Mulla on aivan ihmeellisiä pakkomielteitä ja tapoja tullu anoreksian mukana. En esim. saa syödä karkkia kuin vasta kuuden jälkeen illalla,ja vain silloin kun on päivällinen alle 150kcal. Jugurtit syön kuin viimeisen aterian,hitaasti,uitan lusikkaa ja nuolen sen puhtaaks. Sit kaikki aina samaan aikaan, se on se helvetin kello yhdeksän illalla kun saa syödä puuron (tasan puoli desiä hiutaleita ja leseitä) Kymmenen jälkeen ei enään mitään....ja karkit niin tarkkaan suunnitellussa järjestyksessä. Sit mun pitäis parantua tällä menolla (haluan kyllä ja yritän) Mut oon niin tapojen orja ja tuntuu et maailma kaatuu jos en noudata näitä rituaaleja. Niin ja sit kaikki ne ihmeelliset ruokayhdistelmät...voi luoja. Kalorit osaan varmaan takaperin ulkoa. Oon lukenut varmaan miljoona ruoka kirjaa... Sit pitää aina päästä mukaan ruokaostoksille et voi vaikuttaa siihen mitä kaappiin ostetaan... Onko muita tällaisia pöpejä?
tapojen orja
karo
71062
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sillon kun mulla oli anoreksivaihe päällä oli paljon samanlaista. Nyt kun muutama vuosi on kulunut siitä kun alkoi parantumaan on syöminen päivä päivältä enemmän normalisoitunut, vaikka tuskin sitä koskaan täysin vanhaan enää palautuu.
Pakkotoimintoihin ja ajatuksiin on olemassa lääkkeitä.
Olen asunut vuosikausia sellaisen henkilön kanssa ja ei ole helppoa läheisillä eikä potilaalla itsellään.
Meillä lääkitys auttoi.
Kun laihtuu nopeasti ja paljon,tulee kuvioihin monenlaisia muitakin oireita.Mä taistelin vastaavien oireiden knssa yli vuoden:kuljin mm. kädet verillä,kun niitä oli "pakko" pestä niin paljon.Vuoden kuluttua tilanne meni hurjan paljon pahemmaks:pakko-oireet ei hallinnu enää vain mun käyttäytymistä,vaan myös mun ajatuksia.Lopulta tilanne räjähti käsiin,ja mun oli pakko kertoa perheelle asiasta,jotta ne tietäisi miks mä yhtäkkiä tapan itteni.En nähny muuta vaihtoehtoa kun itsemurhan,koska en uskonu kenenkään tietävän mikä mua vaivaa,eikä niiden sietämättömien oireiden kanssa pystyny enää mitenkään elämään.
Mun lääkäri-isä otti kuitenki saman tien yhteyttä kollegoihinsa.selvis,että mulla oli serotoniiniaineenvaihduntahäiriö.Serotoniini on aivojen välittäjäaine,joka osaltaan vastaa hyvänolontunteista.Mulla sitä ei välittyny tarpeeks.Parin viikon kuluttua lääkityksen alottamisesta kaikki oireet katos.Nää paroksetiini-lääkkeet on hyvinki yleisiä masennusta,syömishäiriöö tai pakko-oireista kärsivillä.
Mulla on lääkitys mahdollisesti lopun ikääni.Tosin en tiedä onko se raskauden aikana mahdollista...Kesällä kuitenkin vaihdetaan johonkin piristävään versioon,koska mulle on sivuvaikutuksena tullu kaikkia uniongelmia,nukun liikaa ja on vaikea herätä.Vaihdoksen pitäs sujua hyvin,mutta pelottaa,koska voi olla että oireet palaa hetkeksi.Kai se silti on pakko käydä läpi.
Kysyhän joltain psykiatrilta tästä aiheesta,jos se auttas suakin.Siihen asti,koita jaksaa.
Ottaa puheeks terapiassa mut inhoan niitä akkoja enkä haluu kertoo niille mitään. En nuku, ruoka ei maistu, särkee päätä joka helvetin päivä, en haluu ketään lähelle, ajoin poikaystävänkin pois, itken pikku asioista, raivoan kuin hullu, mikään ei kiinnosta, haluun vain olla, opiskella, lukea opiskella ,lukea...mulla on varmaan masennus tai muuten vain ruuvit löysällä. Kiitti kauheesti avusta=)
Kyllä noi kaikki jutut kuule kuuluu anoreksiaan.Mulla oli nukkumista ja päänsärkyä lukuun ottamatta ihan samat oireet ja enemmänki.Tai en tiä ajoinko tietosesti ketään pois luotani,melkeinpä päin vastoin,mutta loittos ne kuitenki kun käyttäydyin niin kummallisesti.Sit ku vielä tiedostin oman käyttäytymiseni,niin halusin olla paljon yksikseni,ettei kukaan näkis miten kummmallinen olin.Kotona mä lisäks kiukkusin niin kauheesti,että ihme ku perhe jakso.Siihen liittyen voisitki lukea yhen mun vastauksen.Tuolla"päävalikossa",muutaman rivin sun alotusviestin alapuolella on otsikko "äiti-kertaa-kolme" ja kirjottajana "lillel".Mä vastasin siihen tällä samalla nimimerkillä.
Masennusta sulla taitaa olla myös.Onko sulla muuten sellasta,et tuntuu ettei sun oma sisäinen ääni pääse oikein kuuluviin sun pään sisällä?Että ikään kun istuis joukko piruja olkapäillä,ja ne kuiskis kaikkee järjenvastasta, ja pakottas toimimaan oikein hullusti ja itelle haitallisella tavalla?Ja että se oma äänikään ei oo ihan sama kun ennen,vaan että sekin on vähän masentunu ja sairas,muuttunu luonteeltaan?Mä käyn edelleen/taas psykiatrilla,vaikkei mulla anoreksiaa ookaan pariin vuoteen enää ollu.Se vaan luki mulle semmosen jutun ihmisen "minästä".Idea oli se, että vaikka ihmisen ajatukset,tunteet,elämäntilanteet,keho jne muuttuu,niin minä pysyy kuitenkin läpi elämän samana,omana itsenään.Tuumasin vaan sen jutun jälkeen,että oon muuten samaa mieltä,mut ettää anoreksian aikana se ei pitäny paikkaansa.Sillon en kokenu olevani ihan oma itseni.
Mitä siihen terapiaan tulee,niin äärimmäisen oleellinen tekijä sen onnistumisessa on potilaan ja hoitajan välinen suhde.Siitäkin me sun mun psykiatrin kans puhuttiin viimeks.Mulla on ollu kaikkiaan 4 eri psykiatria.Ekalle mä meninsillon kun mulla todettiin anoreksia,se oli keskussairaalan nuorisopsykiatri.Se oli semmonen menninkäisennäkönen pikku partaukko,joka ei ollu mun mielestä yhtään mies,vaan ihan nyhvö.Mä yritin kiusata sitä,ku mua ärsytti se.Mä vaan naureskelin aina väheksyvästi ja valehtelinki,ku ei mua kiinnostanu siä olla,halusin vaan koko ajan todistaa sen kyvyt tehottomiks.Nyt mul on kyllä vähä huono omatunto,ku se kuoli syöpään.Vaikkei se siihen liitykään...
Vajaan vuoden kuluttua siirryin saman talon sisällä toiselle psykiatrille.Ihan sen "suhteen" alussa ne mun pakko-oireet alko käydä ihan mahdottomiks.Mä itkin vaan siellä,ja se vaan tyyliin katteli kelloo ja oli ihan kylmä.Sit se määräs mulle ihan vääränliasta lääkettä,joka vaan pahensi mun tilannetta.Siihen loppu se suhde.
Sit isä löysi mulle sopivan yksityisen psykiatrin,joka osas määrätä niitä oikeita lääkkeitä.Se oli ensimmäinen mukava lääkäri,ja sen huonekin oli kiva,semmonen ku joissain tv-sarjoissa psykiatrien huoneet,ei semmonen harmaa ja kylmä ku ne edelliset.Kävin siel lopulta aika harvoin,ja yhessä tapaamisessa se oli niin negatiivinen,ihan ku jossain burn outissa ite,et mä päättelin ettei siitä oo mulle enää mitään hyötyä.
Nyt mulla on se uniongelma,ja käyn sen vuoks siel nykyisellä muitten tutkimusten ohella.Nyt vasta tajuan,millanen suhde potilaan ja lääkärin välillä voi oikeesti olla,vaik oon käyny sen luona vasta kaks kertaa.Se ei vaan kysele kuulumisia,vaan keskittyy olennaisiin asioihin,antaa konkreettisia ehdotuksia ja neuvoja,analysoi,ymmärtää,lohduttaa,ja antaa ennen kaikkea oikeeta terapiaa,toisin kun kukaan edellisistä.Sille mä oikein haluan kertoa kaiken,koska luotan siihen että se tietää mitä pitää tehdä tai sanoo muuten oikeat asiat.Niinpä mä suosittelen,että yrität päästä jonkun toisen terapeutin "hoiviin",ja kysyt myös mahdollisesta lääkityksestä.Kannattaa lisäksi purkaa sydäntä jollekulle läheiselle,sellaselle,joka varmasti ei käännä sulle missään vaiheessa selkäänsä.
Niin,ja mulla muuten oli ihan tasan sama juttu sen jugurtin kanssa ku sulla...
...ja voi olla että kaikki tuntuu niin isoilta asioilta vaikka ratkaisu oliskin aika simppeli. Mä käyn terapiassa kerran kuussa ja sielä on kaks akkaa ja yks äijä ja ne on kans sellaisia "jaa-a mistähän sitä vois puhua ja mitä kuuluu/miltä tuntuu" joka ainoa kerta sama kaava. Onneks isän kans puhutaan tosi paljon,se on ollu mun henkireikä sen jälkeen kun tää paljastui ja tosi iso apu ollutkit, niin ja sä nytten.
Mun paha tuuli haihtui ja purskahdin nauruun ton edellisen viestin lopulla,se jugurtti homma. Eilen meni vaatimattomat puoli tuntia valita jugurtti ja se kesti koko Lostin ajan =)
Mä en oo sitä mieltä että ne vaan vaikuttaa isoilta asioilta,koska onhan ne.Sä oot vakavasti sairas ja sulla on inhottavia,jokapäivästä elämää haittaavia oireita.Sulla on vaurioita niin kehossa kun aivoissa.Mitä siihen simppeliin ratkasuun tulee,niin se saattaa olla olemassa.Helppo se tosin ei välttämättä oo.Tiedätkö mitä on ehdollistaminen?Se vois ehkä toimia,tai sitten tosiaan joku lääkitys.En mä siis tiedä,mutta ne nyt tuntus järkeviltä vaihtoehdoilta.
Ihanaa että voit jutella isäs kanssa.En tiedä susta,mutta yleisesti ottaenhan anorektikot on narkkareiden lisäks maailman parhaita valehtelijoita.Mä kyllä valehtelin paljon,mutta oli mulla silti hurjan paljon asioita,jotka saatoin luottamuksella jakaa perheen sisällä.Niin yksinäinen sairaus kun anoreksia onkin,niin tuntu edes vähän turvallisemmalta ja vähemmän yksinäiseltä,kun tiesi et on edes jonkinmoinen turvaverkko ja joku joka pitää huolta.Kun sai välillä vaan heittäytyä,edes vähäks aikaa,ja antaa huolet muiden kannettaviks.Raskastahan se niille muille on,mutta mistään hinnasta ne tuskin niitä huolia hylkäis.