VÄHEMMÄN KAUNIS TARINA
Se on täällä taas. Sitä ei näe, mutta sen voi haistaa. Se tuntuu leijuvan ilmassa ärsyttävän ja vittumaisen sitkeän myrkkypilven tavoin. Kuin ripulipieru, jos näinkin romanttinen vertauskuva sallitaan. Tuntuu siltä kuin ihoni hengittäisi sitä paskaa sisään ja ulos myrkyttäen jokaisen solun, joka yrittää selvittää sisälläni vallitsevaan kaaosta. Se painaa harteilla kuin säkillinen muiden ihmisten paskaa.
Mistä tämä johtuu, saatat kysyä, mutta jäät vaille suoraa vastausta, koska sellaista ei ole. Ei minulle. Ei enää. Mitä minulla on sanottavaa, ei ehkä nostata mielialaa, mutta saattaa vastata muutamaan kysymykseen. Siis minulle itselleni, sinusta ei ole väliksi. Äläkä nyt käsitä väärin, tarkoitus ei ole loukata
Lattialla on tahmea näkymätön läiskä sen isohkon verilammikon vieressä - sen josta heräsin ties kuinka kauan sitten. Jalka liimaantuu siihen kiinni, kun vahingossa astun sille, ja kuuluu repeävä ääni, kun nostan jalkani ilmaan inhosta värähtäen. Sen ei pitäisi olla suurin huoleni, ei todellakaan, siis ei vittu ikimaailmassa, mutta jostain syystä tuo läiskä on juuri nyt kaikki mitä minusta on jäljellä - koko minun maailmani. Ainakin seuraavat neljätoista sekuntia, jotka lasken ääneen.
Mustaksi kuivunut verilammikko ei ole mysteeri. Tai ainakin se on sitä vähemmän, kuin tuo näkymätön tahma sängyn vieressä. Lasin siruja on liimaantunut siihen niin tiukkaan, että joudun todennäköisesti hakkaamaan ne ruuvimeisselillä irti. Mutta se ei olen tämän hetken murhe. Ei vielä seuraavankaan.
Epätietoisuus ja huoli seuraavan minuutin tapahtumista on jokahetkistä. Onko se sitten normaalia? No minulle kaikki vastenmielinen on normaalia. Sitä kysyy itseltään, että missä se tervejärkisyyden raja kulkee, tai oikeastaan tervehenkisyys on se sana jota tässä haetaan.
Se nuori tyttö joka oli seurassamme eilen, muistat varmaan - vaaleat hiukan korvien yli ulottuvat hiukset, valkoinen Adidaksen tuulipuku - pakkohan sinun on muistaa, teillähän oli niin hauskaa keskenänne - se vei minut kotiinsa. Sillä oli taka-ajatuksia, kyllähän sen ymmärtää. Ei sitä pelkästään sohvalle lojumaan mennä katselemaan toisen sisustusta. Sängyssä ollessamme sen koira tuli seuraamaan toimitusta ja minä irvistelin sille koko sen ajan. Näytin kieltä ja kiristelin hampaita. Kun se haukahti, otin sitä kuonosta kiinni ja tönäisin sen pois ja huudahdin: “Mee piski helvettiin siitä!” Tyttö taisi suuttua tästä.
Jälkeen päin minulle tuli paskat fiilikset. Ymmärrät varmaan. Miksi ihmeessä piti koiralle mennä huutamaan? Miksi se piti paiskata pois? Seuranhakuinen pikku eläinparka. Vähän niin kuin minä, mutta eri tavalla. Siksi varmaan löin lasin rikki päähäni myöhemmin. Sen siitä saa.
Älä katso minua noin! Tuo ilmeesi saa oloni tuntumaan vain pahemmalta. Tilanne vaatii ratkaisuja, ei halveksuntaa. Nykyinen mielentilani ja ympärilläni leijuva painostava kaasumainen ilmasto, estävät kaiken rationaalisen ajattelun. Auta minua! Siihen olet kykenevä. Näen sen silmistäsi. Tiedät pystyväsi siihen, mutta et halua. Ole kiltti. Minulla ei ole muita kuin sinut. Ei vielä.
Se on täällä taas. Sitä ei näe, mutta sen voi haistaa. Se tuntuu leijuvan ilmassa ärsyttävän ja vittumaisen sitkeän myrkkypilven tavoin. Kuin ripulipieru, jos näinkin romanttinen vertauskuva sallitaan. Tuntuu siltä kuin ihoni hengittäisi sitä paskaa sisään ja ulos myrkyttäen jokaisen solun, joka yrittää selvittää sisälläni vallitsevaan kaaosta. Se painaa harteilla kuin säkillinen muiden ihmisten paskaa.
Mistä tämä johtuu, saatat kysyä, mutta jäät vaille suoraa vastausta, koska sellaista ei ole. Ei minulle. Ei enää. Mitä minulla on sanottavaa, ei ehkä nostata mielialaa, mutta saattaa vastata muutamaan kysymykseen. Siis minulle itselleni, sinusta ei ole väliksi. Äläkä nyt käsitä väärin, tarkoitus ei ole loukata
Lattialla on tahmea näkymätön läiskä sen isohkon verilammikon vieressä - sen josta heräsin ties kuinka kauan sitten. Jalka liimaantuu siihen kiinni, kun vahingossa astun sille, ja kuuluu repeävä ääni, kun nostan jalkani ilmaan inhosta värähtäen. Sen ei pitäisi olla suurin huoleni, ei todellakaan, siis ei vittu ikimaailmassa, mutta jostain syystä tuo läiskä on juuri nyt kaikki mitä minusta on jäljellä - koko minun maailmani. Ainakin seuraavat neljätoista sekuntia, jotka lasken ääneen.
Mustaksi kuivunut verilammikko ei ole mysteeri. Tai ainakin se on sitä vähemmän, kuin tuo näkymätön tahma sängyn vieressä. Lasin siruja on liimaantunut siihen niin tiukkaan, että joudun todennäköisesti hakkaamaan ne ruuvimeisselillä irti. Mutta se ei olen tämän hetken murhe. Ei vielä seuraavankaan.
Epätietoisuus ja huoli seuraavan minuutin tapahtumista on jokahetkistä. Onko se sitten normaalia? No minulle kaikki vastenmielinen on normaalia. Sitä kysyy itseltään, että missä se tervejärkisyyden raja kulkee, tai oikeastaan tervehenkisyys on se sana jota tässä haetaan.
Se nuori tyttö joka oli seurassamme eilen, muistat varmaan - vaaleat hiukan korvien yli ulottuvat hiukset, valkoinen Adidaksen tuulipuku - pakkohan sinun on muistaa, teillähän oli niin hauskaa keskenänne - se vei minut kotiinsa. Sillä oli taka-ajatuksia, kyllähän sen ymmärtää. Ei sitä pelkästään sohvalle lojumaan mennä katselemaan toisen sisustusta. Sängyssä ollessamme sen koira tuli seuraamaan toimitusta ja minä irvistelin sille koko sen ajan. Näytin kieltä ja kiristelin hampaita. Kun se haukahti, otin sitä kuonosta kiinni ja tönäisin sen pois ja huudahdin: “Mee piski helvettiin siitä!” Tyttö taisi suuttua tästä.
Jälkeen päin minulle tuli paskat fiilikset. Ymmärrät varmaan. Miksi ihmeessä piti koiralle mennä huutamaan? Miksi se piti paiskata pois? Seuranhakuinen pikku eläinparka. Vähän niin kuin minä, mutta eri tavalla. Siksi varmaan löin lasin rikki päähäni myöhemmin. Sen siitä saa.
Älä katso minua noin! Tuo ilmeesi saa oloni tuntumaan vain pahemmalta. Tilanne vaatii ratkaisuja, ei halveksuntaa. Nykyinen mielentilani ja ympärilläni leijuva painostava kaasumainen ilmasto, estävät kaiken rationaalisen ajattelun. Auta minua! Siihen olet kykenevä. Näen sen silmistäsi. Tiedät pystyväsi siihen, mutta et halua. Ole kiltti. Minulla ei ole muita kuin sinut. Ei vielä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mä kävin muutamia mielenkiintoisia ryöpsäyksiä läpi melkein koko tekstin ajan.
Ensin mua alkoi kuvottamaan sun piereskelys. Mutta lopulta mun oli vain todettava että ensimmäinen kappale oli tekstin paras
(lukuunottamatta tuota ärsyttävää "jos tällainen ilmaus sallitaan" - hömppää).
Ensimmäinen kappale iskee kaiken pöytään selittelemättä mitään. Siinä on ytyä eikä se haise pahalle vaikka sitä siitä niin kovasti yritetään väsätä.
Sitten tulee eräänlainen postuumi intro:
Tilanteeseen etsitään syy, ja sitä aletaan metsästämään mietteellisesti ohitse lipuvan itsehdinnän jälkeen - pyydetään jopa anteeksi joltain esiinputkahtaneelta osapuolelta, osikselta josta tulee koko asian keskushenkilö. Se on lukija. Kanssarikollinen.
Kertoja siirtyy hyökkäyksestä puolustuskannalle. Ja ryhtyy etsimään itsestään terveyttä. Sitä ei ole. Turhaa, mutta ah' niin välttämätöntä.
Eräänlainen vertauskuva valkoisissa, jonkinlainen keijukainen, pulmunen tai jokin muu ylevä peruspuhtauden instituutionaalisuuden ilmentymä, ilmestyy taka-ajatuksineen laulamaan Odysseuksen paskaiseen petiin.
Kulminaatiopiste on tässä: Hyvä - paha, puhdas - likainen, mies - nainen... ja... ja... koira?
Odysseus purkaa kiukkunsa merihirviöön ja noita suuttuu.
Odysseus valaistuu ja saa ulkoisen katharsiksen: hän oivaltaa hirviön olevan hän itse. Odysseus ei olekaan enää suuri sankari ja maailman meriä kiertävä kykloopissa roikkuja, vaan ihan tavallinen heebo, jolla on itsestään aivan uusi ja hieno kuva - todellisempi. Esirippu on romahtanut lavalle. Odysseus kömpii sen alla ja kiroilee.
Hän lyö vielä itseään mukilla poijuun, kuin varmistaakseen olevansa hereillä. Sitten hän puhuttelee lukijaa. Ja katsoo tätä silmiin. Rukoilee epäjumalaa kuin Turkan näyttelijät pilkkaavat yleisöä.
Minusta viimeinen tapa on ehdottomasti parempi.
Tästä lukijasta käsin tämä oli hieno teksti. Minä pidän teksteistä joissa on edes hiukan sitä kummallista jotain jota meissä kaikissa aivan varmasti on.