Eipä mitää hohdokasta lohjennut, mutta tekstiä tämäkin.
**************************************************
Hörppään kahvistani ja kuuntelen. Hän pyyhkäisee kädellä tukan silmien edestä ja hymyilee sitä ihastuttavaa toispuolista hymyä, josta niin erityisesti pidän, jota jaksaisin katsella päivästä toiseen. Nyt minun kuuluu hymyillä hänelle kannustaakseni häntä.
Aluksi hän kertoo minulle, että viimeviikolla hänen pikkuveljensä täytti kuusi vuotta; että hänen isänsä osti veljelle aidon kokoisen Colt Python .45 muovikuulapyssyn - “Kuolkaa, kuolkaa. Tapan kaikki. Pam pam!” Voi noita lapsia, hehheh - jolla pojanretku ampui synttärivieraita koko loppupäivän; että kakussa oli kuusi keltavihreää kierrekynttilää, joista vain kaksi sammui kun veli puhalsi; että hänen äitinsä veti nonparellin keuhkoonsa, kun poika ampui muovikuulan hänen reiteensä; että hän hymyili koko juhlallisuuksien aja; että hän sai suonenvedon poskipäähänsä ja sille naurettiin porukalla; että se oli heidän perheensä iloisin päivä pitkiin aikoihin; ja että samana iltana hän yritti tappaa itsensä viiltämällä ranteensa auki. Ja sitten hän kertoo rakastavansa minua.
Mitä tuohon voi sanoa?
“Älä sano mitään, äläkä kysy mitään”, hän sanoo ja hymyilee ujosti kohti pöytää. Hän kertoo minulle, ettei voi sietää muiden täydellistä onnea ollessaan itse onneton; että parempi on lopettaa yksi epäonni useamman onnen sijaan; että asioiden ollessa tällä tolalla, on parempi vain mennä menettämättä mitään. Mutta kuitenkaan hän ei saanut mitään ratkaisevaa aikaiseksi. En ymmärrä hänen logiikkaansa ja hän sanoo, että antaa olla, jos minun tarvitsisi ymmärtää, ymmärtäisin kyllä.
Tässä vaiheessa minun kuuluu lopettaa hymyileminen ja alkaa näyttää sekä hämmästyneeltä, että huolestuneelta, joten teen niin.
Hän ojentaa ranteitaan ja näyttää arvet. Ne on viilletty kämmentyvistä kohti kyynärtaivetta - noin viisitoista sentti pitkät - eivätkä ne näytä viikon vanhoilta vaan korkeintaan päivän. Hän kertoo minulle, että haavat aukeavat vieläkin kun rannetta kääntää tietyllä tapaa, ja että hän tekee niin aina välillä syystä, jota hän ei tiedä - ehkä vain nähdäkseen miten lähellä kuolema voi olla. Mutta hän ei kuole vaikka haavat aukeavat, koska ne on viilletty suonten vierestä. Haluaisin kysyä: “Tahallaan vai vahingossa?” mutta en tee niin. Sen sijaa tuijotan ranteiden kevyesti rupeutuneita viiltoja ja mietin, että entäpä jos hän päättää kääntää ranteitaan tässä ja nyt. Aukoa haavansa ja vuotaa pöydälle. Ihan vain nähdäkseen mitä siitä seuraa. Hän piilottaa viiltonsa hihojen suojiin ja kertoo, että hän oli niin sekaisin epätoivosta, ettei nähnyt kunnolla, mutta korjaa heti perään vaisusti, että se ei ole totta.
Tämä on totta: hän ei uskaltanut, koska on jotain, jota hän ei ehkä tiedosta, mutta joka todella on olemassa. Jotain sellaista, mikä ei anna hänen valuttaa itseään vessan lattialle kuin teuraslehmää.
Tässä vaiheessa minun kuuluu näyttää mietteliäältä.
Hän kysyy otanko lisää kahvia ja vastaan, että: “Otan, mutta vain puoli kuppia.” Haluaisin häipyä ovesta ulos. Juosta sinne missä pippuri kasvaa ja kukkii. Hän tuo kupin pöytään ja työntää sen eteeni. Se tuoksuu juuri siltä, miltä kahvin kuuluukin, mutta siinä on hienoinen katkeruuden maku. Se saattaa johtua siitä, että sen on keittänyt katkera ihminen, joka on umpikujassa sen asian kanssa, että lopettaakko katkeruutensa vai kestääkö sitä paremman toivossa. Tilanne on fifty-fifty.
Hän tuijottaa minua raukea ilme kasvoillaan, aivan kuin odottaisi minun sanovan jotain joka ratkaisi hänen ongelmansa. Hän tuijottaa aina vain. Sanon: “Hyvää kahvia muuten.” Tässä vaiheessa minun kuuluu teeskennellä vieno hymy, jonka on tarkoitus piristää.
Hän kertoo, ettei hänellä varmaankaan ole enää paljoa aikaa; että täytyy hoitaa asioita - ja sanalla “asioita” on tietty paino, jonka on ilmeisesti tarkoitus huolestuttaa minua. Sitten hän kertoo toistamiseen rakastavansa minua ja tarttuu käteeni. Ote on epätoivoisen löysä.
Tässä vaiheessa minun kuuluisi puristaa hänen kättään ja katsoa häntä silmiin.
Hän kertoo minulle, että elämän kauneus on siinä että se jatkuu vain. Tapahtuipa mitä hyvänsä.
Istumme hyvän tovin ihan hiljaa ja tuijotamme. Olen ilmeisesti alkanut puristaa hänen kättään. Menee vielä pitkä tovi, ennen kuin saan suuni auki. Ja kun puhun, sillä on tarkoitus, sillä on merkitystä, ja ennen kaikkea: sillä on vaikutus.
**************************************************
Hörppään kahvistani ja kuuntelen. Hän pyyhkäisee kädellä tukan silmien edestä ja hymyilee sitä ihastuttavaa toispuolista hymyä, josta niin erityisesti pidän, jota jaksaisin katsella päivästä toiseen. Nyt minun kuuluu hymyillä hänelle kannustaakseni häntä.
Aluksi hän kertoo minulle, että viimeviikolla hänen pikkuveljensä täytti kuusi vuotta; että hänen isänsä osti veljelle aidon kokoisen Colt Python .45 muovikuulapyssyn - “Kuolkaa, kuolkaa. Tapan kaikki. Pam pam!” Voi noita lapsia, hehheh - jolla pojanretku ampui synttärivieraita koko loppupäivän; että kakussa oli kuusi keltavihreää kierrekynttilää, joista vain kaksi sammui kun veli puhalsi; että hänen äitinsä veti nonparellin keuhkoonsa, kun poika ampui muovikuulan hänen reiteensä; että hän hymyili koko juhlallisuuksien aja; että hän sai suonenvedon poskipäähänsä ja sille naurettiin porukalla; että se oli heidän perheensä iloisin päivä pitkiin aikoihin; ja että samana iltana hän yritti tappaa itsensä viiltämällä ranteensa auki. Ja sitten hän kertoo rakastavansa minua.
Mitä tuohon voi sanoa?
“Älä sano mitään, äläkä kysy mitään”, hän sanoo ja hymyilee ujosti kohti pöytää. Hän kertoo minulle, ettei voi sietää muiden täydellistä onnea ollessaan itse onneton; että parempi on lopettaa yksi epäonni useamman onnen sijaan; että asioiden ollessa tällä tolalla, on parempi vain mennä menettämättä mitään. Mutta kuitenkaan hän ei saanut mitään ratkaisevaa aikaiseksi. En ymmärrä hänen logiikkaansa ja hän sanoo, että antaa olla, jos minun tarvitsisi ymmärtää, ymmärtäisin kyllä.
Tässä vaiheessa minun kuuluu lopettaa hymyileminen ja alkaa näyttää sekä hämmästyneeltä, että huolestuneelta, joten teen niin.
Hän ojentaa ranteitaan ja näyttää arvet. Ne on viilletty kämmentyvistä kohti kyynärtaivetta - noin viisitoista sentti pitkät - eivätkä ne näytä viikon vanhoilta vaan korkeintaan päivän. Hän kertoo minulle, että haavat aukeavat vieläkin kun rannetta kääntää tietyllä tapaa, ja että hän tekee niin aina välillä syystä, jota hän ei tiedä - ehkä vain nähdäkseen miten lähellä kuolema voi olla. Mutta hän ei kuole vaikka haavat aukeavat, koska ne on viilletty suonten vierestä. Haluaisin kysyä: “Tahallaan vai vahingossa?” mutta en tee niin. Sen sijaa tuijotan ranteiden kevyesti rupeutuneita viiltoja ja mietin, että entäpä jos hän päättää kääntää ranteitaan tässä ja nyt. Aukoa haavansa ja vuotaa pöydälle. Ihan vain nähdäkseen mitä siitä seuraa. Hän piilottaa viiltonsa hihojen suojiin ja kertoo, että hän oli niin sekaisin epätoivosta, ettei nähnyt kunnolla, mutta korjaa heti perään vaisusti, että se ei ole totta.
Tämä on totta: hän ei uskaltanut, koska on jotain, jota hän ei ehkä tiedosta, mutta joka todella on olemassa. Jotain sellaista, mikä ei anna hänen valuttaa itseään vessan lattialle kuin teuraslehmää.
Tässä vaiheessa minun kuuluu näyttää mietteliäältä.
Hän kysyy otanko lisää kahvia ja vastaan, että: “Otan, mutta vain puoli kuppia.” Haluaisin häipyä ovesta ulos. Juosta sinne missä pippuri kasvaa ja kukkii. Hän tuo kupin pöytään ja työntää sen eteeni. Se tuoksuu juuri siltä, miltä kahvin kuuluukin, mutta siinä on hienoinen katkeruuden maku. Se saattaa johtua siitä, että sen on keittänyt katkera ihminen, joka on umpikujassa sen asian kanssa, että lopettaakko katkeruutensa vai kestääkö sitä paremman toivossa. Tilanne on fifty-fifty.
Hän tuijottaa minua raukea ilme kasvoillaan, aivan kuin odottaisi minun sanovan jotain joka ratkaisi hänen ongelmansa. Hän tuijottaa aina vain. Sanon: “Hyvää kahvia muuten.” Tässä vaiheessa minun kuuluu teeskennellä vieno hymy, jonka on tarkoitus piristää.
Hän kertoo, ettei hänellä varmaankaan ole enää paljoa aikaa; että täytyy hoitaa asioita - ja sanalla “asioita” on tietty paino, jonka on ilmeisesti tarkoitus huolestuttaa minua. Sitten hän kertoo toistamiseen rakastavansa minua ja tarttuu käteeni. Ote on epätoivoisen löysä.
Tässä vaiheessa minun kuuluisi puristaa hänen kättään ja katsoa häntä silmiin.
Hän kertoo minulle, että elämän kauneus on siinä että se jatkuu vain. Tapahtuipa mitä hyvänsä.
Istumme hyvän tovin ihan hiljaa ja tuijotamme. Olen ilmeisesti alkanut puristaa hänen kättään. Menee vielä pitkä tovi, ennen kuin saan suuni auki. Ja kun puhun, sillä on tarkoitus, sillä on merkitystä, ja ennen kaikkea: sillä on vaikutus.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tätä oli ilo lukea. Mukavaa, että joku jaksaa vielä kirjoittaa tekstiä, jota ei ole taiteellisen vaikutelman tuottamiseksi tungettu täyteen adjektiiveja. Osaat selvästi kirjoittaa oikein hyvin. Lukisin mielelläni muitakin tekstejäsi.