Anoppi aloitti kiusaamisensa vuosi sitten kun esikoisemme syntyi. Sitä ennen olimme melkeinpä ystäviä.
Hän sieppasi pienen vauvani usein sylistäni ja lampsi kauemmas kuiskien vauvalleni miten mummin syli on niiin paljon parempi paikka. Hän nälvi ja piilo v..tuili aina kun siihen tuli tilaisuus. Hän kuiski vauvani korvaan kaikenlaista ilkeää, kuten että kun vähän kasvat niin yhdessä kiusataan sitten äitiä. Hän myös oli sitä mieltä että olisi lapselleni paljon parempi äiti kuin minä ja ilmaisi sen epäsuorasti joka käänteessä. Hän tahtoi olla kahdestaan vauvani kanssa ja ilkeilemällä ja vihjailemalla sekä kääntämällä selkänsä minulle ilmaisi sen.
Välillä hän oli kuin minua ei olisi ollutkaan, ei vastannut kysymyksiini eikä tervehdyksiini. Välillä hän oli muuten hiljaa mutta tuijotti murhaavasti.
Mitä tahansa sanoinkin muiden kuullen (kahdestaan ollessamme hän ei vastannut mitään) hän aina totesi että no, mutta eihän se nyt noin ole ja nauroi päälle tietäväisesti.
Lopulta katkaisin välit anoppiin jolloin anoppi alkoi välittömästi levittää minusta ilkeitä juoruja, haukkui selän takana hulluksi jne.
Teimme selväksi että tyttömme ei enää vieraile hänen luonaan jos käytös ei muuta. Anoppi itkeä tirautti muutaman kyyneleen ja lupasi käyttäytyä.
Nykyään tyttäremme käy isänsä kanssa anoppilassa noin kerran kuussa, joskus harvemminkin. Anoppia minun ei enää tarvitsisi nähdä ollenkaan (sukujuhlissa hän tosin tekee parhaansa saadakseen minut ahdistumaan, mutta onneksi niitä juhlia on harvoin ja jos tahdon, voin olla menemättä).
Olen ollut tämän asian takia erittäin ahdistunut. Raskausaika oli onnellinen ja kuvittelin etukäteen myös vauva-ajasta onnellista, mutta siitä tulikin elämäni rankinta aikaa. Välillä oksensin koska ahdisti niin paljon.
Miehen kanssa ollaan asiasta puhuttu, mutta kaipaisin vielä muita vinkkejä, että miten pääsisin tästä yli. Ahdistaa vieläkin välillä ihan kamalasti ja joskus olen jopa miettinyt että helpommalla pääsisin kun kuolisin pois.
Nyt pystyn jo käsittelemään asiaa mielessäni ja parempaan suuntaan ollaan menossa. Mitenhän mahtaa vaikuttaa seuraavaan vauva-aikaan tai raskauteen, pulpsahtavatkohan karseat muistot taas mieleen? Miten saisin tämän asian unohdettua ja voisin taas keskittyä normaaliin elämään?
Hän sieppasi pienen vauvani usein sylistäni ja lampsi kauemmas kuiskien vauvalleni miten mummin syli on niiin paljon parempi paikka. Hän nälvi ja piilo v..tuili aina kun siihen tuli tilaisuus. Hän kuiski vauvani korvaan kaikenlaista ilkeää, kuten että kun vähän kasvat niin yhdessä kiusataan sitten äitiä. Hän myös oli sitä mieltä että olisi lapselleni paljon parempi äiti kuin minä ja ilmaisi sen epäsuorasti joka käänteessä. Hän tahtoi olla kahdestaan vauvani kanssa ja ilkeilemällä ja vihjailemalla sekä kääntämällä selkänsä minulle ilmaisi sen.
Välillä hän oli kuin minua ei olisi ollutkaan, ei vastannut kysymyksiini eikä tervehdyksiini. Välillä hän oli muuten hiljaa mutta tuijotti murhaavasti.
Mitä tahansa sanoinkin muiden kuullen (kahdestaan ollessamme hän ei vastannut mitään) hän aina totesi että no, mutta eihän se nyt noin ole ja nauroi päälle tietäväisesti.
Lopulta katkaisin välit anoppiin jolloin anoppi alkoi välittömästi levittää minusta ilkeitä juoruja, haukkui selän takana hulluksi jne.
Teimme selväksi että tyttömme ei enää vieraile hänen luonaan jos käytös ei muuta. Anoppi itkeä tirautti muutaman kyyneleen ja lupasi käyttäytyä.
Nykyään tyttäremme käy isänsä kanssa anoppilassa noin kerran kuussa, joskus harvemminkin. Anoppia minun ei enää tarvitsisi nähdä ollenkaan (sukujuhlissa hän tosin tekee parhaansa saadakseen minut ahdistumaan, mutta onneksi niitä juhlia on harvoin ja jos tahdon, voin olla menemättä).
Olen ollut tämän asian takia erittäin ahdistunut. Raskausaika oli onnellinen ja kuvittelin etukäteen myös vauva-ajasta onnellista, mutta siitä tulikin elämäni rankinta aikaa. Välillä oksensin koska ahdisti niin paljon.
Miehen kanssa ollaan asiasta puhuttu, mutta kaipaisin vielä muita vinkkejä, että miten pääsisin tästä yli. Ahdistaa vieläkin välillä ihan kamalasti ja joskus olen jopa miettinyt että helpommalla pääsisin kun kuolisin pois.
Nyt pystyn jo käsittelemään asiaa mielessäni ja parempaan suuntaan ollaan menossa. Mitenhän mahtaa vaikuttaa seuraavaan vauva-aikaan tai raskauteen, pulpsahtavatkohan karseat muistot taas mieleen? Miten saisin tämän asian unohdettua ja voisin taas keskittyä normaaliin elämään?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei Elvira,
viestisi kosketti minua, vaikkei kohdallani ole kysymys anopista vaan ystävästä. Samaa tässä on se, että toinen ihminen - sinulla anoppi, minulla ystävä - ilmeisesti kokee sinut/minut uhkana itselleen. Olen pikkuhiljaa joutunut ymmärtämään, että yksi ystävistäni kärsii rajatilatasoisesta persoonallisuushäiriöstä, johon liittyvät kohtuuttomat (ja kierotkin) reaktiot mahdolliseen hylkäämiseen ynnä muut ikävät ilmiöt. Hän joutui tilanteeseen, jossa häntä (syystä) arvosteltiin, tosin "silkkihansikkain", ja helvetti puhkesi.
Nyt kaikki ne ystävät, joiden hän kokee uhkaavan omaa arvoaan tai vaikuttavan toisten mielipiteeseen hänestä, saavat kokea joko suoraa aggressiota tai takanapäin puhumista. Tuntuu tosi, tosi ikävältä.
Ikävää, varsinkin kun on luottanut toiseen. Ja on ollut odotuksia häntä kohtaan. Ehkä sinäkin ajattelit, että anopista voisi olla tukea teidän perheelleeni. Nyt hän lähinnä aiheuttaa suunnatonta ahdistusta. Etkä voi oikein tarttua mihinkään, koska hän jotenkin osaa säädellä käyttäytymistään siten, ettei joudu itse arvostelun kohteeksi. Pahimmat piikit saat vain sinä kuulla, ja olet niitä vastaan aseeton.
Olen joutunut paljon nyt miettimään tätä problematiikkaa: miten toimia, kun tuntee itsensä toisen ihmisen voimattomaksi uhriksi? Onko itsessä jotakin, mikä herättää toisessa tuollaisen käyttäytymisen?
Ilmeisesti on niin, että joukossamme on ihmisiä, jotka reagoivat vihamielisesti, jos kokevat jonkin uhkaavan heille tärkeitä ihmissuhteita. Mitä vakavampi persoonallisuushäiriön aste (epävakaa persoonallisuus, rajatilatasoinen häiriö), sitä karmeammat keinot.
Itse olen vaikeassa tilanteessa: jos vetäydyn, ystäväni kokee sen hylkäämiseksi ja reagoi entistä voimakkaammin. Enkä jaksaisi enää näytellä: minulla ei ole enää positiivisia tunteita häntä kohtaan.
Sinun anoppisi ehkä kokee sinut uhkaksi: sinä olet häntä tärkeämpi sekä hänen pojalleen että pojan lapselle. Hän käyttää kaikki keinot, inhottavatkin, välttääkseen ulkopuolelle jäämisen.
Kirjoitan tämän kiireessä, mutta jatketaan juttua, jos tässä jokin tuntuu tutulta. Lähinnä se avuton olo, kun ei voi tehdä mitään? Ja oikeasti olisi halunnut vaan hyvää, ja sopua?
Yritä jaksaa ja kirjoita lisää!
Alina
Kuulostaa niin niin tutulta!
Minulla tosiaan oli odotuksia anopin suhteen raskauden aikana. Hän oli ennen lapsen syntymää mukava ja tuki minua ja miestäni. Luin tässä vähän aikaa sitten vanhoja päiväkirjojani ja sinne olin kirjoittanut alkuraskauden aikana "ihanaa kun tiedän ainakin anopin tukevan minua äitinä".
Lapsen synnyttyä olin todella järkyttynyt. En meinannut uskoa silmiäni ja korviani. Hän muuttui kuin aivan toiseksi ihmiseksi!
Hän oli odottanut lapsen lasta jo kauan ja hartaasti. On aina tykännyt paljon lapsista ja itsellään kun on vain poikia, niin tahtoisi olla erityisasemassa tyttäreni elämässä.
Anoppi ei voinut katsoa kun hoidin omaa lastani vaan oli aivan raivon partaalla, onneksi sentään yritti peittää raivonsa katoamalla yläkertaan. Hän ja vain hän olisi saanut lastani hoitaa.
En vaan ymmärrä, että miksei hän tajua, että saisi olla tyttäreni kanssa mielin määrin jos kunnioittaisi minua ja kohtelisi ihmisenä... Olemme kyllä yrittäneet tätä tehdä hänelle selväksi, mutta eipä hän sitä tunnu ymmärtävän.
Uskomatonta, että sain heti näin kannustavan ja ihanan vastauksen! Kiitos siitä sinulle =)
Sinun tilanteessani minä varmaan sanoisin ystävyys-suhteeni irti vaikka se kirpaisikin alkuun. Itselläni ei olisi voimia jaksaa tuollaisen ihmisen kanssa! Olet vahva ja todella epäitsekäs ihminen jos jaksat olla hänen ystävänsä kaikesta huolimatta!
Miten tälläiseen rajatilastolliseen persoonallisuushäiriöön pitäisi suhtautua? Olisiko parempi olla mieliksi tälle henkilölle vaiko tehdä selväksi ettei toisia saa loukata? Jälkimmäinen saattaa kyllä olla suht. vaikeaa...
Mieleen tuli myös, että jos jatkamme samaa rataa, eli minä pysyn poissa anopin tieltä kun kerran olen hänelle niin suuri uhka, niin onko siitä jotain haittaa? Anoppi saa tahtonsa läpi, eli hänen ei tarvitse enää nähdä minua. Onkohan ratkaisu hyvä myös muiden kannalta? Olen ajatellut niin, että ainakaan tyttäreni ei tarvitse nähdä miten mummo ilkeilee äidille eikä minun tarvitse sietää nälvimistä ym. Silti tulee mieleen, että teenkö nyt oikein kun valitsen helpoimman tien?
Mistä olet saanut tietoa tästä kys. "häiriöstä"? Kiinnostaisi itseänikin lukea asiasta enemmän!
Minuakin tarinasi kosketti, en vain oikein tiedä, mitä voisin siihen sanoa.
Ensimmäisenä mieleen juolahti, että yksi syy anoppisi kateuteen (tai mitä se sitten onkaan) voi olla se, että hänellä oli vain poikia ja hän ehkä toivoi kovasti tyttöä. Nyt sinä sait sen, mitä ilman hän jäi.
Olisi tietenkin hienointa, jos asiat saisi jotenkin selvitettyä. On vain vaikea sanoa, miten se olisi mahdollista. Anopin pitäisi selvittää itselleen se, mikä on hänen ongelmansa ja muuttua. Mutta miten saada hänet ymmärtämään se?
Kysymykseesi siitä, olisi parempi olla mieleen tälle henkilölle, voin sanoa, että ei kuulosta missään tapauksessa järkevältä. Persoonallisuushäiriöisille on syytä toistaa totuutta.
Et varmasti valinnut "helpointa" tietä. Valitsit sen ainoan, jonka ylipäätään saatoit valita. Kun saat asiaan etäisyyttä, voit tarkastella sitä objektiivisemmin. Yritä nähdä anoppisi ongelmat ja nähdä ne hänen ongelminaan, joiden syntymiseen sinulla ei ole osaa.
Kuitenkin varmaan pidemmän päälle ei ole hyvä olla tekemättä mitään, koska anoppisi ongelmat eivät hoidu sillä, ettet ole häneen yhteydessä. Ne pursuavat luultavasti jossain uusissa muodoissa ulos ajan kanssa.
Tyttärellesi on varmaan jonkinlainen painolasti myös se, jos et koskaan ole mukana mummolassa. Lisäksi hän tuskin jää mummolassa osattomaksi mummon ilkeilystä äitiä kohtaan.
Persoonallisuushäiriöiset ihmiset ovat todella hankalia. Ongelmansa suhteen he eivät ymmärrä muuta maailmaa eivätkä sitä, miten he vaikuttavat, mitä muut heidän käytöksestään ajattelevat jne.
Suomenkielistä tietoa persoonallisuushäiriöstä olen löytänyt aika niukasti. Tässä yksi osoite alkuun:
http://www.omaisten.org/labyrintti/juttu.html
Hei Elvira!
Ihana kuulla, että viestistäni oli sinulle apua! Kysyit, mistä olen saanut tietoa persoonallisuushäiriöistä: olen mielenterveysalan opiskelija.
Voi olla, ettei anoppisi saisi varsinaista häiriödiagnoosia psykiatrilta, mutta niin paljon siihen suuntaan vinksallaan hän on, että se läheisten elämää selvästi haittaa. Persoonallisuushäiriöitä on monta lajia, ja lähes kaikista meistä löytyy ominaisuuksia, jotka sopivat monenkin häiriön kuvaan. Se on vähän kuin horoskooppia lukisi...
En menisi anopille suoraan sanomaan, että hänellä on häiriö. Luulen, että se vain kasvattaisi hänen kiukkuaan ja katkeruuttaan. Olette toimineet miehesi kanssa hienosti, kun ensinnäkin aiemmin teitte selväksi, mitä tapahtuu jos ei käytös muutu. Samoin tuo kuulostaa hyvältä, että miehesi käy tyttären kanssa kahdestaan anopilla ja sinä näet anoppia harvemmin.
Näitten anoppisi ja ystäväni kaltaisten ihmisten kanssa tulee välillä sellainen olo, että turha taistella tuulimyllyjä vastaan. Täytyy vain jaksaa olla suht neutraali, pitää rauhallisesti omat rajat. Minä aion pikkuhiljaa liukua pois ystäväni elämästä ja yritän tehdä sen niin, etten saa myrkkyä silmilleni - pidä peukkuja! Sinulla on vähän eri tilanne, kun kysymys on lähisukulaisesta, ihan kokonaan eroon et pääse.
Luulisin, että paras keino on suojautua häneltä omassa mielessäsi. Niin kauan, kun hän ei toimi tytärtäsi vahingoittavasti, yritä jaksaa sen kanssa mitä hän sinulle tekee, tosin niin ettet päästä häntä kävelemään ylitsesi. Pura tunteesi häntä kohtaan kirjoittamalla kirje, jota et koskaan lähetä. Revi kirje. Tee se aina, kun siltä tuntuu. Älä anna hänelle valtaa tunteisiisi. Harriet Lernerin kirjasta "Kiukku on voimaa" voisi olla apua.
Siitä, ahdistutko vai et, vastaat sinä itse. Tämä kyllä tuntuu itsestänikin todella vaikealta. Miten voisi vain päättää olla antamatta toisen viedä iloa omasta elämästä? Tuntuu välillä mahdottomalta, mutta kannattaa yrittää.
Yksi jännä keino pärjätä paremmin sellaisen ihmisen kanssa, josta ei pidä, on tehdä hänelle jotakin hyvää, antaa lahja tai kehua. Olen joskus huomannut, että se vaikuttaa omiin tunteisiini tätä ihmistä kohtaan, ja saan positiivista vastakaikua. Käyttäytyminen vahvistaa tunteita!
Tässäpä näitä aamutuiman kiireisiä ajatuksia. Voimia sinulle, nauti ihanasta tyttärestäsi ja miehestäsi, joka selvästikin sinua rakastaa!
Alina
olin samanlaisessa tilantessa,joudunu kestämä anoppia 8 vuotta,erosin miehestä ku hän oli äidinpoika eikä edes yrittäny puolusta minut.olen nyt naimisissa eri miehen kans ja siitä huolimatta ex-t yrittä sotkea mun elämä.edellisesta liitosta on kolme lasta.