A/N: Jatkiksen seitsemäs osa, ikäraja NC-17, lapset ja vanhemmatkin sulkevat silmänsä, jos eivät kestä. Älkääkä vinetkö. Tämän luvun nimi on perfecto, täydellinen, koska lukuhan on seitsemäs ja seitsemän sanotaan olevan täydellisyyden luku.
7. Perfecto ~ There will be no you
Kazuo istui yksin pöydän ääressä juoden kahviaan ja kirjoitti kuumeisesti kirjettä. Hän oli lähtenyt ryminällä jengistään, mutta tietenkin kundeja yhä kiinnosti mitä hänelle kuului – varsinkin, kun Kazuo oli kertonut asuvansa viiden naisen kanssa samassa asunnossa. Hän mietti hetken ja kirjoitti taas.
”Yksi naisista on ilmeetön ja tunteeton kone…”
Ran Chiba. Joukko tiedemiehiä, tutkijoita ja virkamiehiä. Kaikki katseet hänessä. Ranista olisi vielä todella paljon
hyötyä heille.
”…yksi heistä on ujo brunette, joka pitää kaiken salaisuutenaan…”
Ame Ashitakage. Lukittu huone. Äiti.
”…eräs heistä koittaa kovin olla välinpitämätön ja hiljainen sivustaseuraaja…”
Sora Takeda. Veli. Veli. Veli. Veli. Kuollut veli.
”…yhdellä on hymyilevät kasvot, vaikka niiden takana onkin varmasti jotain muuta…”
Minako Chika Mitsuro. Hymy alla kämmenten.
”…ja viimeisenä on eräs punapää, jonka tekin varmasti tunnistaisitte.”
Kaede Akuihara. Verenpunaiset hiukset. Ase.
Kazuo nosti katseensa kirjeestä. ’Kaede Akuihara…’, hän virnisti hieman. ’Kuinka olisinkaan voinut unohtaa.’
Hän mietti hetken, nousi sitten pöydästä ja koputti neljään oveen, mutta viidennen kohdalla pysähtyi pieneksi hetkeksi. Huone oli Kaeden. ’Onhan se hienoa nähdä pitkästä aikaa vanhaa ystävää’, hän kurtisti hieman kulmiaan surullisesti.
Ajatuksistaan miehen herätti monet kolaukset takaansa, kun ovia avattiin hieman. Hän kääntyi.
”Mitä nyt?”
Kazuo virnisti. ”Huomasin juuri, että täälläpäin ei näköjään ole tapana olla samaan aikaan samassa huoneessa.” Muutamia kiusallisia vilkaisuja. ”Ajattelin vain, että sekin tilanne olisi hyvä korjata. Voimme aloittaa siis sillä, että kaikki syövät aamiaista keittiössä.” Kaede oli kuullut äänet ja avasi myös ovensa. Kazuo vilkaisi häntä. Kuului pari valittavaa huokausta, muutama olankohautus ja viimein Minakon askeleet ensimmäisinä keittiöön astui viimein ihmisiä. Turhautuneena.
”Mikä helvetti on tämän idea?” Kaede kysyi.
”Tekin antisosiaaliset neitokaiset saatte hieman ihmisiä elämäänne – ellei se sitten ole teidän mielestänne niin huono juttu.”
Ei vastausta.
Kului pitkä hiljaisuus ja ainoat äänet olivat Minakon kynsien naputus pöytää vasten ja Kazuon hiljainen kahvinjuonti.
’Miksi meidän piti tulla kaikkien tänne pöydän ääreen kärsimään’, Sora ajatteli hiljaa. ’Kaikki tietävät, että jotain olisi hyvä sanoa, mutta kukaan ei pysty siihen.’
Kazuo yskäisi. ”Tiedättekö, kun Kaede oli kaksitoista, hänellä oli tapana laulaa tätä yhtä laulua, mikä sen nimi nyt olikaan…”
Kaikki katsoivat Kazuoa kieltämättä hämmentyneinä, Kaede silmät laajenneina ja kangistuneena. Hänen sydämenlyöntinsä kiihtyi. ”Mitä?!”
”Nimeä en muista, mutta kyllä se pieni punatukkainen tyttö vain lauloi sitä onnellisena.” Kazuo antoi sanojensa painaa kiusallista hiljaisuutta arvojärjestyksessä alemmaksi ja mietti hetken.
”Believe, everything is born by a purpose
And in difficult times you may find it hard to know,
that regardless of darkness there is always someone for you,
showing you the path to choose.”
Kaeden sydäntä puristi. Hänen menneisyytensä… tuo laulu. Hän muisti yhä sen melodian, se kaikui hiljaa hänen mielessään samalla, kun hän oli noussut järkyttyneenä ylös ottaen tukea pöydästä. Hänen piti päästä pois siitä tilanteesta. Kaede kokosi itsensä ja juoksi huoneeseensa läimäyttäen oven perässään.
”Vai lähettivät he hänet tänne naishahmossa”, mies sanoi ääneen tuolistaan. Hän kuulosti kylmältä, omahyväiseltä ja hänellä oli pieni virne kasvoillaan.
Nuori nainen katsoi häntä nöyrästi. ”En vieläkään ymmärrä miksi te haaskaatte aik-”
”Tämä on kaikkea muuta, kuin ajan haaskausta. Itse asiassa tämähän säästää meille vain enemmän aikaa. Enemmän aikaa koko ihmiskunnalle elää.”
Nainen katsoi toista epäuskoisena. ”Emme edes tiedä mikä hän on!”
”Tiedämme”, mies totesi. ”Hän on synti, hän on loppumme. Luota minuun Lucy, kun sanon, että kovinkaan moni elävä olento ei halua sitä loppua vielä. Elämä on lahja ja hän aikoo haaskata sen.”
”Mistä tiedämme missä hän on?”
”Meidän ei tarvitsekaan tietää, sillä joku muu tietää puolestamme. Herra Bairu Sakamoto.”
Niiden viikkojen aikana mikään ei ollut tuntunut kiusallisemmalta, kuin tuo hetki, jona Kaede istui Kazuon kanssa ruumisautoa muistuttavan kulkuneuvon takapenkillä. Kaede oli määrätty menemään Kazuon kanssa asekoulutukseen, koska he olivat edistyneet siinä paremmin kuin toiset. Kazuo oli siinä suorastaan luonnonlahjakkuus, hän piti aseista, ruudintuoksusta ja vaarasta. Punatukkainen ei voinut vastustaa kiusausta, vaan mulkaisi Kazuoa ilkeästi. Tietenkin nuori mies kohtasi hänen katseensa juuri silloin. ”Tämäpäs on kiusallista”, hän naurahti Kaedelle. ”Taidat yhä vihata näitä hiljaisuuksia, kuten minäkin.”
”Sinulla on tasan viisi sekuntia aikaa kertoa minulle mistä helvetistä tunnet minut!”, toinen sähähti ja sai etupenkin kuljettajan vaihtamaan kiusallisena asentoa.
”Njaa”, Kazuo nojasi käsiinsä rennosti ja katsahti ylös. ”Tuolta menneisyydestähän minä. Vain kohtalo tietää minkä syyn takia tapaamme jälleen.”
”Minä en edes tunne sinua, minä en edes tiedä menneisyydestäni mitään, minä en –” Kaede huusi, mutta hänen katseensa painautui alas tuijottamaan hänen kenkiään. ’Aivan niin’, hän ajatteli. ’En muista mitään menneisyydestäni, vain pieniä hajanaisia katkelmia, joita on mahdoton edes yrittää ymmärtää. Minä…’ Kaede puristi hieman kättään nyrkkiin. ’Mitä minulle on oikein tapahtunut? Tänne tuloni jälkeen tämän painavan kuoren, naamion, taakka on vain kasvanut.’
Auto nytkähti ja pysähtyi.
”Päätepysäkki.”
Kaede katsahti poikaa.
”Voitte nyt poistua.”
Ei vastausta, Kazuo tuijotti takaisin huvittuneena.
”Olkaa hyvä ja poistukaa tästä AtR:n kulkuneuvosta heti, ennen kuin löydätte sen poikittain perseestänne.”
Punahiuksinen avasi auton oven. ”Kaivan vielä totuuden sinusta ja siitä mitä tekemistä sinulla on menneisyyteni kanssa”, hän huikkasi Kazuolle ja poistui autosta.
’Niin’, Kazuo ajatteli. ’Sinä et muista, mutta pääasia on, että minä yhä muistan. Muistan, Kaede, kuinka olin houkka ja rakastunut ja sinä särjit sydämeni. Hylkäsit minut.’ Hän hymähti. ’Siihen on tulossa muutos, olen varma siitä.’
Ame yritti nukahtaa, mutta hän ei vain pystynyt siihen. Kello oli melkein kaksi yöllä ja kaikki muut, Kaedea ja Kazuoa lukuun ottamatta, nukkuivat. Ame ei ollut nähnyt kumpaakaan heistä koko päivänä, ei sen jälkeen, kun he olivat lähteneet kaupungille syrjäisestä kodistaan. Pesuaineen kitkerä haju oli valloittanut koko asunnon, keittiön verta oli hinkattu mitä ilmeisemmin pois oikein urakalla ja hiljaisuus painoi. Amen ei tehnyt mieli edes kääntää kylkeä, koska peiton kahina olisi sekin kuulostanut niin lujalta ääneltä.
Kuului ulko-oven kolaus ja raskaita askelia. Amen uteliaisuus voitti, hän nousi ja raotti hieman huoneensa ovea. Hän näki Kazuon, hengästyneenä, ottaen tukea polvistaan.
”Kazuo..?”
”Ame!” Kazuo huudahti hiljaa ja hitaasti hengityksensä lomasta ja viittoi lähes hätääntyneenä ympäriinsä. ”Kaede… poissa… en ehtinyt… nähdä… hän vain… katosi!”
”Mitä?!”
”Olimme… kaupungilla, AtR:n edessä, hän nousi autosta ensin ja minä hänen perässään… kun nousin, Kaedea ei näkynyt missään. Juoksin sisälle rakennukseen ja kukaan ei ollut nähnyt häntä…” hän veti pitkään henkeä. ”Näin siellä Bairun ja hän vain käski antaa asian olla – en ymmärrä!”
Ame ei ehtinyt ajatella, vaan hän otti aseensa, heitti takin päälleen ja lähti ulos.
Kaede. Kaede. Kaede. Kaede!
Punatukkainen heräsi vähitellen. Hänen jokaista ruumiinosaansa särki ja pää oli pyörällä kuin sitä olisi hakattu pesäpallomailalla. Kaede raotti silmiään ja huomasi makaavansa sängyllä. Hän oli valkoisessa huoneessa, jossa oli vain tuo yksi sänky ja seinistä melkein erottumaton ovi.
”Mitä helvettiä?” hän sai hiljaa sanottua ja nousi istualleen. Päänsärky vain yltyi huoneen kirkkaudesta, oli liian valkoista ja epätavallisen siistiä.
”Tervetuloa Luciferin matalaan majaan.” Ääni täytti huoneen. Se kuulosti aikuisen miehen ääneltä, mutta oli mahdotonta erottaa, missä päin ääntä lähettävät kaiuttimet olivat.
”Lucifer?” Kaede tokaisi ärtyneenä ja unisen kuuloisena. Mikä helvetin Lucifer, olisiko hänen pitänyt tunteakin joku sen niminen? Kaede selvensi ajatuksiaan. Hänet oli napattu, kadulta, autosta nousemisen jälkeen. ”Mikä tarkoitus oli kidnapata minut tänne?”
”Sellainen pieni homma vain”, Lucifer sanoi sarkastisesti. ”On olemassa väkeä, jotka eivät halua, että maailmanloppu koittaa tässä lähiaikoina, vaan haluavat elääkin vielä parisataa vuotta. Siinä on vain este, joka olet sinä.”
Kaede ei ollut ymmärtänyt muutenkaan yhtään mitään, mutta sen verran hän kuitenkin tiesi, että hän ei ollut mikään maailmanloppu. ”Tiedätkö, elokuvien pahikset tekevät aina sen virheen, että he alkavat pälpättää suunnitelmiaan uhrille ja hups – sitten he sattuvat tuhoutumaan.” Kaeden itsepäisyys nosti päätään. Hänellä ei ollut mitään aikomusta kuunnella tätä Luciferia. Miehellä taisi viirata päästä.
Valvomossa parin huoneen päässä Kaedesta, Lucifer istui rauhallisesti tuolillaan. Lucy tuli hänen vierelleen. ”Herra, oletteko aivan varma mitä teette?”
Mies tukki mikrofonin, jotta Kaede ei kuulisi mitään ylimääräistä. ”Tämän varmempi en ole koskaan ollut mistään, Lucy pieni.”
Lucy katsoi maahan. ”Mitä, jos hän ei olekaan se joksi me häntä luulemme?”
”Siskoseni, hänen on pakko olla. Katso häntä.” Lucifer osoitti monitoriaan. ”Tämä Kaede ei voi olla mikään muu, kuin hän.”
”He tulevat hakemaan häntä takaisin.”
”Aivan. Tiedän jopa ketkä häntä tulevat hakemaan, joku poika ja neiti Ashitakage.”
”Neiti Ashitakage?”
”Niin, joku, jonka haluan erityisesti tavata”, Lucifer hymyili. ”Kaeden ei kuitenkaan tarvitse tietää, että muka kutsuttu apu on jo tulossa.” Mies otti kätensä mikrofonista ja puhui siihen, Kaedelle. ”Kun ne pahikset pälpättävät se antaa aikaa pelastajille tulla pelastamaan uhri”, hän piti tauon. ”Mutta mistä olet niin varma, että kukaan on tulossa pelastamaan sinut?”
Sora oli kuullut koko keskustelun huoneestaan. Kuinka Kazuo oli ollut niin huolissaan Kaedesta ja Ame rynnännyt etsimään häntä. Ei, hän ei ollut nukkunut, hän oli aivan hereillä kaiken sattuessa. Kazuolla oli tunteita Kaedea kohtaan, sekä tämä tunsi hänet vuosien takaa. Sora oli kateellinen. Kaedea kohtaan. Kaikkia ihmisiä kohtaan. Miksi menneisyyden piti kummitella hänen päässään ja pitää häntä jokainen sekunti otteessaan?
Ame oli turhautunut ja hänen jalkojaan särki. He tosiaan asuivat kaukana keskustasta ja sen ulkopuolella ei tuntunut edes liikkuvan takseja tai muita kulkuneuvoja. Hän oli kävellyt jo kauan Kazuo mukanaan. Amen yrittäessä lähteä poika oli seurannut häntä ja sanonut etsivänsä Kaeden.
”Minä tiedän kyllä, miksi haluan etsiä Kaeden”, Kazuo sanoi yllättäen. ”Mutta se on minulle mysteeri, miksi sinä haluat löytää hänet. Käsittääkseni ette ole edes ystäviä.”
Ame pysähtyi yön pimeyden peittämällä kadulla. ’Miksi minä edes haluan etsiä hänet?’ hän kysyi hiljaa itseltään. ’Kazuo on oikeassa – Kaede ei ole ystäväni, minulla ei ole sellaisia.’ Ame lähti taas kävelemään. ”Olen hänelle velkaa henkeni.”
”Sehän selittääkin kaiken”, Kazuo naurahti.
’Niin, niinhän se oli’, tyttö mietti. ’Olen vain hänelle velkaa, siksi teen tämän. Velan takia.’
Kazuo käveli hiljaa taaempana. Hän ei pystynyt jäämään asunnolle nähdessään, kuinka Amen kasvoilta paistoi huoli ja hän oli vain kiitänyt suoraan Kaedea pelastamaan. Kazuo ei voinut osoittaa olevansa mikään pelkuri, sillä sitä hän viimeisenä tällä maapallolla oli ja halusi olla. Näin hän ehkä osoittaisi, että välittää.
Yhtäkkiä kuului kuitenkin kova pamaus ja kaikki pimeni.
”Ame? Ame?”
Ame avasi silmänsä ja näki Kazuon heilumassa ympärillään. Hän auttoi tytön pystyyn.
”Taisimme löytää Kaeden”, poika hymyili vinosti.
”Missä ihmeessä me olemme?”
”Tämä muistuttaa eniten selliä.” Selli. Siellähän Kazuo oli monta kertaa virunut.
Ame piteli päätään. ”Kuka helvetti meidät laittoi tänne?”
”Ilmeisesti sama henkilö, joka nappasi Kaedenkin. Kuulin hänen puhuvan tytölle tämän sellin ulkopuolella hiljaa ja voin vannoa, että hän mainitsi Kaeden. Lucifer… se sen miehen nimi oli.”
”Lucifer?” Ame kysyi hämmentyneenä. ”Se arkkienkeli, joka taivaasta tiputettiin lankeemuksensa takia?”
”Jotain siihen suuntaan”, Kazuo hymähti. ”En ole mitenkään uskonnollinen ihminen.”
”En minäkään. On se silti epäilyttävää, että jollain kidnappaajalla on tuollainen nimi.”
”Mikään ei ole mahdotonta.”
”Varsinkaan, kun työskentelee AtR:lle…” Ame katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli vain harmaata seinämää tai kalteria. Seinät olivat kuluneet ja niihin oli kirjoitettu liidulla epäselviä tekstejä. Kaikkialla oli tunkkainen haju, joka muistutti hieman veren hajua. Hän tunnusteli takkiaan. ”Miten ihmeessä tämä Lucifer voi olla niin toope, että jättää minulle aseen?”
”Ehkä hän ei halunnut kajota naiseen, joten jätti sinut rauhaan. Minun aseeni se paskiainen totta vie otti.”
”Meidän pitää löytää Kaede…” Ame kokeili kaltereita.
Kazuo vilkaisi tyttöä. Jos Ame löytäisi Kaeden ennen häntä, tuo varmasti veisi kaiken kunnian, tahattomastikin. Kazuo olisi vain se kundi, joka roikkui tytön perässä hyödyttömänä. ”Olen pahoillani”, hän kuiskasi ja löi Amen tajuttomaksi. Kazuo otti pudonneen aseen maasta ja pamautti sellin oven auki. Hän juoksi suoraan edessä häämöttävää ovea kohti.
Kaedelta alkoi loppua kärsivällisyys. Hän kirosi jo ääneen. Vieläkin hän istui siinä huoneessa, johon hänet oli napattukin. Ainoa kuuluva ääni oli Luciferin satunnainen kuiskaus, kun hän selitti tapahtumia Kaedelle.
”Tiesitkös, minua ei kiinnosta paskaakaan nämä sinun maailmantuhosuunnitelmasi.”
Lucifer hymähti. ”Jos kuuntelisit, niin tietäisit, että en se minä ole, joka aikoo tuhota maapallon. Sinähän tässä se paholainen olet, kuolema, itse synti.”
”Eikö sinulle sekopäälle ole juolahtanut mieleenkään, että saattaisin olla ihan tavallinen 19-vuotias, joka nyt sattuu vain työskentelemään eräälle hallituksen järjestölle nimeltä AtR.”
”Kyllä minä AtR:n tiedän”, kuului mikrofonista omahyväinen ääni. ”Ei taida itse päätoimistokaan kuitenkaan tietää, että itse kuolema on palkkalistoillaan, nimittäin sinä.”
Kaede ei vaivautunut vastaamaan. Hän löi nyrkkinsä seinään. ’Helvetti, AtR on syy kaikkeen tähän’, hän kirosi. ’Täällä sitä nyt ollaan pulassa, enää tässä tarvitaan vain joku helvetin prinssi pelast-’ Kaede kalpeni. ’Ei, ei sellainen käy, kukaan ei voi pelastaa minua. Olen itsenäinen, pärjään tällaisissa tilanteissa ihan hyvin itsekin, ilman jotakuta pelastamassa.’ Hän huokaisi. ’Ja ehkä Lucifer on oikeassa, ei kukaan ole tulossakaan pelastamaan minua.
Aamu sarasti jo ja Sora vaivautui hakemaan keittiöstä syötävää. Matkalla takaisin huoneeseensa hän törmäsi hymyilevään Minakoon.
”Kaede, Ame ja Kazuo ovat kateissa”, hän huikkasi.
”Tiedän”, Sora tuhahti välinpitämättömästi.
”Pitäisikö meidän etsiä heidät?”
”Miksi?”
”No, hehän ovat osa ryhmää, osa meit-”
”Mitä helvetin meitä? Mitä helvetin ryhmää? Olemme kasa masentuneita surkimuksia saman katon alla suorittamassa tehtävää.”
Minako hiljeni. Hän oli keittiön ovenkarmilla niin, että Sora ei päässyt takaisin huoneeseensa. ”Voisitko väistää?”
”Me olemme ryhmä, vaikka sinä olisit kuinka yksinäinen tai vaikka kuinka yksinoloa haluava, niin olet osa tätä ryhmää.”
”Väistä.”
”Ei meilläkään ole muuta vaihtoehtoa, olemme tavallisia ihmisiä, jotka pakotettiin tänne.”
”Väistä.”
”Ei sinun silti tarvitse olla-”
”Väistä!” Sora huusi. Minako väisti.
’He ovat muka niin tavallisia, heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa ja me olemme muka nyt ryhmä.’ Sora meni huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni.
Ame heräsi taas. ’Täällähän alkaa jo tottua tähän pyörtymiseen, kun koko ajan on joku kusipää lyömässä tajun kankaalle.’ Hänen aseensa oli poissa. ’Loistavaa, nyt Kazuo on sitten salakavalan nilkin lisäksi vielä varas.’ Ame otti kaltereista tukea ja poistui sellistä. Hänen päästään valui verta, mutta se ei hidastanut vauhtia yhtään, vaikka se tahrasikin hänen vaatteensa.
Hän avasi sellikäytävän päässä olevan oven ja näki loputtoman käytävän ovia ja heikosti valaisevia kynttilöitä. Lattialla oli punainen kokolattiamatto ja seinällä kuluneet tummat tapetit. Muutamat ovista olivat auki, mutta niiden sisälle ei nähnyt – jokaisesta näkyi vain pimeys kuin valmiina nielaisemaan jokaisen sisälle astuvan. Ame näki lähenevän varjon ja nopeasti juoksi yhteen ovista, hänhän oli aseeton, joten tappeluun hän ei halunnut joutua. Ovi sattui olemaan yksi niistä pimennetyistä, joten Amen nielaisi pimeä kuilu, joka sai hänet voimaan pahoin, kun joka paikka tuntui kieppuvan ja korkea kiljahdus karkasi ilmaan.
Ame näki itsensä, ehkä kymmenen vuotta vanhana. Se oli hänen muistonsa, jonka hän olisi niin halunnut unohtaa. Pieni tyttö otti tuossa pimeässä huoneessa nuken, jolla oli vaalea iho ja pitkät hiukset. Tyttö silitti nukkensa hiuksia. Sitten kuului askelia, huoneen ovi avautui hiljaa tytön rynnätessä ahtaasti sängyn alle. Ovelta kajasti valo ja näkyi yksi hahmo; hänen äitinsä.
”Ame, älä pelkää, tule tänne.”
Ei vastausta. Tyttö tärisi sängyn alla ja yritti olla hiiskumatta.
”Ei sitten.”
Ovi sulkeutui ja pieni Ame jäi yksin pimeään. Hän tiesi sen itsekin, yhä melkein kymmenen vuotta myöhemminkin, häneen sieluaan satutti tieto, että aina tulee olemaan ihmisiä hänen vierellään, mutta joka ikinen kerta he lähtevät ja hylkäävät hänet.
Maisema vaihtui ja nyt Ame katsoi lapsuudenkotinsa keittiöstä tapahtumia.
’Muistan tämän. Tämä oli elämäni kauhein hetki. En halua nähdä tätä.’
Utuinen tumma naisen hahmo käveli keittiöön. Hän huojui alkoholin vaikutuksen alaisena ja otti tukea pöydästä. Ehkä kolmentoista ikäinen Ame näkyi ovenkarmilla. Hänellä oli puukko. Hän tuli lähemmäksi naista. ”Äiti”, hän kuiskasi ja itki, kuten niin monina päivinä aiemminkin.
Nainen kääntyi.
’Ei, en halua nähdä tätä!’
Tyttö oli laskemassa puukkoa, mutta naisen kääntyminen, pakokauhu ja puukon terä yhdistyivät ja pian isompi hahmo makasi maassa. Hänen viereensä muodostui verilammikko.
”Ame.”
Tyttö pudotti puukon, joka kolahti lattiaa vasten, kaatui polvilleen ja alkoi itkeä. Äiti, äiti, äiti, äiti.
Muistoa katseleva Ame liukui myös lattialle ja kyynelehti. ’Kuka minä olen sanomaan kuka elämäänsä ei ansaitse elää, vaan joutuu syntiensä takia luopumaan siitä. Hän oli sijaisäitini, mutta silti äitini. Ainoa perhe, joka minulla on koskaan ollut. Isä jätti hänet minun takiani. Siksi hän alun perin alkoi juomaan niin paljon, minun takiani. Minulle sanottiin niin alusta alkaen, että ei pitäisi olla olemassa, koska kukaan ei pysty rakastamaan minua.’
’Nykyään en voi tehdä muuta, kuin katsoa tätä rauniota, jota häpeän kutsua itsekseni. Ainoa synti, johon olen syyllistynyt, on siis…’
Peilikuva.
’…olemassaoloni.’
If you think that goodbye means nothing at all
Think again when you don’t rise from the fall
Ame pääsi pois pimeästä huoneesta. Hän oli taas siinä samassa tunkkaisessa käytävässä, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Hän pyyhki kyyneliä kasvoiltaan, kunnes huomasi lähellä juoksevan hahmon – Kazuon.
”Odota!”
Kazuo huomasi Amen ja kiristi vauhtiaan. He juoksivat käytävää pitkin eteenpäin ja Ame sinnitteli perässä. Yhdestä kaukaa häämöttävästä huoneesta kuului puhetta. Kaede?
When the first day will finally dawn
There is nothing you can smile to anymore
Kaksikko juoksi melkein rinta rinnan ovea kohti, kymmenen metrin päässä ovesta olotilastaan huolimatta Ame sai napattua Kazuon takinhelmasta kiinni. Poika pysähtyi kuin seinään.
Please, don’t cry, be born again to find the truth
”Meidän pitää löytää Kaede!” hän huusi.
Ame nappasi parilla liikkeellä aseensa takaisin huolimattomalta Kazuolta ja löi häneltä tajun kankaalle.
Before there
”Niin, minun pitää löytää Kaede”, Ame hymähti ja meni oven luokse, josta kuului puhetta.
Will be
Hän pamautti sen auki ja hätkähti näkemäänsä.
No you.
7. Perfecto ~ There will be no you
Kazuo istui yksin pöydän ääressä juoden kahviaan ja kirjoitti kuumeisesti kirjettä. Hän oli lähtenyt ryminällä jengistään, mutta tietenkin kundeja yhä kiinnosti mitä hänelle kuului – varsinkin, kun Kazuo oli kertonut asuvansa viiden naisen kanssa samassa asunnossa. Hän mietti hetken ja kirjoitti taas.
”Yksi naisista on ilmeetön ja tunteeton kone…”
Ran Chiba. Joukko tiedemiehiä, tutkijoita ja virkamiehiä. Kaikki katseet hänessä. Ranista olisi vielä todella paljon
hyötyä heille.
”…yksi heistä on ujo brunette, joka pitää kaiken salaisuutenaan…”
Ame Ashitakage. Lukittu huone. Äiti.
”…eräs heistä koittaa kovin olla välinpitämätön ja hiljainen sivustaseuraaja…”
Sora Takeda. Veli. Veli. Veli. Veli. Kuollut veli.
”…yhdellä on hymyilevät kasvot, vaikka niiden takana onkin varmasti jotain muuta…”
Minako Chika Mitsuro. Hymy alla kämmenten.
”…ja viimeisenä on eräs punapää, jonka tekin varmasti tunnistaisitte.”
Kaede Akuihara. Verenpunaiset hiukset. Ase.
Kazuo nosti katseensa kirjeestä. ’Kaede Akuihara…’, hän virnisti hieman. ’Kuinka olisinkaan voinut unohtaa.’
Hän mietti hetken, nousi sitten pöydästä ja koputti neljään oveen, mutta viidennen kohdalla pysähtyi pieneksi hetkeksi. Huone oli Kaeden. ’Onhan se hienoa nähdä pitkästä aikaa vanhaa ystävää’, hän kurtisti hieman kulmiaan surullisesti.
Ajatuksistaan miehen herätti monet kolaukset takaansa, kun ovia avattiin hieman. Hän kääntyi.
”Mitä nyt?”
Kazuo virnisti. ”Huomasin juuri, että täälläpäin ei näköjään ole tapana olla samaan aikaan samassa huoneessa.” Muutamia kiusallisia vilkaisuja. ”Ajattelin vain, että sekin tilanne olisi hyvä korjata. Voimme aloittaa siis sillä, että kaikki syövät aamiaista keittiössä.” Kaede oli kuullut äänet ja avasi myös ovensa. Kazuo vilkaisi häntä. Kuului pari valittavaa huokausta, muutama olankohautus ja viimein Minakon askeleet ensimmäisinä keittiöön astui viimein ihmisiä. Turhautuneena.
”Mikä helvetti on tämän idea?” Kaede kysyi.
”Tekin antisosiaaliset neitokaiset saatte hieman ihmisiä elämäänne – ellei se sitten ole teidän mielestänne niin huono juttu.”
Ei vastausta.
Kului pitkä hiljaisuus ja ainoat äänet olivat Minakon kynsien naputus pöytää vasten ja Kazuon hiljainen kahvinjuonti.
’Miksi meidän piti tulla kaikkien tänne pöydän ääreen kärsimään’, Sora ajatteli hiljaa. ’Kaikki tietävät, että jotain olisi hyvä sanoa, mutta kukaan ei pysty siihen.’
Kazuo yskäisi. ”Tiedättekö, kun Kaede oli kaksitoista, hänellä oli tapana laulaa tätä yhtä laulua, mikä sen nimi nyt olikaan…”
Kaikki katsoivat Kazuoa kieltämättä hämmentyneinä, Kaede silmät laajenneina ja kangistuneena. Hänen sydämenlyöntinsä kiihtyi. ”Mitä?!”
”Nimeä en muista, mutta kyllä se pieni punatukkainen tyttö vain lauloi sitä onnellisena.” Kazuo antoi sanojensa painaa kiusallista hiljaisuutta arvojärjestyksessä alemmaksi ja mietti hetken.
”Believe, everything is born by a purpose
And in difficult times you may find it hard to know,
that regardless of darkness there is always someone for you,
showing you the path to choose.”
Kaeden sydäntä puristi. Hänen menneisyytensä… tuo laulu. Hän muisti yhä sen melodian, se kaikui hiljaa hänen mielessään samalla, kun hän oli noussut järkyttyneenä ylös ottaen tukea pöydästä. Hänen piti päästä pois siitä tilanteesta. Kaede kokosi itsensä ja juoksi huoneeseensa läimäyttäen oven perässään.
”Vai lähettivät he hänet tänne naishahmossa”, mies sanoi ääneen tuolistaan. Hän kuulosti kylmältä, omahyväiseltä ja hänellä oli pieni virne kasvoillaan.
Nuori nainen katsoi häntä nöyrästi. ”En vieläkään ymmärrä miksi te haaskaatte aik-”
”Tämä on kaikkea muuta, kuin ajan haaskausta. Itse asiassa tämähän säästää meille vain enemmän aikaa. Enemmän aikaa koko ihmiskunnalle elää.”
Nainen katsoi toista epäuskoisena. ”Emme edes tiedä mikä hän on!”
”Tiedämme”, mies totesi. ”Hän on synti, hän on loppumme. Luota minuun Lucy, kun sanon, että kovinkaan moni elävä olento ei halua sitä loppua vielä. Elämä on lahja ja hän aikoo haaskata sen.”
”Mistä tiedämme missä hän on?”
”Meidän ei tarvitsekaan tietää, sillä joku muu tietää puolestamme. Herra Bairu Sakamoto.”
Niiden viikkojen aikana mikään ei ollut tuntunut kiusallisemmalta, kuin tuo hetki, jona Kaede istui Kazuon kanssa ruumisautoa muistuttavan kulkuneuvon takapenkillä. Kaede oli määrätty menemään Kazuon kanssa asekoulutukseen, koska he olivat edistyneet siinä paremmin kuin toiset. Kazuo oli siinä suorastaan luonnonlahjakkuus, hän piti aseista, ruudintuoksusta ja vaarasta. Punatukkainen ei voinut vastustaa kiusausta, vaan mulkaisi Kazuoa ilkeästi. Tietenkin nuori mies kohtasi hänen katseensa juuri silloin. ”Tämäpäs on kiusallista”, hän naurahti Kaedelle. ”Taidat yhä vihata näitä hiljaisuuksia, kuten minäkin.”
”Sinulla on tasan viisi sekuntia aikaa kertoa minulle mistä helvetistä tunnet minut!”, toinen sähähti ja sai etupenkin kuljettajan vaihtamaan kiusallisena asentoa.
”Njaa”, Kazuo nojasi käsiinsä rennosti ja katsahti ylös. ”Tuolta menneisyydestähän minä. Vain kohtalo tietää minkä syyn takia tapaamme jälleen.”
”Minä en edes tunne sinua, minä en edes tiedä menneisyydestäni mitään, minä en –” Kaede huusi, mutta hänen katseensa painautui alas tuijottamaan hänen kenkiään. ’Aivan niin’, hän ajatteli. ’En muista mitään menneisyydestäni, vain pieniä hajanaisia katkelmia, joita on mahdoton edes yrittää ymmärtää. Minä…’ Kaede puristi hieman kättään nyrkkiin. ’Mitä minulle on oikein tapahtunut? Tänne tuloni jälkeen tämän painavan kuoren, naamion, taakka on vain kasvanut.’
Auto nytkähti ja pysähtyi.
”Päätepysäkki.”
Kaede katsahti poikaa.
”Voitte nyt poistua.”
Ei vastausta, Kazuo tuijotti takaisin huvittuneena.
”Olkaa hyvä ja poistukaa tästä AtR:n kulkuneuvosta heti, ennen kuin löydätte sen poikittain perseestänne.”
Punahiuksinen avasi auton oven. ”Kaivan vielä totuuden sinusta ja siitä mitä tekemistä sinulla on menneisyyteni kanssa”, hän huikkasi Kazuolle ja poistui autosta.
’Niin’, Kazuo ajatteli. ’Sinä et muista, mutta pääasia on, että minä yhä muistan. Muistan, Kaede, kuinka olin houkka ja rakastunut ja sinä särjit sydämeni. Hylkäsit minut.’ Hän hymähti. ’Siihen on tulossa muutos, olen varma siitä.’
Ame yritti nukahtaa, mutta hän ei vain pystynyt siihen. Kello oli melkein kaksi yöllä ja kaikki muut, Kaedea ja Kazuoa lukuun ottamatta, nukkuivat. Ame ei ollut nähnyt kumpaakaan heistä koko päivänä, ei sen jälkeen, kun he olivat lähteneet kaupungille syrjäisestä kodistaan. Pesuaineen kitkerä haju oli valloittanut koko asunnon, keittiön verta oli hinkattu mitä ilmeisemmin pois oikein urakalla ja hiljaisuus painoi. Amen ei tehnyt mieli edes kääntää kylkeä, koska peiton kahina olisi sekin kuulostanut niin lujalta ääneltä.
Kuului ulko-oven kolaus ja raskaita askelia. Amen uteliaisuus voitti, hän nousi ja raotti hieman huoneensa ovea. Hän näki Kazuon, hengästyneenä, ottaen tukea polvistaan.
”Kazuo..?”
”Ame!” Kazuo huudahti hiljaa ja hitaasti hengityksensä lomasta ja viittoi lähes hätääntyneenä ympäriinsä. ”Kaede… poissa… en ehtinyt… nähdä… hän vain… katosi!”
”Mitä?!”
”Olimme… kaupungilla, AtR:n edessä, hän nousi autosta ensin ja minä hänen perässään… kun nousin, Kaedea ei näkynyt missään. Juoksin sisälle rakennukseen ja kukaan ei ollut nähnyt häntä…” hän veti pitkään henkeä. ”Näin siellä Bairun ja hän vain käski antaa asian olla – en ymmärrä!”
Ame ei ehtinyt ajatella, vaan hän otti aseensa, heitti takin päälleen ja lähti ulos.
Kaede. Kaede. Kaede. Kaede!
Punatukkainen heräsi vähitellen. Hänen jokaista ruumiinosaansa särki ja pää oli pyörällä kuin sitä olisi hakattu pesäpallomailalla. Kaede raotti silmiään ja huomasi makaavansa sängyllä. Hän oli valkoisessa huoneessa, jossa oli vain tuo yksi sänky ja seinistä melkein erottumaton ovi.
”Mitä helvettiä?” hän sai hiljaa sanottua ja nousi istualleen. Päänsärky vain yltyi huoneen kirkkaudesta, oli liian valkoista ja epätavallisen siistiä.
”Tervetuloa Luciferin matalaan majaan.” Ääni täytti huoneen. Se kuulosti aikuisen miehen ääneltä, mutta oli mahdotonta erottaa, missä päin ääntä lähettävät kaiuttimet olivat.
”Lucifer?” Kaede tokaisi ärtyneenä ja unisen kuuloisena. Mikä helvetin Lucifer, olisiko hänen pitänyt tunteakin joku sen niminen? Kaede selvensi ajatuksiaan. Hänet oli napattu, kadulta, autosta nousemisen jälkeen. ”Mikä tarkoitus oli kidnapata minut tänne?”
”Sellainen pieni homma vain”, Lucifer sanoi sarkastisesti. ”On olemassa väkeä, jotka eivät halua, että maailmanloppu koittaa tässä lähiaikoina, vaan haluavat elääkin vielä parisataa vuotta. Siinä on vain este, joka olet sinä.”
Kaede ei ollut ymmärtänyt muutenkaan yhtään mitään, mutta sen verran hän kuitenkin tiesi, että hän ei ollut mikään maailmanloppu. ”Tiedätkö, elokuvien pahikset tekevät aina sen virheen, että he alkavat pälpättää suunnitelmiaan uhrille ja hups – sitten he sattuvat tuhoutumaan.” Kaeden itsepäisyys nosti päätään. Hänellä ei ollut mitään aikomusta kuunnella tätä Luciferia. Miehellä taisi viirata päästä.
Valvomossa parin huoneen päässä Kaedesta, Lucifer istui rauhallisesti tuolillaan. Lucy tuli hänen vierelleen. ”Herra, oletteko aivan varma mitä teette?”
Mies tukki mikrofonin, jotta Kaede ei kuulisi mitään ylimääräistä. ”Tämän varmempi en ole koskaan ollut mistään, Lucy pieni.”
Lucy katsoi maahan. ”Mitä, jos hän ei olekaan se joksi me häntä luulemme?”
”Siskoseni, hänen on pakko olla. Katso häntä.” Lucifer osoitti monitoriaan. ”Tämä Kaede ei voi olla mikään muu, kuin hän.”
”He tulevat hakemaan häntä takaisin.”
”Aivan. Tiedän jopa ketkä häntä tulevat hakemaan, joku poika ja neiti Ashitakage.”
”Neiti Ashitakage?”
”Niin, joku, jonka haluan erityisesti tavata”, Lucifer hymyili. ”Kaeden ei kuitenkaan tarvitse tietää, että muka kutsuttu apu on jo tulossa.” Mies otti kätensä mikrofonista ja puhui siihen, Kaedelle. ”Kun ne pahikset pälpättävät se antaa aikaa pelastajille tulla pelastamaan uhri”, hän piti tauon. ”Mutta mistä olet niin varma, että kukaan on tulossa pelastamaan sinut?”
Sora oli kuullut koko keskustelun huoneestaan. Kuinka Kazuo oli ollut niin huolissaan Kaedesta ja Ame rynnännyt etsimään häntä. Ei, hän ei ollut nukkunut, hän oli aivan hereillä kaiken sattuessa. Kazuolla oli tunteita Kaedea kohtaan, sekä tämä tunsi hänet vuosien takaa. Sora oli kateellinen. Kaedea kohtaan. Kaikkia ihmisiä kohtaan. Miksi menneisyyden piti kummitella hänen päässään ja pitää häntä jokainen sekunti otteessaan?
Ame oli turhautunut ja hänen jalkojaan särki. He tosiaan asuivat kaukana keskustasta ja sen ulkopuolella ei tuntunut edes liikkuvan takseja tai muita kulkuneuvoja. Hän oli kävellyt jo kauan Kazuo mukanaan. Amen yrittäessä lähteä poika oli seurannut häntä ja sanonut etsivänsä Kaeden.
”Minä tiedän kyllä, miksi haluan etsiä Kaeden”, Kazuo sanoi yllättäen. ”Mutta se on minulle mysteeri, miksi sinä haluat löytää hänet. Käsittääkseni ette ole edes ystäviä.”
Ame pysähtyi yön pimeyden peittämällä kadulla. ’Miksi minä edes haluan etsiä hänet?’ hän kysyi hiljaa itseltään. ’Kazuo on oikeassa – Kaede ei ole ystäväni, minulla ei ole sellaisia.’ Ame lähti taas kävelemään. ”Olen hänelle velkaa henkeni.”
”Sehän selittääkin kaiken”, Kazuo naurahti.
’Niin, niinhän se oli’, tyttö mietti. ’Olen vain hänelle velkaa, siksi teen tämän. Velan takia.’
Kazuo käveli hiljaa taaempana. Hän ei pystynyt jäämään asunnolle nähdessään, kuinka Amen kasvoilta paistoi huoli ja hän oli vain kiitänyt suoraan Kaedea pelastamaan. Kazuo ei voinut osoittaa olevansa mikään pelkuri, sillä sitä hän viimeisenä tällä maapallolla oli ja halusi olla. Näin hän ehkä osoittaisi, että välittää.
Yhtäkkiä kuului kuitenkin kova pamaus ja kaikki pimeni.
”Ame? Ame?”
Ame avasi silmänsä ja näki Kazuon heilumassa ympärillään. Hän auttoi tytön pystyyn.
”Taisimme löytää Kaeden”, poika hymyili vinosti.
”Missä ihmeessä me olemme?”
”Tämä muistuttaa eniten selliä.” Selli. Siellähän Kazuo oli monta kertaa virunut.
Ame piteli päätään. ”Kuka helvetti meidät laittoi tänne?”
”Ilmeisesti sama henkilö, joka nappasi Kaedenkin. Kuulin hänen puhuvan tytölle tämän sellin ulkopuolella hiljaa ja voin vannoa, että hän mainitsi Kaeden. Lucifer… se sen miehen nimi oli.”
”Lucifer?” Ame kysyi hämmentyneenä. ”Se arkkienkeli, joka taivaasta tiputettiin lankeemuksensa takia?”
”Jotain siihen suuntaan”, Kazuo hymähti. ”En ole mitenkään uskonnollinen ihminen.”
”En minäkään. On se silti epäilyttävää, että jollain kidnappaajalla on tuollainen nimi.”
”Mikään ei ole mahdotonta.”
”Varsinkaan, kun työskentelee AtR:lle…” Ame katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli vain harmaata seinämää tai kalteria. Seinät olivat kuluneet ja niihin oli kirjoitettu liidulla epäselviä tekstejä. Kaikkialla oli tunkkainen haju, joka muistutti hieman veren hajua. Hän tunnusteli takkiaan. ”Miten ihmeessä tämä Lucifer voi olla niin toope, että jättää minulle aseen?”
”Ehkä hän ei halunnut kajota naiseen, joten jätti sinut rauhaan. Minun aseeni se paskiainen totta vie otti.”
”Meidän pitää löytää Kaede…” Ame kokeili kaltereita.
Kazuo vilkaisi tyttöä. Jos Ame löytäisi Kaeden ennen häntä, tuo varmasti veisi kaiken kunnian, tahattomastikin. Kazuo olisi vain se kundi, joka roikkui tytön perässä hyödyttömänä. ”Olen pahoillani”, hän kuiskasi ja löi Amen tajuttomaksi. Kazuo otti pudonneen aseen maasta ja pamautti sellin oven auki. Hän juoksi suoraan edessä häämöttävää ovea kohti.
Kaedelta alkoi loppua kärsivällisyys. Hän kirosi jo ääneen. Vieläkin hän istui siinä huoneessa, johon hänet oli napattukin. Ainoa kuuluva ääni oli Luciferin satunnainen kuiskaus, kun hän selitti tapahtumia Kaedelle.
”Tiesitkös, minua ei kiinnosta paskaakaan nämä sinun maailmantuhosuunnitelmasi.”
Lucifer hymähti. ”Jos kuuntelisit, niin tietäisit, että en se minä ole, joka aikoo tuhota maapallon. Sinähän tässä se paholainen olet, kuolema, itse synti.”
”Eikö sinulle sekopäälle ole juolahtanut mieleenkään, että saattaisin olla ihan tavallinen 19-vuotias, joka nyt sattuu vain työskentelemään eräälle hallituksen järjestölle nimeltä AtR.”
”Kyllä minä AtR:n tiedän”, kuului mikrofonista omahyväinen ääni. ”Ei taida itse päätoimistokaan kuitenkaan tietää, että itse kuolema on palkkalistoillaan, nimittäin sinä.”
Kaede ei vaivautunut vastaamaan. Hän löi nyrkkinsä seinään. ’Helvetti, AtR on syy kaikkeen tähän’, hän kirosi. ’Täällä sitä nyt ollaan pulassa, enää tässä tarvitaan vain joku helvetin prinssi pelast-’ Kaede kalpeni. ’Ei, ei sellainen käy, kukaan ei voi pelastaa minua. Olen itsenäinen, pärjään tällaisissa tilanteissa ihan hyvin itsekin, ilman jotakuta pelastamassa.’ Hän huokaisi. ’Ja ehkä Lucifer on oikeassa, ei kukaan ole tulossakaan pelastamaan minua.
Aamu sarasti jo ja Sora vaivautui hakemaan keittiöstä syötävää. Matkalla takaisin huoneeseensa hän törmäsi hymyilevään Minakoon.
”Kaede, Ame ja Kazuo ovat kateissa”, hän huikkasi.
”Tiedän”, Sora tuhahti välinpitämättömästi.
”Pitäisikö meidän etsiä heidät?”
”Miksi?”
”No, hehän ovat osa ryhmää, osa meit-”
”Mitä helvetin meitä? Mitä helvetin ryhmää? Olemme kasa masentuneita surkimuksia saman katon alla suorittamassa tehtävää.”
Minako hiljeni. Hän oli keittiön ovenkarmilla niin, että Sora ei päässyt takaisin huoneeseensa. ”Voisitko väistää?”
”Me olemme ryhmä, vaikka sinä olisit kuinka yksinäinen tai vaikka kuinka yksinoloa haluava, niin olet osa tätä ryhmää.”
”Väistä.”
”Ei meilläkään ole muuta vaihtoehtoa, olemme tavallisia ihmisiä, jotka pakotettiin tänne.”
”Väistä.”
”Ei sinun silti tarvitse olla-”
”Väistä!” Sora huusi. Minako väisti.
’He ovat muka niin tavallisia, heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa ja me olemme muka nyt ryhmä.’ Sora meni huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni.
Ame heräsi taas. ’Täällähän alkaa jo tottua tähän pyörtymiseen, kun koko ajan on joku kusipää lyömässä tajun kankaalle.’ Hänen aseensa oli poissa. ’Loistavaa, nyt Kazuo on sitten salakavalan nilkin lisäksi vielä varas.’ Ame otti kaltereista tukea ja poistui sellistä. Hänen päästään valui verta, mutta se ei hidastanut vauhtia yhtään, vaikka se tahrasikin hänen vaatteensa.
Hän avasi sellikäytävän päässä olevan oven ja näki loputtoman käytävän ovia ja heikosti valaisevia kynttilöitä. Lattialla oli punainen kokolattiamatto ja seinällä kuluneet tummat tapetit. Muutamat ovista olivat auki, mutta niiden sisälle ei nähnyt – jokaisesta näkyi vain pimeys kuin valmiina nielaisemaan jokaisen sisälle astuvan. Ame näki lähenevän varjon ja nopeasti juoksi yhteen ovista, hänhän oli aseeton, joten tappeluun hän ei halunnut joutua. Ovi sattui olemaan yksi niistä pimennetyistä, joten Amen nielaisi pimeä kuilu, joka sai hänet voimaan pahoin, kun joka paikka tuntui kieppuvan ja korkea kiljahdus karkasi ilmaan.
Ame näki itsensä, ehkä kymmenen vuotta vanhana. Se oli hänen muistonsa, jonka hän olisi niin halunnut unohtaa. Pieni tyttö otti tuossa pimeässä huoneessa nuken, jolla oli vaalea iho ja pitkät hiukset. Tyttö silitti nukkensa hiuksia. Sitten kuului askelia, huoneen ovi avautui hiljaa tytön rynnätessä ahtaasti sängyn alle. Ovelta kajasti valo ja näkyi yksi hahmo; hänen äitinsä.
”Ame, älä pelkää, tule tänne.”
Ei vastausta. Tyttö tärisi sängyn alla ja yritti olla hiiskumatta.
”Ei sitten.”
Ovi sulkeutui ja pieni Ame jäi yksin pimeään. Hän tiesi sen itsekin, yhä melkein kymmenen vuotta myöhemminkin, häneen sieluaan satutti tieto, että aina tulee olemaan ihmisiä hänen vierellään, mutta joka ikinen kerta he lähtevät ja hylkäävät hänet.
Maisema vaihtui ja nyt Ame katsoi lapsuudenkotinsa keittiöstä tapahtumia.
’Muistan tämän. Tämä oli elämäni kauhein hetki. En halua nähdä tätä.’
Utuinen tumma naisen hahmo käveli keittiöön. Hän huojui alkoholin vaikutuksen alaisena ja otti tukea pöydästä. Ehkä kolmentoista ikäinen Ame näkyi ovenkarmilla. Hänellä oli puukko. Hän tuli lähemmäksi naista. ”Äiti”, hän kuiskasi ja itki, kuten niin monina päivinä aiemminkin.
Nainen kääntyi.
’Ei, en halua nähdä tätä!’
Tyttö oli laskemassa puukkoa, mutta naisen kääntyminen, pakokauhu ja puukon terä yhdistyivät ja pian isompi hahmo makasi maassa. Hänen viereensä muodostui verilammikko.
”Ame.”
Tyttö pudotti puukon, joka kolahti lattiaa vasten, kaatui polvilleen ja alkoi itkeä. Äiti, äiti, äiti, äiti.
Muistoa katseleva Ame liukui myös lattialle ja kyynelehti. ’Kuka minä olen sanomaan kuka elämäänsä ei ansaitse elää, vaan joutuu syntiensä takia luopumaan siitä. Hän oli sijaisäitini, mutta silti äitini. Ainoa perhe, joka minulla on koskaan ollut. Isä jätti hänet minun takiani. Siksi hän alun perin alkoi juomaan niin paljon, minun takiani. Minulle sanottiin niin alusta alkaen, että ei pitäisi olla olemassa, koska kukaan ei pysty rakastamaan minua.’
’Nykyään en voi tehdä muuta, kuin katsoa tätä rauniota, jota häpeän kutsua itsekseni. Ainoa synti, johon olen syyllistynyt, on siis…’
Peilikuva.
’…olemassaoloni.’
If you think that goodbye means nothing at all
Think again when you don’t rise from the fall
Ame pääsi pois pimeästä huoneesta. Hän oli taas siinä samassa tunkkaisessa käytävässä, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Hän pyyhki kyyneliä kasvoiltaan, kunnes huomasi lähellä juoksevan hahmon – Kazuon.
”Odota!”
Kazuo huomasi Amen ja kiristi vauhtiaan. He juoksivat käytävää pitkin eteenpäin ja Ame sinnitteli perässä. Yhdestä kaukaa häämöttävästä huoneesta kuului puhetta. Kaede?
When the first day will finally dawn
There is nothing you can smile to anymore
Kaksikko juoksi melkein rinta rinnan ovea kohti, kymmenen metrin päässä ovesta olotilastaan huolimatta Ame sai napattua Kazuon takinhelmasta kiinni. Poika pysähtyi kuin seinään.
Please, don’t cry, be born again to find the truth
”Meidän pitää löytää Kaede!” hän huusi.
Ame nappasi parilla liikkeellä aseensa takaisin huolimattomalta Kazuolta ja löi häneltä tajun kankaalle.
Before there
”Niin, minun pitää löytää Kaede”, Ame hymähti ja meni oven luokse, josta kuului puhetta.
Will be
Hän pamautti sen auki ja hätkähti näkemäänsä.
No you.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.