen edusta, mutta jotta se toteutuisi, kannattaa kuunnella kaikkia osapuolia.

(Miksi kaikki pitää vääntää rautalangasta?)

Ihan totta kirjoitat!

Toisaalta esimerkiksi kotimaisten adoptiolasten kohdalla tilanne on se, että heille olisi helposti pari tuhatta pariskuntaa, jotka adoptoisivat heidät, jos voisivat. Heistä monet eivät voi lähteä kotimaiseen adoptioprosessiin, koska he ovat liian nuoria, he eivät ole vielä naimisissa, heillä on jo biologisia lapsia, toisella vanhemmalla on jo biolapsi(a) ja niin edelleen. Toisaalta monille ei ole väliä sillä, missä maassa adoptoitava lapsi on syntynyt ja jos näin on, niin heidät ohjataan usein suoraan ulkomaiseen adoptioon.

Tämä on adoptiossa nurin kurista. Samoin ulkomaisessa adoptiossa monien maiden "jonoihin" ei edes pääse, jos ei ole tietyn ikäinen, tietty koulutus, tarpeeksi varallisuutta tai muita ominaisuuksia.

Minun mielestäni näissä tilanteissa ei ole enää kyse siitä, että valitaan lapsille sopivimpia perheitä. Valitettavasti sosiaalityöntekijätkin ovat inhimillisiä ihmisiä ja he saattavat esimerkiksi arvostaa akateemista koulutusta poikkeuksellisen korkealle tai varallisuutta tai vaikka hoitoalan koulutusta. Adoptioneuvonta on kuitenkin niin lyhyt ja hakijoille jännittävä tilanne, että ei sen perusteella saada pariskunnista luotettavaa kuvaa. On oikeastaan aika järkyttävää, että adoptiossa samat henkilöt antavat neuvontaa adoptiovanhemmuuteen ja arvioivat ihmisten soveltuvuutta adoptioon. Usein adoptioneuvontaa antaa vain yksi työntekijä, milloin pelkästään henkilökemia voi olla ratkaisevin juttu. Adoptiolasta toivovat vanhemmat ovat kyllä siinä tilanteessa valmiita tekemään ja sanomaan lähes mitä tahansa lapsen saadakseen.

Mielestäni on ihan oikein, että adoptiovanhempia kuullaan siinä, millaisia toiveita he lapsesta esittävät. Yhtä tärkeää on kuulla tietenkin myös biologisia vanhempia tai vaikka kohdemaan viranomaisia. On kuitenkin vähän hurskastelua sanoa, että lapselle valitaan sopivin perhe, kun monissa maissa (kotimaassakin!) adoptioperhe valitaan hyvin usein karskisti jonotusajan perusteella ellei ole erityisen vahvoja syitä muuhun.

Adoptoiva ymmärtää koska hän käy neuvonnassa, mutta kun nämä postaajat ei käy neuvonnassa niin ne ei ymmärrä ja tuntuu että ne ei siksi puhu meidän kanssa edes samaa kieltä.

Toivon että heistä joku joskus päätyisi adoptioon oman perheen kasvattamiseksi ja he silloin ymmärtäisivät että adoptio ei ole mikään helppo ratkaisu, se vaatii mm. hyvin paljon paneutumista, aikaa, ymmärtämistä ja tiedon hankkimista.
Adoptio ei ole nymyään mikään läphuutojuttu, joka sallitaan kenelle vain sitä toivovalle!

Kirjoitit näin:

"En ymmärrä (enkä usko), miksi kukaan adoptiovanhempi haluaisi estää lastaan hankkimasta tietoa biologisesta perheestään."

Kyllä näin vaan on. Ei minunkaan adoptioperheen aikuishenkilöt estäneet minua etsimästä TIETOA biologisesta perheestä. He itse asiassa tukivat minua kovasti tiedonhankinnassa ja lähtivät (tai adoperheen naishenkilö lähti) mukaani Pelan Helsingin toimistoon. Siellä he yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa yhdessä visersivät miten hyvä minun on ollut olla adoptioperheessä ja miten hienosti elämäni (siis opiskelut yms) on menneet. Biologisista vanhemmista oli jonkun verran tietoa, joka oli kyllä 19 vuotta vanhaa tietoa. Niiden mukaan vanhempani olivat vastuutonta nuorisoa, joka oli kaiken muun pahan lisäksi saaneet aikaan toivomattoman vauvan Suomen sosiaalityön niskoille. Onneksi adoptioperhe oli niin hyväsydäminen että otti minut. VIITEEN VUOTEEN en uskaltanut ottaa yhteyttä biologisiin vanhempiini, koska Pelasta sanoivat ettei se varmaan tule onnistumaan ja niin edelleen. Sitten otin äitiini yhteyttä ILMAN Pelaa ja adoperheelle en ole kertonut asiasta vieläkään. Tiedän ketkä tänä päivänä ovat oikea perheeni. Sattumalta tunnen myös monia muita kotimaasta adoptoituja, joiden adoperhe ei ole tukenut lapsia juurien etsimisessä. Tiedän tälläkin hetkellä yhden noin 10-vuotiaan kotimaasta adoptoidun, jonka perhetilannetta säälin todella paljon. Lapsiraukka elää juuri siinä lapsettomien ihmisten miellyttämisrumbassa mikä on niin monille adoptoiduille tuttua.

on tässä kirjoitti:

Kirjoitit näin:

"En ymmärrä (enkä usko), miksi kukaan adoptiovanhempi haluaisi estää lastaan hankkimasta tietoa biologisesta perheestään."

Kyllä näin vaan on. Ei minunkaan adoptioperheen aikuishenkilöt estäneet minua etsimästä TIETOA biologisesta perheestä. He itse asiassa tukivat minua kovasti tiedonhankinnassa ja lähtivät (tai adoperheen naishenkilö lähti) mukaani Pelan Helsingin toimistoon. Siellä he yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa yhdessä visersivät miten hyvä minun on ollut olla adoptioperheessä ja miten hienosti elämäni (siis opiskelut yms) on menneet. Biologisista vanhemmista oli jonkun verran tietoa, joka oli kyllä 19 vuotta vanhaa tietoa. Niiden mukaan vanhempani olivat vastuutonta nuorisoa, joka oli kaiken muun pahan lisäksi saaneet aikaan toivomattoman vauvan Suomen sosiaalityön niskoille. Onneksi adoptioperhe oli niin hyväsydäminen että otti minut. VIITEEN VUOTEEN en uskaltanut ottaa yhteyttä biologisiin vanhempiini, koska Pelasta sanoivat ettei se varmaan tule onnistumaan ja niin edelleen. Sitten otin äitiini yhteyttä ILMAN Pelaa ja adoperheelle en ole kertonut asiasta vieläkään. Tiedän ketkä tänä päivänä ovat oikea perheeni. Sattumalta tunnen myös monia muita kotimaasta adoptoituja, joiden adoperhe ei ole tukenut lapsia juurien etsimisessä. Tiedän tälläkin hetkellä yhden noin 10-vuotiaan kotimaasta adoptoidun, jonka perhetilannetta säälin todella paljon. Lapsiraukka elää juuri siinä lapsettomien ihmisten miellyttämisrumbassa mikä on niin monille adoptoiduille tuttua.

En ole lapseton enkä adoptoinut, mutta sivusta seurannut. Kirjoituksesi ovat niin naiiveja ja ennakkoluuloisia (rasistisia, jos vaihtaisit kaikkien "lapsettomat"-sanojesi kohdalle esim. romani), että vaikea uskoa sinun olevan aikuinen.

En tiedä, mitä vanhempasi ovat sinulle tehneet, jotta olet elämässäsi noin katkeroitunut. Adoptio ei kuitenkaan varmasti ole syy kaikkiin ongelmiisi. Tämä on ihan tuttu psykologinen ilmiö, jossa kaikki kasaantuneet vaikeudet ja ongelmat pyritään selittämään jostakin yksittäisestä asiasta johtuvaksi.

Toisekseen, adoptioprosessi on totisesti nykyään vähän toista kuin sinua adoptoitaessa (oletan nyt että olet täysi-ikäinen). Ota selvää asioista.

Kolmanneksi, koska sinulla selvästi on suunnaton maailman parantamistarve, joka suuntautuu lapsiin, ehdotan, että otat kohteeksesi ne lapset, jotka Suomessakin OIKEASTI kärsivät ja elävät surkeissa perheoloissa, kärsivät vanhempiensa pahoinpitelystä, mielenterveysongelmista, päihteidenkäytöstä, insestistä jne.
Heitä kyllä riittää. Ja veikkaisinpa, että suurin osa elää biologisissa perheissään.

hkm kirjoitti:

En ole lapseton enkä adoptoinut, mutta sivusta seurannut. Kirjoituksesi ovat niin naiiveja ja ennakkoluuloisia (rasistisia, jos vaihtaisit kaikkien "lapsettomat"-sanojesi kohdalle esim. romani), että vaikea uskoa sinun olevan aikuinen.

En tiedä, mitä vanhempasi ovat sinulle tehneet, jotta olet elämässäsi noin katkeroitunut. Adoptio ei kuitenkaan varmasti ole syy kaikkiin ongelmiisi. Tämä on ihan tuttu psykologinen ilmiö, jossa kaikki kasaantuneet vaikeudet ja ongelmat pyritään selittämään jostakin yksittäisestä asiasta johtuvaksi.

Toisekseen, adoptioprosessi on totisesti nykyään vähän toista kuin sinua adoptoitaessa (oletan nyt että olet täysi-ikäinen). Ota selvää asioista.

Kolmanneksi, koska sinulla selvästi on suunnaton maailman parantamistarve, joka suuntautuu lapsiin, ehdotan, että otat kohteeksesi ne lapset, jotka Suomessakin OIKEASTI kärsivät ja elävät surkeissa perheoloissa, kärsivät vanhempiensa pahoinpitelystä, mielenterveysongelmista, päihteidenkäytöstä, insestistä jne.
Heitä kyllä riittää. Ja veikkaisinpa, että suurin osa elää biologisissa perheissään.

Siis tämä on ihan uskomatonta, että te käännätte aina adoption epäkohdista keskustelun pois aiheesta. Kyllä minä tiedän ja uskon, että Suomessa on vaikka kuinka paljon huonoissa oloissa eläviä lapsia. Se ei kuitenkaan ole syy sulkea silmiä adoption epäkohdilta.

Suomessa adoption epäkohtia ovat tällä hetkellä mm.

- adoptiovanhemmille ei tehdä psyykkistä tutkimusta
- kotimaan adoptiossa noudatetaan yhden lapsen politiikkaa
- Kiinan adoptioiden eettisyyttä täytyy epäillä, mutta sitä ei Suomessa haluta epäillä
- Suomessa ei ole adoptioperheille riittävästi adoption jälkeisiä tukimuotoja

Sitten vielä te AINA väitätte, että adoptio on muuttunut siitä ajasta meitä jo aikuisia (arvasit oikein) adoptoitiin. Valitettavasti meidänkin lähipiireissä on adoptioperheitä, joissa on leikki-ikäisiä lapsia. Me juttelemme adoptioneuvontaa antavien sosiaalityöntekijöiden kanssa aina silloin tällöin ja viimeksi tämmöinen oli tämän vuoden helmikuussa. Me seuraamme adoptiokeskusteluita, me luemme Adoptioperheet ry:n materiaalia, kirjoja, järjestöjen nettisivuja ja materiaalia, osa meistä on vieraillut tapaamisissa ja adoptiovanhempien koulutuksissa jne. Monet asiat ovat muuttuneet, mutta tietyt perusongelmat ovat ja pysyvät. Te ette edes ymmärrä niitä ennenkuin adoptiolapsenne ovat jossain murrosiässä - jos silloinkaan.

Mutta te hyökkäätte aina samoin argumentein:

(1)Suomessa bioperheissä elävät lapset kärsivät
(2)adoptio on muuttunut "paremmaksi" siitä kuin meidät adoptoitiin

Ja tämä on selvästi teidän tapanne käydä näitä keskusteluita. Odotamme innolla, että keksitte enemmän ja parempia perusteluita sekä opitte ottamaan adoptiokeskusteluun muutkin osapuolet mukaan.

PS. Itse asiassa elämäni on monella tavalla erittäin ihanaa. Opiskelen yliopistossa, olen kihloissa ja elämässäni on paljon hyvää. Joten "adoptio ei kuitenkaan varmasti ole syy kaikkiin ongelmiini" sillä ei minulla oikeastaan ole tällä hetkellä muita ongelmia kuin tämä adoptio. Adoptio vaikutti elämääni aikoinaan kielteisesti, mutta onneksi ne vuodet ovat jo ohi. Adoptio on sitä paitsi antanut minulle paljon hyvääkin - olen saanut toisista adoptoiduista hyviä ystäviä. Olen loppuikäni adoptoitu, vaikka en ole enää adoptioperheeseen yhteydessä. Välimatkaa on yli 500 kilometriä ja se on ikioma turvavyöhykkeeni.

on tässä kirjoitti:

Kirjoitit näin:

"En ymmärrä (enkä usko), miksi kukaan adoptiovanhempi haluaisi estää lastaan hankkimasta tietoa biologisesta perheestään."

Kyllä näin vaan on. Ei minunkaan adoptioperheen aikuishenkilöt estäneet minua etsimästä TIETOA biologisesta perheestä. He itse asiassa tukivat minua kovasti tiedonhankinnassa ja lähtivät (tai adoperheen naishenkilö lähti) mukaani Pelan Helsingin toimistoon. Siellä he yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa yhdessä visersivät miten hyvä minun on ollut olla adoptioperheessä ja miten hienosti elämäni (siis opiskelut yms) on menneet. Biologisista vanhemmista oli jonkun verran tietoa, joka oli kyllä 19 vuotta vanhaa tietoa. Niiden mukaan vanhempani olivat vastuutonta nuorisoa, joka oli kaiken muun pahan lisäksi saaneet aikaan toivomattoman vauvan Suomen sosiaalityön niskoille. Onneksi adoptioperhe oli niin hyväsydäminen että otti minut. VIITEEN VUOTEEN en uskaltanut ottaa yhteyttä biologisiin vanhempiini, koska Pelasta sanoivat ettei se varmaan tule onnistumaan ja niin edelleen. Sitten otin äitiini yhteyttä ILMAN Pelaa ja adoperheelle en ole kertonut asiasta vieläkään. Tiedän ketkä tänä päivänä ovat oikea perheeni. Sattumalta tunnen myös monia muita kotimaasta adoptoituja, joiden adoperhe ei ole tukenut lapsia juurien etsimisessä. Tiedän tälläkin hetkellä yhden noin 10-vuotiaan kotimaasta adoptoidun, jonka perhetilannetta säälin todella paljon. Lapsiraukka elää juuri siinä lapsettomien ihmisten miellyttämisrumbassa mikä on niin monille adoptoiduille tuttua.

..muuhan lapsi ei tänä päivänä elä vanhempien miellyttämisrumbassa????
Minä tunnen adoptoituja, jotka eivät ole pyrkineet elämään kaikkessa vanehmpien pillin mukaan.
Ja tunnen biologisia lapsia, jotka on elänyt tässä vanhempien miellyttämisrumbassa. Se päätyi siihen että tuli itsetuhoisia ajatuksia, ja todellista hoiturumbaa.

Mutta kuka näistä biologisista raukoista huolehtii, joiden elämä kaatuu kuin korttitalo?

"psykologinen ilmiö... kirjoitti:

Siis tämä on ihan uskomatonta, että te käännätte aina adoption epäkohdista keskustelun pois aiheesta. Kyllä minä tiedän ja uskon, että Suomessa on vaikka kuinka paljon huonoissa oloissa eläviä lapsia. Se ei kuitenkaan ole syy sulkea silmiä adoption epäkohdilta.

Suomessa adoption epäkohtia ovat tällä hetkellä mm.

- adoptiovanhemmille ei tehdä psyykkistä tutkimusta
- kotimaan adoptiossa noudatetaan yhden lapsen politiikkaa
- Kiinan adoptioiden eettisyyttä täytyy epäillä, mutta sitä ei Suomessa haluta epäillä
- Suomessa ei ole adoptioperheille riittävästi adoption jälkeisiä tukimuotoja

Sitten vielä te AINA väitätte, että adoptio on muuttunut siitä ajasta meitä jo aikuisia (arvasit oikein) adoptoitiin. Valitettavasti meidänkin lähipiireissä on adoptioperheitä, joissa on leikki-ikäisiä lapsia. Me juttelemme adoptioneuvontaa antavien sosiaalityöntekijöiden kanssa aina silloin tällöin ja viimeksi tämmöinen oli tämän vuoden helmikuussa. Me seuraamme adoptiokeskusteluita, me luemme Adoptioperheet ry:n materiaalia, kirjoja, järjestöjen nettisivuja ja materiaalia, osa meistä on vieraillut tapaamisissa ja adoptiovanhempien koulutuksissa jne. Monet asiat ovat muuttuneet, mutta tietyt perusongelmat ovat ja pysyvät. Te ette edes ymmärrä niitä ennenkuin adoptiolapsenne ovat jossain murrosiässä - jos silloinkaan.

Mutta te hyökkäätte aina samoin argumentein:

(1)Suomessa bioperheissä elävät lapset kärsivät
(2)adoptio on muuttunut "paremmaksi" siitä kuin meidät adoptoitiin

Ja tämä on selvästi teidän tapanne käydä näitä keskusteluita. Odotamme innolla, että keksitte enemmän ja parempia perusteluita sekä opitte ottamaan adoptiokeskusteluun muutkin osapuolet mukaan.

PS. Itse asiassa elämäni on monella tavalla erittäin ihanaa. Opiskelen yliopistossa, olen kihloissa ja elämässäni on paljon hyvää. Joten "adoptio ei kuitenkaan varmasti ole syy kaikkiin ongelmiini" sillä ei minulla oikeastaan ole tällä hetkellä muita ongelmia kuin tämä adoptio. Adoptio vaikutti elämääni aikoinaan kielteisesti, mutta onneksi ne vuodet ovat jo ohi. Adoptio on sitä paitsi antanut minulle paljon hyvääkin - olen saanut toisista adoptoiduista hyviä ystäviä. Olen loppuikäni adoptoitu, vaikka en ole enää adoptioperheeseen yhteydessä. Välimatkaa on yli 500 kilometriä ja se on ikioma turvavyöhykkeeni.

ei ole katkaissut suhteitaan vanhempiinsa?

Mutta toivottavasti ymmärrät kuka siitä kärsii eniten?! Loppujen lopuksi!

Et varmaan ymmärtänyt kirjoittajan psykologista puolta? Sillä kirjoituksesi kuulostaa juuri siltä!
"Minulla ei ole mitään muuta ongelmaa"
Niinpä niin!
Et olisi voinut sitä paremmin ilmaista!

Mutta ehkä joskus vanhana tai oppineena ymmärrät saman kuin minä ja se jolle vastasit.

"psykologinen ilmiö... kirjoitti:

Siis tämä on ihan uskomatonta, että te käännätte aina adoption epäkohdista keskustelun pois aiheesta. Kyllä minä tiedän ja uskon, että Suomessa on vaikka kuinka paljon huonoissa oloissa eläviä lapsia. Se ei kuitenkaan ole syy sulkea silmiä adoption epäkohdilta.

Suomessa adoption epäkohtia ovat tällä hetkellä mm.

- adoptiovanhemmille ei tehdä psyykkistä tutkimusta
- kotimaan adoptiossa noudatetaan yhden lapsen politiikkaa
- Kiinan adoptioiden eettisyyttä täytyy epäillä, mutta sitä ei Suomessa haluta epäillä
- Suomessa ei ole adoptioperheille riittävästi adoption jälkeisiä tukimuotoja

Sitten vielä te AINA väitätte, että adoptio on muuttunut siitä ajasta meitä jo aikuisia (arvasit oikein) adoptoitiin. Valitettavasti meidänkin lähipiireissä on adoptioperheitä, joissa on leikki-ikäisiä lapsia. Me juttelemme adoptioneuvontaa antavien sosiaalityöntekijöiden kanssa aina silloin tällöin ja viimeksi tämmöinen oli tämän vuoden helmikuussa. Me seuraamme adoptiokeskusteluita, me luemme Adoptioperheet ry:n materiaalia, kirjoja, järjestöjen nettisivuja ja materiaalia, osa meistä on vieraillut tapaamisissa ja adoptiovanhempien koulutuksissa jne. Monet asiat ovat muuttuneet, mutta tietyt perusongelmat ovat ja pysyvät. Te ette edes ymmärrä niitä ennenkuin adoptiolapsenne ovat jossain murrosiässä - jos silloinkaan.

Mutta te hyökkäätte aina samoin argumentein:

(1)Suomessa bioperheissä elävät lapset kärsivät
(2)adoptio on muuttunut "paremmaksi" siitä kuin meidät adoptoitiin

Ja tämä on selvästi teidän tapanne käydä näitä keskusteluita. Odotamme innolla, että keksitte enemmän ja parempia perusteluita sekä opitte ottamaan adoptiokeskusteluun muutkin osapuolet mukaan.

PS. Itse asiassa elämäni on monella tavalla erittäin ihanaa. Opiskelen yliopistossa, olen kihloissa ja elämässäni on paljon hyvää. Joten "adoptio ei kuitenkaan varmasti ole syy kaikkiin ongelmiini" sillä ei minulla oikeastaan ole tällä hetkellä muita ongelmia kuin tämä adoptio. Adoptio vaikutti elämääni aikoinaan kielteisesti, mutta onneksi ne vuodet ovat jo ohi. Adoptio on sitä paitsi antanut minulle paljon hyvääkin - olen saanut toisista adoptoiduista hyviä ystäviä. Olen loppuikäni adoptoitu, vaikka en ole enää adoptioperheeseen yhteydessä. Välimatkaa on yli 500 kilometriä ja se on ikioma turvavyöhykkeeni.

Kirjoitit: '....Adoptio vaikutti elämääni aikoinaan kielteisesti, mutta onneksi ne vuodet ovat jo ohi....'

Miten aikoinaan sinulle olisi sitten pitänyt käydä kun biologinen äitisi päätti ettei voi pitää sínua ?
Tarkoitan, että bioäitisi päätös ei sinusta siis ollut se asia mikä vaikutti negatiivisesti elämääsi vaan nimenomaan adoptio ?

Eli olisitko halunnut kasvaa lastenkodissa ? Käsittääkseni nykytutkimukset(kin) pitävät (tavallista) perhettä kuitenkin parempana kasvupaikkana kuin lastenkotia vaihtuvine aikuisineen ?

Vai kohdistuuko kritiikkisi siihen että mielestäsi juuri sinun adoptiovanhempasi eivät olleet sopivia adoptiovanhemmiksi ?

Vai mikä on se ydin sinun adoptiokrittisyydessä ?
Ihan vilpittömästi tätä kyselen ja yritän ymmärtää.

Itse adoptioäitinä olen samaa mieltä siitä että adoption jälkipalvelu on Suomessa lastenkengissä mutta onneksi sitä alkaa pikkuhiljaa olemaaan edes jonkin verran (esim. PeLa:lla). Toivottavasti kunnat ja valtion ymmärtäisivät mistä on kysymys ja kuinka tarpeellista jälkipalvelu on ja rahaa palveluiden kehittämiseen myönnettäisiin.
Kovasti sen eteen adoptiovanhemmat ja järjestöt tekevät työtä, usko pois.

Lapsen kiitollisuudesta adoptiovanhemmilleen: tämäkin on minulle vieras ajatus.
Kuka 'pakottaa' lapsen olemaan kiitollinen vanhemmilleen ?!

Mielestäni on ehdottoman väärin jos adoptiovanhemmat sanovat lapselleen 'sinun pitäisi olla kiitollinen adoptiosta' tai vastaavaa.

Mutta jos tällaista ei ole niin mistä se 'pakkokiitollisuuden' tunne lapselle tulee ?

Ei meillä ainakaan lapset ole yhtään 'kiitollisia' jos se tarkoittaa sitä että pitäisi ylenpalttisesti totella vanhempiaan, muistaa jotenkin kiittää siitä että on saanut uuden kodin tai olla ns. kiltti lapsi.
Meidän lapset ainakin meuhkaavat vanhemmilleen kuten ketkä tahansa lapset, kiitollisuus on siitä kaukana :-) Ja niin pitää ollakin. Enemmin me vanhemmat olemmme kiitollisia siitä että meidän huostaamme on nämä meuhkaavat ihmeet annettu.

Biologisista vanhemmista: kyllä nykyjään kaikille tuleville adoptiovanhemmille puhutaan siitä kuinka tärkeää biologinen tausta on ja kuinka tärkeää on tukea ja auttaa lasta etsimään juuriaan ja biovanhempiaan. Asenteet olivat varmasti toisenlaisia, jopa päinvastaisia, tässä asiassa 15-20 vuotta sitten. Toki adoptiovanehhamtkin ovat yksilöitä joten yhden tai muutaman käytöksestä ei voi paljoa yleistää.

Adoptiossa on varmasti paljon parantamisen varaa mutta uskon ehdottomasti että parempaan suuntaan ollaan menossa. Tässä vaan tarvitaan ponnistuksia kaikilta osapuolilta: adoptiovahemmilta ja aikuisilta adoptoiduilta, sekä kunnilta ja valtiolta jotta homma saadaan toimimaan hyvin.

Voi hyvää päivää kirjoitti:

ei ole katkaissut suhteitaan vanhempiinsa?

Mutta toivottavasti ymmärrät kuka siitä kärsii eniten?! Loppujen lopuksi!

Et varmaan ymmärtänyt kirjoittajan psykologista puolta? Sillä kirjoituksesi kuulostaa juuri siltä!
"Minulla ei ole mitään muuta ongelmaa"
Niinpä niin!
Et olisi voinut sitä paremmin ilmaista!

Mutta ehkä joskus vanhana tai oppineena ymmärrät saman kuin minä ja se jolle vastasit.

Nyt luit kyllä viestiäni kuin piru raamattua. (Tarkoituksella raamattu pienellä, sen verran traumoja on siitä jäänyt.)

Kirjoitin muuten aiemmin, että minulla ei OIKEASTAAN ole nyt muita ongelmia kuin adoptiotausta. En kirjoittanut, että minulla ei ole mitään muuta ongelmaa, kuten sinä tekstiäni vääristelit.

Adoptiotausta on elämäni suurin ongelma ainakin tällä hetkellä. En voi sille mitään, mutta toivottavasti sen trauman painoarvo vähenee ajan myötä. Se on jo nyt helpottanut paljon, kun olen päässyt yhteyteen biologisen perheeni kanssa ja saanut selvittää asiaa heidän kanssaan sekä lukenut ja jutellut adoptiosta tosi paljon.

En tosiaan tiedä, kuka kärsii eniten siitä, kun olen katkaissut välini adoptiovanhempiin. Minulle välien katkaisu oli ehdottomasti oikea ratkaisu, minkä avulla pääsin vihdoin selvittelemään elämääni ja itseäni. Muutamaan heidän sukulaiseensa olen satunnaisesti yhteydessä. Asun toisella puolella Suomea ja olen kohta muuttamassa avomieheni kanssa ulkomaille. Olen luonut ympärilleni uuden sosiaalisen verkoston biosukulaisista, ystävistä ja avomiehen sukulaisista. Olen käynyt myö yli 3 vuotta psykoterapiassa ja vasta nyt alkaa tuntua siltä, etten enää tarvitse sitä yhtä paljon ja säännöllisesti ainakaan. Adovanhemmilleni olen ainoa lapsi ja ehkä vielä joku päivä pystyn lähestymään heitäkin. Sen aika näyttää.

Kuka auttaa bioja? kirjoitti:

..muuhan lapsi ei tänä päivänä elä vanhempien miellyttämisrumbassa????
Minä tunnen adoptoituja, jotka eivät ole pyrkineet elämään kaikkessa vanehmpien pillin mukaan.
Ja tunnen biologisia lapsia, jotka on elänyt tässä vanhempien miellyttämisrumbassa. Se päätyi siihen että tuli itsetuhoisia ajatuksia, ja todellista hoiturumbaa.

Mutta kuka näistä biologisista raukoista huolehtii, joiden elämä kaatuu kuin korttitalo?

Kysyt kuka huolehtii biologisista lapsiraukoista, jos heidän elämänsä kaatuu kuin korttitalo. En tiedä tuohon vastausta, mutta kai heillä on ainakin Suomessa käytettävissään tismalleen samat palvelut kuin esimerkiksi minulla, vaikka minä olenkin adoptoitu.

Minä en suinkaan ole saanut mitään etuoikeuksisa terveyskeskuksissa, aikuispsykiatrian polilla, osastohoidossa, ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiöllä enkä kelassa. Sosiaalityöntekijäni (siis psykiatrisen osaston sosiaalityöntekijä - ei adoption sosiaalityöntekijä) yritti selvittää, voinko saada jotain erityistä apua adoptiotaustani suhteen. Semmoista hän ei löytänyt, vaikka etsi käsittääkseni tosi sitkeästi. Ei ammattilaiset tietenkään tiedä kaikista bioperheen lapsia kohdanneista ongelmistakaan, mutta oli kyllä ikävä aina huomata, ettei työntekijät tiedä adoptiosta mitään. Mielestäni adoptio siis ainakin mutkisti hoitoasioitani eikä ainakaan helpottanut niitä. Adoptiovanhempani eivät aikoinaan etsineet minulle apua, vaikka oireilin pahasti ja pyysin apua. Hankkiuduin itse 16-vuotiaana nuorisokotiin asumaan ja pääsin sinne huumekokeilujen takia. Sain asua siellä lukion loppuun asti, minkä jälkeen sain tukiyksiön. Sosiaalityö tuki minua 21-vuotiaaksi. Rahaa olisi riittänyt adoptioperheelläkin, mutta sen rahan vastaanottaminen olisi tarkoittanut minulle sielun myymistä.

Ilman muuta kirjoitti:

Kirjoitit: '....Adoptio vaikutti elämääni aikoinaan kielteisesti, mutta onneksi ne vuodet ovat jo ohi....'

Miten aikoinaan sinulle olisi sitten pitänyt käydä kun biologinen äitisi päätti ettei voi pitää sínua ?
Tarkoitan, että bioäitisi päätös ei sinusta siis ollut se asia mikä vaikutti negatiivisesti elämääsi vaan nimenomaan adoptio ?

Eli olisitko halunnut kasvaa lastenkodissa ? Käsittääkseni nykytutkimukset(kin) pitävät (tavallista) perhettä kuitenkin parempana kasvupaikkana kuin lastenkotia vaihtuvine aikuisineen ?

Vai kohdistuuko kritiikkisi siihen että mielestäsi juuri sinun adoptiovanhempasi eivät olleet sopivia adoptiovanhemmiksi ?

Vai mikä on se ydin sinun adoptiokrittisyydessä ?
Ihan vilpittömästi tätä kyselen ja yritän ymmärtää.

Itse adoptioäitinä olen samaa mieltä siitä että adoption jälkipalvelu on Suomessa lastenkengissä mutta onneksi sitä alkaa pikkuhiljaa olemaaan edes jonkin verran (esim. PeLa:lla). Toivottavasti kunnat ja valtion ymmärtäisivät mistä on kysymys ja kuinka tarpeellista jälkipalvelu on ja rahaa palveluiden kehittämiseen myönnettäisiin.
Kovasti sen eteen adoptiovanhemmat ja järjestöt tekevät työtä, usko pois.

Lapsen kiitollisuudesta adoptiovanhemmilleen: tämäkin on minulle vieras ajatus.
Kuka 'pakottaa' lapsen olemaan kiitollinen vanhemmilleen ?!

Mielestäni on ehdottoman väärin jos adoptiovanhemmat sanovat lapselleen 'sinun pitäisi olla kiitollinen adoptiosta' tai vastaavaa.

Mutta jos tällaista ei ole niin mistä se 'pakkokiitollisuuden' tunne lapselle tulee ?

Ei meillä ainakaan lapset ole yhtään 'kiitollisia' jos se tarkoittaa sitä että pitäisi ylenpalttisesti totella vanhempiaan, muistaa jotenkin kiittää siitä että on saanut uuden kodin tai olla ns. kiltti lapsi.
Meidän lapset ainakin meuhkaavat vanhemmilleen kuten ketkä tahansa lapset, kiitollisuus on siitä kaukana :-) Ja niin pitää ollakin. Enemmin me vanhemmat olemmme kiitollisia siitä että meidän huostaamme on nämä meuhkaavat ihmeet annettu.

Biologisista vanhemmista: kyllä nykyjään kaikille tuleville adoptiovanhemmille puhutaan siitä kuinka tärkeää biologinen tausta on ja kuinka tärkeää on tukea ja auttaa lasta etsimään juuriaan ja biovanhempiaan. Asenteet olivat varmasti toisenlaisia, jopa päinvastaisia, tässä asiassa 15-20 vuotta sitten. Toki adoptiovanehhamtkin ovat yksilöitä joten yhden tai muutaman käytöksestä ei voi paljoa yleistää.

Adoptiossa on varmasti paljon parantamisen varaa mutta uskon ehdottomasti että parempaan suuntaan ollaan menossa. Tässä vaan tarvitaan ponnistuksia kaikilta osapuolilta: adoptiovahemmilta ja aikuisilta adoptoiduilta, sekä kunnilta ja valtiolta jotta homma saadaan toimimaan hyvin.

Biologinen äitini ei koskaan päättänyt (ainakaan omien sanojensa mukaan), ettei voi minua pitää. Adoptiopaperit on allekirjoittanut bioäitini äiti. Adoptio oli myös bioäidilleni, joka oli silloin 17-vuotias, erittäin järkyttävä elämänvaihe. Hän mm. yritti sen jälkeen itsemurhaa, mutta onneksi ei onnistunut siinä.

Ajattelen ainakin nyt, että olisin mieluummin kasvanut sijaisperheessä tai perhekodissa. Parasta olisi ollut, jos olisin voinut pitää yhteyttä bioäitiini, koska hän oli etsinyt minua ja olisi halunnut pitää yhteyttä. Tästä oli Pelan papereissakin merkintöjä.

Minun adoptiovanhemmat puhuivat suoraan kiitollisuudesta. Esimerkiksi adoptioperheen mies ("isä") sanoi pariinkin kertaan, että olisit nyt edes kiitollinen. Olin ainoa adoptiolapsi siinä perheessä ja he olivat varakkaita. Adoptioperheen nainen ("äiti") käytti erittäin paljon rahaa minun hyväkseni. Hän osti kaikkea ja antoi kaikkea. Näiden lahjoitusten avulla hän sitten syyllisti minua. Hän ei muistaakseni puhunut suoraan kiitollisuudesta, mutta rivien väleistä hän kyllä syyllisti minua lahjojensa avulla. Meuhkaaminen ei liity tähän mitenkään. Olen minäkin ollut villi lapsi, eivätkä adomies ja adonainen minua siitä syyttäneet.

Minun on vaikea kuvitella, että adoptiossa oltaisiin jotenkin menossa parempaan suuntaan. Olen seurannut adoptiota paljon. Esimerkiksi uudessa adoptiokirjassa (lapsille suunnattu tietokirja adoptiosta) kerrotaan lopussa faktoja adoptiosta. Siinä jotenkin todetaan, että lasta vailla olevat vanhemmat ja vanhempia vailla oleva lapsi kohtaavat toisensa. Tällä fraasilla adoptiota usein perustellaan winwin-tilanteeksi, oikeaksi täydelliseksi ratkaisuksi. Siinä vaan unohdetaan menetykset: lapsi menettää bioperheen, bioperhe menettää lapsen ja adoptiovanhemmillakin on taustalla yleensä biolapsen menetys biolapsettomuuden takia. Adoptio on siis myös loss loss loss.

Kotimaan ja lähialueisen adoption yksi keskeisistä epäkohdista on suljetun adoption periaate. Joskus tämä koskee myös kaukomaiden adoptioita. Minä asuin yli 20 vuotta alle sadan kilometrin päässä biovanhemmistani ja myöhemmin biosisaruksistani. Koko lapsuuteni ajan kaipasin samannäköisiä ihmisiä ja etenkin sisaruksia. Bioäitini oli etsinyt minua vuosien ajan. Minä olin halunnut löytää hänet vuosien ajan. Löysin äitini ja muut biosukulaiseni vihdoin 21-vuotiaana ilman Pelan sossuja. Ymmärrän että ulkomailta adoptoidaan Suomeen lapsia, joiden taustaa ei tunneta tai heillä ei välttämättä ole elossa olevia biovanhempia.

Monissa tapauksessa yhteydenpito biosukulaisiiin olisi mahdollista jo adoptiolapsen lapsuudessa ja nuoruudessa. Kotimaassa yhteydenpito on erittäin helppo järjestää, mikäli biosuku siihen suostuu. Lapsen kasvaessa täytyy tietenkin ottaa huomioon myös hänen mielipiteensä. Järkyttävää on se, että kotimaiset ja Venäjältä tai Virostakin adoptoidut lapset saattavat elää kymmenien kilometrien päässä sukulaisistaan, mutta vailla yhteyttä. Adoptioperheeni aikuiset ("isä ja äiti") halusivat salata adoptiotaustani mm. sen takia, että tieto ei vaan leviä ulkopuolisille ja tätä kautta jopa biovanhempieni korviin. He kai tiesivät, että bioäitini oli painostettu adoptioon. Minä halusin tavata bioäitini jo alaikäisenä ja bioäitini oli etsinyt minua siihen mennessä jo yli 10 vuotta. Välillämme oli etäisyyttä siis alle 100km. Onko Suomi vapaa maa?

adoptoitu kirjoitti:

Biologinen äitini ei koskaan päättänyt (ainakaan omien sanojensa mukaan), ettei voi minua pitää. Adoptiopaperit on allekirjoittanut bioäitini äiti. Adoptio oli myös bioäidilleni, joka oli silloin 17-vuotias, erittäin järkyttävä elämänvaihe. Hän mm. yritti sen jälkeen itsemurhaa, mutta onneksi ei onnistunut siinä.

Ajattelen ainakin nyt, että olisin mieluummin kasvanut sijaisperheessä tai perhekodissa. Parasta olisi ollut, jos olisin voinut pitää yhteyttä bioäitiini, koska hän oli etsinyt minua ja olisi halunnut pitää yhteyttä. Tästä oli Pelan papereissakin merkintöjä.

Minun adoptiovanhemmat puhuivat suoraan kiitollisuudesta. Esimerkiksi adoptioperheen mies ("isä") sanoi pariinkin kertaan, että olisit nyt edes kiitollinen. Olin ainoa adoptiolapsi siinä perheessä ja he olivat varakkaita. Adoptioperheen nainen ("äiti") käytti erittäin paljon rahaa minun hyväkseni. Hän osti kaikkea ja antoi kaikkea. Näiden lahjoitusten avulla hän sitten syyllisti minua. Hän ei muistaakseni puhunut suoraan kiitollisuudesta, mutta rivien väleistä hän kyllä syyllisti minua lahjojensa avulla. Meuhkaaminen ei liity tähän mitenkään. Olen minäkin ollut villi lapsi, eivätkä adomies ja adonainen minua siitä syyttäneet.

Minun on vaikea kuvitella, että adoptiossa oltaisiin jotenkin menossa parempaan suuntaan. Olen seurannut adoptiota paljon. Esimerkiksi uudessa adoptiokirjassa (lapsille suunnattu tietokirja adoptiosta) kerrotaan lopussa faktoja adoptiosta. Siinä jotenkin todetaan, että lasta vailla olevat vanhemmat ja vanhempia vailla oleva lapsi kohtaavat toisensa. Tällä fraasilla adoptiota usein perustellaan winwin-tilanteeksi, oikeaksi täydelliseksi ratkaisuksi. Siinä vaan unohdetaan menetykset: lapsi menettää bioperheen, bioperhe menettää lapsen ja adoptiovanhemmillakin on taustalla yleensä biolapsen menetys biolapsettomuuden takia. Adoptio on siis myös loss loss loss.

Kotimaan ja lähialueisen adoption yksi keskeisistä epäkohdista on suljetun adoption periaate. Joskus tämä koskee myös kaukomaiden adoptioita. Minä asuin yli 20 vuotta alle sadan kilometrin päässä biovanhemmistani ja myöhemmin biosisaruksistani. Koko lapsuuteni ajan kaipasin samannäköisiä ihmisiä ja etenkin sisaruksia. Bioäitini oli etsinyt minua vuosien ajan. Minä olin halunnut löytää hänet vuosien ajan. Löysin äitini ja muut biosukulaiseni vihdoin 21-vuotiaana ilman Pelan sossuja. Ymmärrän että ulkomailta adoptoidaan Suomeen lapsia, joiden taustaa ei tunneta tai heillä ei välttämättä ole elossa olevia biovanhempia.

Monissa tapauksessa yhteydenpito biosukulaisiiin olisi mahdollista jo adoptiolapsen lapsuudessa ja nuoruudessa. Kotimaassa yhteydenpito on erittäin helppo järjestää, mikäli biosuku siihen suostuu. Lapsen kasvaessa täytyy tietenkin ottaa huomioon myös hänen mielipiteensä. Järkyttävää on se, että kotimaiset ja Venäjältä tai Virostakin adoptoidut lapset saattavat elää kymmenien kilometrien päässä sukulaisistaan, mutta vailla yhteyttä. Adoptioperheeni aikuiset ("isä ja äiti") halusivat salata adoptiotaustani mm. sen takia, että tieto ei vaan leviä ulkopuolisille ja tätä kautta jopa biovanhempieni korviin. He kai tiesivät, että bioäitini oli painostettu adoptioon. Minä halusin tavata bioäitini jo alaikäisenä ja bioäitini oli etsinyt minua siihen mennessä jo yli 10 vuotta. Välillämme oli etäisyyttä siis alle 100km. Onko Suomi vapaa maa?

Tarkoitinkin meuhkaamisella enemmänkin sitä että 'lapsi ei ole kiitollinen, sovi muottiin jne'.

Mutta vastaukseesi sitten.

Jos sinut on annettu adoptioon vastoin bioäitisi tahtoa, on toimittu toki väärin. Ja väärin on tietenkin toiminut bioäitisi äiti, jos hän on yksinvaltaisesti pakottanut bioäitisi adoptioon.

Kirjoitat adoptiovanhemmistasi että 'he KAI tiesivät tästä' - kuinka paljon olet kysellyt adoptiovanhemmiltasi faktoista vai elätkö uskomuksien pohjalta - vai oletko päättänyt että et usko sanaakaan ? Kannattaisi yrittää selvittää FAKTAT ettei elämä vaan perustu 'minusta tuntuu' ajatuksiin. Ihan vaan itsesi takia, mutta varmasti tiedät tämän itsekin.

Tosin en tiedä mikä on bioäitisi/hänen äitisi tilanne ollut silloin enkä tiedä miten realistisilta tuolloin olisi ollut se että 17 v naimaton tyttö olisi pitänyt lapsen.

Oliko tuolloin aktiivista sijaisperhetoimintaa ? Eli millainen vaihtoehto se olisi ollut konkreettisesti ? Millaisia lastenkodit olivat siihen aikaan ?

Jos bioäidillesi ei ole annettu sinusta tietoja PeLa:n taholta, on kai toimittu joidenkin silloisten sääntöjen mukaisesti ?
Tiedätkö mikä on PeLa:n ohjeistus/säännöt nykyään (minä en tiedä) ?

Pitää muistaa että yhteiskunta muuttuu, käsitykset muuttuvat, ajatukset muuttuvat vuosien aikana. Esimerkiksi ajatus siitä, onko lapsen hyvä tietää olevansa adoptiotu, on muuttut päinvastaiseksi vuosien aikana: ennen oltiin sitä mimeltä että ei ole hyväksi kertoa, nyt taas ollaan täysin toista mieltä.

Tiedän tämän ihan konkreettisesti, mummoni antoi aikoinaan oman aviottoman lapsensa (ei vanhempani) adoptioon siksi että naimattoman
16 v. tytön oli täysin mahdotonta pitää lasta.
Ei ollut päivähoitojärjestelmää joka olisi mahdollistanut työssä olon ja elannon yksinhuoltajaäidille, ei valtion taloudellisia tukia, yh-äitiä paheksuttiin valtavasti yhteiskunnan taholta jne. jne.
Mummoni ja tämä lapsi kyllä olivat kyllä jollakin tasolla yhteydessä toisiinsa mutta en tiedä tapahtuiko tämä vasta lapsen aikuistuttua vai miten.

Kiitollisuudesta: me emme ole varakkaita, vaan keskiluokkainen perhe, ja esim. maksaessamme lastemme harrastuksia, ostaessamme heille mukavia asiota yms., emme kyllä koe sen liittyvän yhtään mitenkään siihen että he ovat adoptoituja. Ihan outo ja uusi ajatus minulle,
eipä ole tullut mieleenikään.
On vain mukavaa kun vanhempana pystyy tarjoamaan lapselleen kivoja asioita. En tiedä onko sinulla lapsia mutta jos ei ole niin huomaat tämän kyllä sitten kun lapsia saat.
Kirjoitat 'mutta rivien välistä syyllisti sinua lahjojen avulla'. Tätä on vaikea minun ajatella, oletko varma että tuo oli adoptioäitisi perimmäinen ajatus vai syyllistitkö itse itseäsi jollakin tavalla ?
Kuten sanottu, en kyllä koe tavatoiden ja mukavien asioiden antamisella lapsilleni mitään yhteyttä adoptioon.

Tottakai adoptioon liittyy menetyksiä.
Muutenhan adoptiota ei olisi olemassakaan jollei lapsi olisi ensin menettänyt jotakin. Adoptio on seurausta menetyksestä, sitä tosiaa ei muuta mikään.

Avoin adoptio Suomessa on varmasti monissa tapauksissa hyvä asia. Ja toivottavasti lisääntymässä. Itse voin rehellisesti sanoa että jos me olisimme adoptioneet lapsen Suomesta olisi avoin adoptio ollut meille ok asia.

Paitsi, mielestäni silloin se on huono, jos esim. biologinen äiti elää huume- tai alkoholin täytteistä elämää ja tämä tuo lisäpettymyksiä, epoävarmuutta, pelkoa yms. lapsen elämään.
Toki iso osa bioäideistä elää ihan tavallista elämää, olosuhteet vaan estävät lapsen pitämisen.
Ja silloin varmasti, jos biologinen äiti sen niin haluaa, avoin adoptio ja yhteydenpito lapseen ja adoptioperheeseen on hyvä asia. Kaikki bioäidit eivät kuitenkaan näin halua ja siksi pääätyvät antamaan lapsen adoptoitavaksi sijoituksen sijaan.

Meidän perheelle, jossa lapset ovat tulleet kv-adoptio kautta, on suuri suru se että emme todennäköisesti ikinä pysty jäljittämään lastemme biovanhempia. Yrittää kuitenkin aiomme kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Ja näin ajattelevat kaikki adoptioperheet joita tunnemme. Joten ajatusmaailma on kyllä tässä suhteessa nykyisin erilainen kuin ennen vanhaan.

adoptoitu vastaa kirjoitti:

Nyt luit kyllä viestiäni kuin piru raamattua. (Tarkoituksella raamattu pienellä, sen verran traumoja on siitä jäänyt.)

Kirjoitin muuten aiemmin, että minulla ei OIKEASTAAN ole nyt muita ongelmia kuin adoptiotausta. En kirjoittanut, että minulla ei ole mitään muuta ongelmaa, kuten sinä tekstiäni vääristelit.

Adoptiotausta on elämäni suurin ongelma ainakin tällä hetkellä. En voi sille mitään, mutta toivottavasti sen trauman painoarvo vähenee ajan myötä. Se on jo nyt helpottanut paljon, kun olen päässyt yhteyteen biologisen perheeni kanssa ja saanut selvittää asiaa heidän kanssaan sekä lukenut ja jutellut adoptiosta tosi paljon.

En tosiaan tiedä, kuka kärsii eniten siitä, kun olen katkaissut välini adoptiovanhempiin. Minulle välien katkaisu oli ehdottomasti oikea ratkaisu, minkä avulla pääsin vihdoin selvittelemään elämääni ja itseäni. Muutamaan heidän sukulaiseensa olen satunnaisesti yhteydessä. Asun toisella puolella Suomea ja olen kohta muuttamassa avomieheni kanssa ulkomaille. Olen luonut ympärilleni uuden sosiaalisen verkoston biosukulaisista, ystävistä ja avomiehen sukulaisista. Olen käynyt myö yli 3 vuotta psykoterapiassa ja vasta nyt alkaa tuntua siltä, etten enää tarvitse sitä yhtä paljon ja säännöllisesti ainakaan. Adovanhemmilleni olen ainoa lapsi ja ehkä vielä joku päivä pystyn lähestymään heitäkin. Sen aika näyttää.

että vielä joskus voit pitää yhteyttä adoptiovanhempiisi. Sillä ehidän kanssa olet ollut lapsuutesi ja he ovat olleet sinun kanssa.
Ehkä voisitte keskustella siitä miten lapsuutesi meni?!
En halua painaa sinua als, mutta toivon että et itsekään paina itseäsi alas!
Sinut adoptoitiin sille perheelle, ehkä he ovat yrittäneet parhaansa, sitä en tiedä, mutta toivon että näin oli.
Jos pystyisit keskustelemaan ja antamaan anteeksi, niin luulen että sinun oma olosi voisi helpottua. Ja ehkä siinä on apuna terapia johon olet viisaasti hakeutunut.

Toivon sinulle valoisampaa tulevaisuutta ja että joskus voisit pitää kaikkiin läheisiisi yhteyttä!

Edelleen kirjoitti:

Tarkoitinkin meuhkaamisella enemmänkin sitä että 'lapsi ei ole kiitollinen, sovi muottiin jne'.

Mutta vastaukseesi sitten.

Jos sinut on annettu adoptioon vastoin bioäitisi tahtoa, on toimittu toki väärin. Ja väärin on tietenkin toiminut bioäitisi äiti, jos hän on yksinvaltaisesti pakottanut bioäitisi adoptioon.

Kirjoitat adoptiovanhemmistasi että 'he KAI tiesivät tästä' - kuinka paljon olet kysellyt adoptiovanhemmiltasi faktoista vai elätkö uskomuksien pohjalta - vai oletko päättänyt että et usko sanaakaan ? Kannattaisi yrittää selvittää FAKTAT ettei elämä vaan perustu 'minusta tuntuu' ajatuksiin. Ihan vaan itsesi takia, mutta varmasti tiedät tämän itsekin.

Tosin en tiedä mikä on bioäitisi/hänen äitisi tilanne ollut silloin enkä tiedä miten realistisilta tuolloin olisi ollut se että 17 v naimaton tyttö olisi pitänyt lapsen.

Oliko tuolloin aktiivista sijaisperhetoimintaa ? Eli millainen vaihtoehto se olisi ollut konkreettisesti ? Millaisia lastenkodit olivat siihen aikaan ?

Jos bioäidillesi ei ole annettu sinusta tietoja PeLa:n taholta, on kai toimittu joidenkin silloisten sääntöjen mukaisesti ?
Tiedätkö mikä on PeLa:n ohjeistus/säännöt nykyään (minä en tiedä) ?

Pitää muistaa että yhteiskunta muuttuu, käsitykset muuttuvat, ajatukset muuttuvat vuosien aikana. Esimerkiksi ajatus siitä, onko lapsen hyvä tietää olevansa adoptiotu, on muuttut päinvastaiseksi vuosien aikana: ennen oltiin sitä mimeltä että ei ole hyväksi kertoa, nyt taas ollaan täysin toista mieltä.

Tiedän tämän ihan konkreettisesti, mummoni antoi aikoinaan oman aviottoman lapsensa (ei vanhempani) adoptioon siksi että naimattoman
16 v. tytön oli täysin mahdotonta pitää lasta.
Ei ollut päivähoitojärjestelmää joka olisi mahdollistanut työssä olon ja elannon yksinhuoltajaäidille, ei valtion taloudellisia tukia, yh-äitiä paheksuttiin valtavasti yhteiskunnan taholta jne. jne.
Mummoni ja tämä lapsi kyllä olivat kyllä jollakin tasolla yhteydessä toisiinsa mutta en tiedä tapahtuiko tämä vasta lapsen aikuistuttua vai miten.

Kiitollisuudesta: me emme ole varakkaita, vaan keskiluokkainen perhe, ja esim. maksaessamme lastemme harrastuksia, ostaessamme heille mukavia asiota yms., emme kyllä koe sen liittyvän yhtään mitenkään siihen että he ovat adoptoituja. Ihan outo ja uusi ajatus minulle,
eipä ole tullut mieleenikään.
On vain mukavaa kun vanhempana pystyy tarjoamaan lapselleen kivoja asioita. En tiedä onko sinulla lapsia mutta jos ei ole niin huomaat tämän kyllä sitten kun lapsia saat.
Kirjoitat 'mutta rivien välistä syyllisti sinua lahjojen avulla'. Tätä on vaikea minun ajatella, oletko varma että tuo oli adoptioäitisi perimmäinen ajatus vai syyllistitkö itse itseäsi jollakin tavalla ?
Kuten sanottu, en kyllä koe tavatoiden ja mukavien asioiden antamisella lapsilleni mitään yhteyttä adoptioon.

Tottakai adoptioon liittyy menetyksiä.
Muutenhan adoptiota ei olisi olemassakaan jollei lapsi olisi ensin menettänyt jotakin. Adoptio on seurausta menetyksestä, sitä tosiaa ei muuta mikään.

Avoin adoptio Suomessa on varmasti monissa tapauksissa hyvä asia. Ja toivottavasti lisääntymässä. Itse voin rehellisesti sanoa että jos me olisimme adoptioneet lapsen Suomesta olisi avoin adoptio ollut meille ok asia.

Paitsi, mielestäni silloin se on huono, jos esim. biologinen äiti elää huume- tai alkoholin täytteistä elämää ja tämä tuo lisäpettymyksiä, epoävarmuutta, pelkoa yms. lapsen elämään.
Toki iso osa bioäideistä elää ihan tavallista elämää, olosuhteet vaan estävät lapsen pitämisen.
Ja silloin varmasti, jos biologinen äiti sen niin haluaa, avoin adoptio ja yhteydenpito lapseen ja adoptioperheeseen on hyvä asia. Kaikki bioäidit eivät kuitenkaan näin halua ja siksi pääätyvät antamaan lapsen adoptoitavaksi sijoituksen sijaan.

Meidän perheelle, jossa lapset ovat tulleet kv-adoptio kautta, on suuri suru se että emme todennäköisesti ikinä pysty jäljittämään lastemme biovanhempia. Yrittää kuitenkin aiomme kaikilla mahdollisilla keinoilla.
Ja näin ajattelevat kaikki adoptioperheet joita tunnemme. Joten ajatusmaailma on kyllä tässä suhteessa nykyisin erilainen kuin ennen vanhaan.

Olen iältäni 20-30 vuotta. En halua tarkasti sitä kertoa. Minulla on koko elämäni ajan ollut lähipiirissä perhekodeissa ja sijaisperheissä olevia lapsia. Sijaiskotijärjestelmä on Suomessa ollut itse asiassa adoptiota järjestelmällisempi käytäntö. Eli se on jopa vanhempi ja sitä on käytetty enemmän. Olen monesti törmännyt tähän asiaan liittyvään tietämättömyyteen. Sijaiskoteja on myös monissa kehitysmaissa eikä kaikki lastenkoditkaan ole kamalia, kuten adoptiopiireissä jatkuvasti saa kuulla. Olin aika kateellinen kun vierailin ystävieni sijaisperheissä ja perhekodeissa. Niissä oli oikeanlaista lämpöä, rakkautta ja hyväksyntää. Muissa adoptioperheissä en koskaan vieraillut joten puhun vain omasta adoptioperheestäni

Silloin kuin synnyin oli jo ensikoteja, tukiasuntoja teiniäideille ja paljon muuta. Bioäitini vain sattui asumaan syrjässä kaikista tämmöisistä palveluista eikä hänen annettu muuttaa pois kotipaikkakunnalta palveluiden perässä. Bioäitini on edelleen yhdessä bioisäni kanssa. Minulla on nuorempia sisaruksia, jotka ovat siis täyssisaruksia minulle. Näinkin voi käydä.

Täällä monet kirjoittavat, että minun pitäisi selvittää asiani adoperheen kanssa. Minä en vaan halua. Sitä yritettiin aikoinaan mm. perheterapeutin avulla. Siitä ei ollut hyötyä ja minä olen sitä surrut. Enää en yritä, mutta tiedän että elämä voi tuoda tullessaan jotain uutta. Nyt elämäni on oikein hyvin bioperheen, avomiehen perheen ja muiden läheisten kanssa. Terapiassa käyn edelleen ja siitä on ollut paljon hyötyä.

Faktoista en jaksa kirjoittaa. Adoperheen nainen ("äiti") on valehdellut minulle niin paljon vuosien aikana, etten usko häneltä saavani yhtään faktaa. Asiakirjoista olen etsinyt faktoja kuten myös muilta ihmisiltä. Olen hyväksynyt senkin, että kaikkea en saa koskaan tietää. En jaksa enää kuluttaa elämääni faktojen metsästämiseen.

Lahjojen ja vastaavien saaminen oli minun kohdalla aika suuressa mittakaavassa. Ota huomioon, että olin 16-vuotiaasta lähtien nuorisokodissa ja ammattikasvattajien tukemana. Hekin olivat kauhuissaan adohenkilöiden toiminnasta. Esimerkkejä lahjoista joita sain tai joita minulle tarjottiin: pieni kaksio Helsingin keskusta-alueelta, kaksi autoa, iso rahallinen "tukimaksu" kuukausittain, kalliita kursseja mm. sukelluskurssi ja laskuvarjokurssi, erittäin kallis soitin, nuorempana oma poni, merkkivaatteita, kaukomatkoja yms.

Kun muutin nuorisokotiin, niin adoperheen nainen soitti sinne ja haukkui koko paikan. Parin päivän päästä hän soitti minulle, että jos palaan kotiin niin saan maailmanympärimatkan. Näitä esimerkkjä olisi vaikka kuinka. Homma meni aina jotenkin niin, että jos teen sitä ja tätä, niin saan sen ja sen. Ymmärrätkö? Tähän sisältyy melkoisesti manipulointia. En voisi kuvitellakaan, että minusta olisi mukava antaa tällaisia asioita lapsilleni, jos minulla joskus tulee semmoisia olemaan. Se on kiristämistä ja manipuloimista. Nuorisokotiin mentyäni asiaa yritettiin järjestellä ja selvitellä. Meidän piti loppujen lopuksi sulkea tilini ja avata uusi, jonne ohjattiin vain opintotukeni yms. Samoin vaihdettiin kännyliittymäni ja numero salaiseksi. Muutakin tämmöistä oli pakko tehdä, jotta pääsin eroon adohenkilöiden manipuloinnista. Kyse ei ollut todellakaan mistään pikkulahjoista ja harrastusten kustantamisesta.

Täällä on hyvä selitys adohenkilöiden (etenkin naisen) käyttäytymiselle: http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/abuse.html

Olen aika varma siitä, että adonaisella on narsistinen persoonallisuushäiriö. Tämä ei ole vain minun mielipiteeni, vaan avomieheni ja terapeuttini on samaa mieltä. Adoptiossa voi joskus käydä näin. Tietysti niin voi käydä biologisessakin perheessä, mutta adoption yhteydessä tuo manipulointi saattaa johtaa ihan hirveisiin sfääreihin, kun taustalla on biolapsettomuus ja sitten saadaan vain yksi lapsi, johon ladataan kaikki odotukset, toiveet ja väärinkäyttö.

Tässä on syitä sille, miksi en halua enää olla heihin yhteydessä. En ole tosiaankaan päätynyt siihen hetken mielijohteesta.

adoptoitu kirjoitti:

Olen iältäni 20-30 vuotta. En halua tarkasti sitä kertoa. Minulla on koko elämäni ajan ollut lähipiirissä perhekodeissa ja sijaisperheissä olevia lapsia. Sijaiskotijärjestelmä on Suomessa ollut itse asiassa adoptiota järjestelmällisempi käytäntö. Eli se on jopa vanhempi ja sitä on käytetty enemmän. Olen monesti törmännyt tähän asiaan liittyvään tietämättömyyteen. Sijaiskoteja on myös monissa kehitysmaissa eikä kaikki lastenkoditkaan ole kamalia, kuten adoptiopiireissä jatkuvasti saa kuulla. Olin aika kateellinen kun vierailin ystävieni sijaisperheissä ja perhekodeissa. Niissä oli oikeanlaista lämpöä, rakkautta ja hyväksyntää. Muissa adoptioperheissä en koskaan vieraillut joten puhun vain omasta adoptioperheestäni

Silloin kuin synnyin oli jo ensikoteja, tukiasuntoja teiniäideille ja paljon muuta. Bioäitini vain sattui asumaan syrjässä kaikista tämmöisistä palveluista eikä hänen annettu muuttaa pois kotipaikkakunnalta palveluiden perässä. Bioäitini on edelleen yhdessä bioisäni kanssa. Minulla on nuorempia sisaruksia, jotka ovat siis täyssisaruksia minulle. Näinkin voi käydä.

Täällä monet kirjoittavat, että minun pitäisi selvittää asiani adoperheen kanssa. Minä en vaan halua. Sitä yritettiin aikoinaan mm. perheterapeutin avulla. Siitä ei ollut hyötyä ja minä olen sitä surrut. Enää en yritä, mutta tiedän että elämä voi tuoda tullessaan jotain uutta. Nyt elämäni on oikein hyvin bioperheen, avomiehen perheen ja muiden läheisten kanssa. Terapiassa käyn edelleen ja siitä on ollut paljon hyötyä.

Faktoista en jaksa kirjoittaa. Adoperheen nainen ("äiti") on valehdellut minulle niin paljon vuosien aikana, etten usko häneltä saavani yhtään faktaa. Asiakirjoista olen etsinyt faktoja kuten myös muilta ihmisiltä. Olen hyväksynyt senkin, että kaikkea en saa koskaan tietää. En jaksa enää kuluttaa elämääni faktojen metsästämiseen.

Lahjojen ja vastaavien saaminen oli minun kohdalla aika suuressa mittakaavassa. Ota huomioon, että olin 16-vuotiaasta lähtien nuorisokodissa ja ammattikasvattajien tukemana. Hekin olivat kauhuissaan adohenkilöiden toiminnasta. Esimerkkejä lahjoista joita sain tai joita minulle tarjottiin: pieni kaksio Helsingin keskusta-alueelta, kaksi autoa, iso rahallinen "tukimaksu" kuukausittain, kalliita kursseja mm. sukelluskurssi ja laskuvarjokurssi, erittäin kallis soitin, nuorempana oma poni, merkkivaatteita, kaukomatkoja yms.

Kun muutin nuorisokotiin, niin adoperheen nainen soitti sinne ja haukkui koko paikan. Parin päivän päästä hän soitti minulle, että jos palaan kotiin niin saan maailmanympärimatkan. Näitä esimerkkjä olisi vaikka kuinka. Homma meni aina jotenkin niin, että jos teen sitä ja tätä, niin saan sen ja sen. Ymmärrätkö? Tähän sisältyy melkoisesti manipulointia. En voisi kuvitellakaan, että minusta olisi mukava antaa tällaisia asioita lapsilleni, jos minulla joskus tulee semmoisia olemaan. Se on kiristämistä ja manipuloimista. Nuorisokotiin mentyäni asiaa yritettiin järjestellä ja selvitellä. Meidän piti loppujen lopuksi sulkea tilini ja avata uusi, jonne ohjattiin vain opintotukeni yms. Samoin vaihdettiin kännyliittymäni ja numero salaiseksi. Muutakin tämmöistä oli pakko tehdä, jotta pääsin eroon adohenkilöiden manipuloinnista. Kyse ei ollut todellakaan mistään pikkulahjoista ja harrastusten kustantamisesta.

Täällä on hyvä selitys adohenkilöiden (etenkin naisen) käyttäytymiselle: http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/abuse.html

Olen aika varma siitä, että adonaisella on narsistinen persoonallisuushäiriö. Tämä ei ole vain minun mielipiteeni, vaan avomieheni ja terapeuttini on samaa mieltä. Adoptiossa voi joskus käydä näin. Tietysti niin voi käydä biologisessakin perheessä, mutta adoption yhteydessä tuo manipulointi saattaa johtaa ihan hirveisiin sfääreihin, kun taustalla on biolapsettomuus ja sitten saadaan vain yksi lapsi, johon ladataan kaikki odotukset, toiveet ja väärinkäyttö.

Tässä on syitä sille, miksi en halua enää olla heihin yhteydessä. En ole tosiaankaan päätynyt siihen hetken mielijohteesta.

Mitäpä tuohon voisi sanoa, meitä ihmisiä on moneksi. Vanhempia sekä lapsia. Ja (adoptio)lapsi - (adoptio)vanhempi suhteita.

Itse olen käynyt vain kahdessa lastenkodissa tuolla maailmalla, kummassakaan lapset eivät eläneet aineellisessa kurjuudessa, mutta rakkauden, sylin ja aikuisen tarpeessa kuitenkin, ehdottomasti. Yksi aikuinen, hänkin työvuorojen mukaan vaihtuva, 20-30 lasta kohden.

Itse uskon vakaasti edelleen että adoptio voi myös onnistua. Ja että voimme mieheni kanssa antaa lapsillemme jotain sellaista mikä auttaa heitä elämään täysipainoista, onnellista elämää.
Emmehän me muuten adoptioon olisi lähteneet.

Kiitos kuitenkin kirjoituksistasi, olen saanut näin adoptioäitinä niistä ajateltavaa.

Hyvää jatkoa sinulle.

"psykologinen ilmiö... kirjoitti:

Siis tämä on ihan uskomatonta, että te käännätte aina adoption epäkohdista keskustelun pois aiheesta. Kyllä minä tiedän ja uskon, että Suomessa on vaikka kuinka paljon huonoissa oloissa eläviä lapsia. Se ei kuitenkaan ole syy sulkea silmiä adoption epäkohdilta.

Suomessa adoption epäkohtia ovat tällä hetkellä mm.

- adoptiovanhemmille ei tehdä psyykkistä tutkimusta
- kotimaan adoptiossa noudatetaan yhden lapsen politiikkaa
- Kiinan adoptioiden eettisyyttä täytyy epäillä, mutta sitä ei Suomessa haluta epäillä
- Suomessa ei ole adoptioperheille riittävästi adoption jälkeisiä tukimuotoja

Sitten vielä te AINA väitätte, että adoptio on muuttunut siitä ajasta meitä jo aikuisia (arvasit oikein) adoptoitiin. Valitettavasti meidänkin lähipiireissä on adoptioperheitä, joissa on leikki-ikäisiä lapsia. Me juttelemme adoptioneuvontaa antavien sosiaalityöntekijöiden kanssa aina silloin tällöin ja viimeksi tämmöinen oli tämän vuoden helmikuussa. Me seuraamme adoptiokeskusteluita, me luemme Adoptioperheet ry:n materiaalia, kirjoja, järjestöjen nettisivuja ja materiaalia, osa meistä on vieraillut tapaamisissa ja adoptiovanhempien koulutuksissa jne. Monet asiat ovat muuttuneet, mutta tietyt perusongelmat ovat ja pysyvät. Te ette edes ymmärrä niitä ennenkuin adoptiolapsenne ovat jossain murrosiässä - jos silloinkaan.

Mutta te hyökkäätte aina samoin argumentein:

(1)Suomessa bioperheissä elävät lapset kärsivät
(2)adoptio on muuttunut "paremmaksi" siitä kuin meidät adoptoitiin

Ja tämä on selvästi teidän tapanne käydä näitä keskusteluita. Odotamme innolla, että keksitte enemmän ja parempia perusteluita sekä opitte ottamaan adoptiokeskusteluun muutkin osapuolet mukaan.

PS. Itse asiassa elämäni on monella tavalla erittäin ihanaa. Opiskelen yliopistossa, olen kihloissa ja elämässäni on paljon hyvää. Joten "adoptio ei kuitenkaan varmasti ole syy kaikkiin ongelmiini" sillä ei minulla oikeastaan ole tällä hetkellä muita ongelmia kuin tämä adoptio. Adoptio vaikutti elämääni aikoinaan kielteisesti, mutta onneksi ne vuodet ovat jo ohi. Adoptio on sitä paitsi antanut minulle paljon hyvääkin - olen saanut toisista adoptoiduista hyviä ystäviä. Olen loppuikäni adoptoitu, vaikka en ole enää adoptioperheeseen yhteydessä. Välimatkaa on yli 500 kilometriä ja se on ikioma turvavyöhykkeeni.

Kirjoitit allaolevaa, kommenttini välissä:

'....Suomessa adoption epäkohtia ovat tällä hetkellä mm.
- adoptiovanhemmille ei tehdä psyykkistä tutkimusta *** VOISI OLLA HYVÄ ASIA
- kotimaan adoptiossa noudatetaan yhden lapsen politiikkaa *** EI PITÄISI OLLA TÄLLAISTA SÄÄNTÖÄ
- Kiinan adoptioiden eettisyyttä täytyy epäillä, mutta sitä ei Suomessa haluta epäillä
*** KYLLÄ SIITÄ KESKUSTELLAAN
- Suomessa ei ole adoptioperheille riittävästi adoption jälkeisiä tukimuotoja
*** SAMAA MIELTÄ

Kommentti: kuten huomaat, adoptiovanhempanakin olen samaa mieltä kuin sinä.
Adoptiota prosessina pitääkin kritisoida jos tarvetta ja yrittää hoitaa epäkohdat kuntoon.

Kyllä adoptiovanhemmatkin haluavat esim. enemmän jälkipalveluita ja sen eteen yritetään tehdä koko ajan töitä. Mutta kuten varmastikin jokainen ymmärtää, kunnan/valtion kassasta ei noin vaan rahaa heru.
Pelkästään vanhempainvapaan saaminen samoille viivoille bioperheiden kanssa on vaatinut monelta taholta vuosien työn - päättäjien asenne on ollut se ettei adoptiolapsi tarvitse kotona oloa koska on yleensä jo parivuotias.

Toivottavasti sinäkin olet yhteydessä päättäjiin ja eri tahoihin ajaaksesi parannuksia näihin asioihin! Niin me adoptiovanhemmatkin teemme.