äh, kirjoitin ystävyys palstalle kun en huomannu tätä.
no, kirjoitan tämän nyt ulos, kuulostaa sitten tyhmältä tai ei. saanpahan pois oman pääni sisästä. Mun hyvä ystävä. Tutustuttiin kymmenen vuotta sitten, parhaassa teinimeininki iässä. Ei oltu kauheen kiinnostuneita toistemme ystävyydestä mutta ajauduttiin siihen tavallaan ja kun muut kaverit ympärillä alko seurustelee, me jäätiin ja juhlittiin.
Sit eräs ilta se ystävä meni ja lähti semmosen pojankoltiaisen matkaan jatkoille jonka kanssa minä yleensä pyörin ja johon olin kovasti ihastunut. Ystävä tämän tiesi mutta tekipä niin, ja samalla vielä vei sen pojan sydämen. Mun oli vaikee antaa anteeks mutta niin tein. Se pieni ja tyhmä asia muutti kuitenkin meidän suhteen niin, että mä en enää koskaan kokenu sitä tasavertaseks sen jälkeen.
Se vaikuttaa siihen että jos me ollaan yhdessä jossain, mä en edes halua jutella kenellekkään kun koen oloni epävarmaksi niin et se ystävä vähän siinä flirttaa ja vaik ei flirttaiskaan niin mä jotenki hälvenen johonki taka-alalle. Aina jos tapaan jonkun pelkääm että kun tutustuu ystävääni niin minä katoan.
huonompina kausina(itsetunnollisesti) mä jotenki vaan suoraan sanottuna oon niin saatanan kateellinen sille mun ystävälle. Se on häpeälläinen tunne, enkä ole sitä koskaan kenellekkään kertonut. Mulla ei mikään maailman tervein itsetunto ilmeisesti ole,mutta mä oon yrittäny taistella että toi asia ei vaikuttais. Mä en koskaan vittuile tai yritä saada sen mieltä pahaksi vaikka kateuspäissä joskus tulee semmosia repliikkejä mieleen.
Mulla on paljon kavereita joilla on monia asia "paremmin" kun mulla, on tasapainosta mielenlaatua,miesehdokkaita, taitoja, hyvää peffaa,ym. mutta en ole kateellinen, en vertaa, olen iloinen ja pystyn ihailemaan heidän ominaisuuksiaan. . Mutta tätä kyseistä ihmistä kohtaan en tunne ihailua, tunnen kateutta ja vihaan sitä tunnetta. Mä en perusluonteeltani edes ole kateellinen ihminen, mikä tekee tästä vielä typerämpää ja oudompaa.
Joskus toivon että se tekin jotain väärää jotta voisin lopettaa ystävyyden siksi. En halua kertoa asiasta hänelle koska en halua hänelle tätä kokemusta.
Toisaalta hänessä on myös monia ominaisuuksia joita en arvosta.
Onko kenelläkään vastaavaa?
Siis mä kirjoitan siks et mä haluaisin et joku antas mulle ohjeita siitä miten päästä tän asian yli, musta tuntuu et se joskus suorastaa estää mua elämästä. ja kyllä olen kuullut että toisen hyvä ei ole itseltä pois, mutta tässä ei kysymys siitä. Mä haluisin vaan jotain ajatuksi mihin tarttua kun kateuspuuska iskee ja hyvässä lykyssä johtaa ajatukseni siihen pisteeseen että en pysty enää nauttii olostani ja tavallaa "ilta on pilalla".
no, kirjoitan tämän nyt ulos, kuulostaa sitten tyhmältä tai ei. saanpahan pois oman pääni sisästä. Mun hyvä ystävä. Tutustuttiin kymmenen vuotta sitten, parhaassa teinimeininki iässä. Ei oltu kauheen kiinnostuneita toistemme ystävyydestä mutta ajauduttiin siihen tavallaan ja kun muut kaverit ympärillä alko seurustelee, me jäätiin ja juhlittiin.
Sit eräs ilta se ystävä meni ja lähti semmosen pojankoltiaisen matkaan jatkoille jonka kanssa minä yleensä pyörin ja johon olin kovasti ihastunut. Ystävä tämän tiesi mutta tekipä niin, ja samalla vielä vei sen pojan sydämen. Mun oli vaikee antaa anteeks mutta niin tein. Se pieni ja tyhmä asia muutti kuitenkin meidän suhteen niin, että mä en enää koskaan kokenu sitä tasavertaseks sen jälkeen.
Se vaikuttaa siihen että jos me ollaan yhdessä jossain, mä en edes halua jutella kenellekkään kun koen oloni epävarmaksi niin et se ystävä vähän siinä flirttaa ja vaik ei flirttaiskaan niin mä jotenki hälvenen johonki taka-alalle. Aina jos tapaan jonkun pelkääm että kun tutustuu ystävääni niin minä katoan.
huonompina kausina(itsetunnollisesti) mä jotenki vaan suoraan sanottuna oon niin saatanan kateellinen sille mun ystävälle. Se on häpeälläinen tunne, enkä ole sitä koskaan kenellekkään kertonut. Mulla ei mikään maailman tervein itsetunto ilmeisesti ole,mutta mä oon yrittäny taistella että toi asia ei vaikuttais. Mä en koskaan vittuile tai yritä saada sen mieltä pahaksi vaikka kateuspäissä joskus tulee semmosia repliikkejä mieleen.
Mulla on paljon kavereita joilla on monia asia "paremmin" kun mulla, on tasapainosta mielenlaatua,miesehdokkaita, taitoja, hyvää peffaa,ym. mutta en ole kateellinen, en vertaa, olen iloinen ja pystyn ihailemaan heidän ominaisuuksiaan. . Mutta tätä kyseistä ihmistä kohtaan en tunne ihailua, tunnen kateutta ja vihaan sitä tunnetta. Mä en perusluonteeltani edes ole kateellinen ihminen, mikä tekee tästä vielä typerämpää ja oudompaa.
Joskus toivon että se tekin jotain väärää jotta voisin lopettaa ystävyyden siksi. En halua kertoa asiasta hänelle koska en halua hänelle tätä kokemusta.
Toisaalta hänessä on myös monia ominaisuuksia joita en arvosta.
Onko kenelläkään vastaavaa?
Siis mä kirjoitan siks et mä haluaisin et joku antas mulle ohjeita siitä miten päästä tän asian yli, musta tuntuu et se joskus suorastaa estää mua elämästä. ja kyllä olen kuullut että toisen hyvä ei ole itseltä pois, mutta tässä ei kysymys siitä. Mä haluisin vaan jotain ajatuksi mihin tarttua kun kateuspuuska iskee ja hyvässä lykyssä johtaa ajatukseni siihen pisteeseen että en pysty enää nauttii olostani ja tavallaa "ilta on pilalla".
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.