Ajattelin purkaa tänne sydäntäni, koska en keksi ketään jolle kertoa. Enkä jaksa äidille aina valittaa. Ei tää mun huoli kovin suuri ole verrattuna muitten...mutta kirjoitan silti.
Musta tuntuu siltä, että olen ilkeä, sydämetön petturi ja että olen mokanut itseni koulussa niin pahasti, etten ole enää uskottava.
Mulla on huono itsetunto, enkä oikeen tiedä miten ihmisten kanssa pitäis olla, kun ajattelen vaan aina itteeni. Tiedätte varmaan: "mitäköhän toikin musta ajattelee jne.". Loppujen lopuks en sano mitään tai esitän niin päinvastaista kun olen, että myöhemmin hävettää, kun muut huomaakin että olen ujo ja hieman raukka. Sit käy aina niin, että tutustun ihan vääränlaisiin ihmisiin. En enää kestä niitä, ja teen sen katalan ja kylmän tempun, että alan vaan pikkuhiljaa karttaa niitä... Oon ollu hirveen monessa porukassa ja kuitenkin lopulta hylänny ne. En vaan jaksa enää esittää, ja huomaan miten erilaisia me ollaan. Saattaa myös olla niin, että pelkään niin paljon että mokaan, että en yksinkertaisesti pysty olee niitten ihmisten kanssa, vaikka ne ois kivoja.
Tuntuu tosiaan, että oon kauheen kylmä ja laskelmoiva, kun aina pohdin, että kuka vois olla mun kaveri. Pitäis vaan olla oma itsensä ja sit niitä kyllä löytää. Mutta kun oon ollu jo niin monenlaista että ihan hävettää.
Kai se vaan pitää ajatella että mitä väliä, mitä muut ajattelee. Ei tietty saa loukata ketään, ellei joku ole sua tahallaan loukannu. Mutta musta tuntuu että oon sitäkin tehny, vaikka ei se kyllä hyvältä tunnu. Päinvastoin.
Musta tuntuu siltä, että olen ilkeä, sydämetön petturi ja että olen mokanut itseni koulussa niin pahasti, etten ole enää uskottava.
Mulla on huono itsetunto, enkä oikeen tiedä miten ihmisten kanssa pitäis olla, kun ajattelen vaan aina itteeni. Tiedätte varmaan: "mitäköhän toikin musta ajattelee jne.". Loppujen lopuks en sano mitään tai esitän niin päinvastaista kun olen, että myöhemmin hävettää, kun muut huomaakin että olen ujo ja hieman raukka. Sit käy aina niin, että tutustun ihan vääränlaisiin ihmisiin. En enää kestä niitä, ja teen sen katalan ja kylmän tempun, että alan vaan pikkuhiljaa karttaa niitä... Oon ollu hirveen monessa porukassa ja kuitenkin lopulta hylänny ne. En vaan jaksa enää esittää, ja huomaan miten erilaisia me ollaan. Saattaa myös olla niin, että pelkään niin paljon että mokaan, että en yksinkertaisesti pysty olee niitten ihmisten kanssa, vaikka ne ois kivoja.
Tuntuu tosiaan, että oon kauheen kylmä ja laskelmoiva, kun aina pohdin, että kuka vois olla mun kaveri. Pitäis vaan olla oma itsensä ja sit niitä kyllä löytää. Mutta kun oon ollu jo niin monenlaista että ihan hävettää.
Kai se vaan pitää ajatella että mitä väliä, mitä muut ajattelee. Ei tietty saa loukata ketään, ellei joku ole sua tahallaan loukannu. Mutta musta tuntuu että oon sitäkin tehny, vaikka ei se kyllä hyvältä tunnu. Päinvastoin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vastasit itsekin jo kysymyksees... eli eipä siin muu auta, ku oot vaan oma itses tästä lähtien...! Se voi tuntuu aluks oudolta koska oot niin kauan esittäny jotain muuta... mut jos oikeesti haluut päästä eteenpäin jne niin oo vaan rohkeesti oma ittes. Sitä kautta niitä todellisia ystäviäkin löytyy...
Kiitti kun vastasit mun onkelmaan, mutta nyt mulla onkin jo toinen. Kun ei enää tiedä minkälainen oikeasti on. Kai tää sit on joku nuoruusajan identiteettikriisi, mut kivaa se ei oo.
Mun mieleen on pikkuhiljaa n. neljän vuoden ajan juurtunut ajatus, että mun pitäis aina viihdyttää kaikkia, ja olla kaikkien mieleen. Siinä tulee hulluks kun rupee hirveesti miettimään, että mitä hauskaa mä nyt sanoisin. Aina sen pitäis jotenkin olla hauskaa. En osaa puhua normaaleista asioista kun mietin koko ajan miten jotain sanon ja että kuulostaako se tarpeeks mielenkiintoiselta. Myöhemmin ällöttää, miten yli-innokas imarteleva oon ollu.
Eipä mitään, kyllä oon sit yrittäny olla normaali ja semmonen, mutta se on taas menny ääripäähän ja oon vaikuttanu ylimielisen välinpitämättömältä.
Kauhee persoonallisuusongelma. Ja sit kun mun lähin perheenjäsen on semmonen (en tiedä liittyykö tämä asiaan), että kun rupeen oikeen tunteella kertomaan mikä mua ärsyttää tai harmittaa, niin jossain vaiheessa se ottaa ohjat käsiin ja rupee kertoo, minkälaisia tunteita kyseessäoleva tilanteeni pitäis herättää, tyyliin "no vähänkö siinä tulee hyväkikäytetty olo...". Sillon musta tuntuu ihan siltä että se yrittää todistella sitä et se tietää mitä mun pään sisällä liikkuu, todistella empatiankykyjä tai jotain. Siinä menee kyllä into kertoo omista tunteistaan.
väliä, mitä muut ihmiset ajattelevat [paitsi ainahan pitää olla neutraalin ystävällinen, kuten hyvin mainitsitkin].
Tiedätkö mitä? Tosiasia on se, että ihmiset eivät edes ajattele !
Tuolla tarkoitan sitä, että jokaisella on omat menonsa, joita miettiä (harrastukset, opiskelu, työ, kaverit, seurustelu...). Ihmiset eivät jaksa uhrata ajatteluaan sille, miten joku tyttö tai poika on koulussa käyttäytynyt. Ihmisiä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Joten ole täysin huoletta... Et ole menettänyt kasvojasi, koska nykyajan yhteiskunnassa ollaan täysin autistisia. Kukaan ei meinaa enää mistään mitään. Kunhan omaa elämäänsä vain pohdiskelee. Itseänsä ei voi nolota todennäköisesti millään muulla kuin jollain radikaalilla tempulla, esim. hyppimällä alasti muiden nähden. Ihmiset eivät muista asioita eivätkä välitäkään muistaa. Kuulostaa tosi pessimistiseltä, mutta tavallaan tämä totuus myös vapauttaa oloa.
Kiiti vaan viestistä. Totta se helpotti oloa. Onhan se totta, että ei me paljon muita mietitä. Samoin kuin minä, joka olen miettinyt vähän liikaakin itseäni.