Minulla todettiin vähän aikaa sitten testien tuloksella vaikea rajatilapersoonallisuus. Olen ollut jo osa-työkyvyttömyyseläkkellä vuosia sos.fobian ja paniikkihäiriön vuoksi, mutta tuntuu kyllä, kun lukee netistä, mitä tuo rajatila oikein pitää sisällään, niin onpas vaikea sairaus ja käsittääkseni lopunikäinenkin. Mutta toisaalta olen helpottunut diagnoosistani, koska se selittää monia asioita.
Olen ollut aviossa 25 vuotta ja keskustelimme mieheni kanssa tästä rajatilapersoonallisuudesta ja kyselin mieheltäni suoraan, että tällainenkö minä olen aina ollut ja hän myönsi. On minussa aviomiehelleni kestämistä!
Mutta se mitä suren, on tyttäreni. Hänellä on ikää jo 22 vuotta ja emme ole koskaan oikein tulleet toimeen keskenämme.
Olen saanut nyt käsityksen, että rajatilapersoonallisuus juontaa lapsuudesta ja uskon siihen. Oma lapsuuteni ei ollut kovin onnellinen, vaan en saanut tukea kotoa, vaan minua morkattiin usein ja jätettiin jotenkin "heitteille". Mutta tätä samaa olen minusta myös tehnyt omalle tyttärelleni hänen lapsuudessaan. Selitän tarkemmin: mieheni sanoi, että olin hyvin pettynyt, jopa ihan hysteerinen, kun sain tietää, että odotan tyttövauvaa ja niin olinkin. Miksiköhän, sitä usein olen jälkeenpäin miettinyt, mutta johtuu varmaan omasta lapsuudestani. Minusta äitini on ollut jollain tavalla lapsuudessani ylihuolehtiva, mutta samalla torjuva ja väheksyvä.
Jos ajattelen, samoin olen käyttäytynyt itse tytärtäni kohtaan, en tahallani, vaan tietämättäni. En ole koskaan lyönyt tytärtäni, vaan minä meistä kahdesta olen ollut aina hänen puolellaan ja puolustamassa häntä eli ylihuolehtimassa esim. jos kaverit olivat hänelle ilkeitä ja sekaantumassa aina hänen asioihinsa, jolloin hän ei ole saanut itse oikeastaan koskaan hoitaa asioitaan.
Vieläkin ylihuolehdin hänestä ja sekaannun jollain tapaa hänen asioihinsa. Jotenkin vaan aina olen neuvomassa häntä ja utelemassa hänen asioitaan, vaikka hän aikuisena naisena on näyttänyt useampaan kertaan, että pärjää kyllä ilman hyyssäämistäni. Tyttäreni on aina minulle jotenkin vähäsanainen ja jos sanoo jotain, se on: voi vittu sun kanssas, kun pistät nokkas aina joka asiaan. Pitääkö sun aina kaikki tietää!"
Mieheni ja tyttäreni sitävastoin tulevat hyvinkin toimeen ja ovat aina tulleet. Mieheni on rauhallinen tyyppi, vähän sellainen hajamielinen nallukka, jota tyttäreni silminnähden aidosti rakastaa. He voivat, kun istuvat pöydän ääressä, istua ihan hiljaa ja puuhata omiansa ja sitten yhtäkkiä tyttäreni voi ihan rauhallisesti ruveta keskustelemaan mieheni kanssa ja heillä on hauskaa. Ja voivat keskustella ja jopa väitelläkin sopuisasti pitkänkin tovin.
Kysyttekö, olenko jotenkin mustasukkainen? En, en ole, mutta hyvin surullinen olen, kun en tyttäreni kanssa kykene samanlaiseen vuorovaikutukseen! Olen usein itkenyt tätä asiaa yksikseni. Jos suoraan sanon, pelkään tytärtäni: kun hän katsoo minuun, hänen katseensa on totinen ja näen niissä jonkinlaista vihaa ja halveksuntaa; silmät eivät hymyile yhtään!!
Hänen katseensa pelottaa minua! Olen jutellut tästä mieheni kanssa ja hän nauraa ja sanoo, että höpö, höpö, kyllä tyttäremme rakastaa minua yhtä paljon kuin miestänikin. Mihin hän sen perustaa?
Käyn terapiassa ja olen puhunut näistä asioista terapeuttini kanssaan ja työmme on vielä kesken. Ja nyt tämä rajatiladiagnoosi vielä lisää terapeutilla käyntejä, joita tunnen todella tarvitsevani.
Minun on päästettävä tyttärestäni irti, niinkuin miehenikin on tehnyt. Minäkin haluaisin olla niin, että hän hymyilisi minulle joskus ja halaisi ja sanoisi minulle: äiti, sinä olet minulle rakas!
Olen hyvin yksin näitten ajatusteni. Toivon vastauksia, mutta älkää kovin sanoin moittiko. Olen jo tästä diagnoosistani tosi allapäin!
Olen ollut aviossa 25 vuotta ja keskustelimme mieheni kanssa tästä rajatilapersoonallisuudesta ja kyselin mieheltäni suoraan, että tällainenkö minä olen aina ollut ja hän myönsi. On minussa aviomiehelleni kestämistä!
Mutta se mitä suren, on tyttäreni. Hänellä on ikää jo 22 vuotta ja emme ole koskaan oikein tulleet toimeen keskenämme.
Olen saanut nyt käsityksen, että rajatilapersoonallisuus juontaa lapsuudesta ja uskon siihen. Oma lapsuuteni ei ollut kovin onnellinen, vaan en saanut tukea kotoa, vaan minua morkattiin usein ja jätettiin jotenkin "heitteille". Mutta tätä samaa olen minusta myös tehnyt omalle tyttärelleni hänen lapsuudessaan. Selitän tarkemmin: mieheni sanoi, että olin hyvin pettynyt, jopa ihan hysteerinen, kun sain tietää, että odotan tyttövauvaa ja niin olinkin. Miksiköhän, sitä usein olen jälkeenpäin miettinyt, mutta johtuu varmaan omasta lapsuudestani. Minusta äitini on ollut jollain tavalla lapsuudessani ylihuolehtiva, mutta samalla torjuva ja väheksyvä.
Jos ajattelen, samoin olen käyttäytynyt itse tytärtäni kohtaan, en tahallani, vaan tietämättäni. En ole koskaan lyönyt tytärtäni, vaan minä meistä kahdesta olen ollut aina hänen puolellaan ja puolustamassa häntä eli ylihuolehtimassa esim. jos kaverit olivat hänelle ilkeitä ja sekaantumassa aina hänen asioihinsa, jolloin hän ei ole saanut itse oikeastaan koskaan hoitaa asioitaan.
Vieläkin ylihuolehdin hänestä ja sekaannun jollain tapaa hänen asioihinsa. Jotenkin vaan aina olen neuvomassa häntä ja utelemassa hänen asioitaan, vaikka hän aikuisena naisena on näyttänyt useampaan kertaan, että pärjää kyllä ilman hyyssäämistäni. Tyttäreni on aina minulle jotenkin vähäsanainen ja jos sanoo jotain, se on: voi vittu sun kanssas, kun pistät nokkas aina joka asiaan. Pitääkö sun aina kaikki tietää!"
Mieheni ja tyttäreni sitävastoin tulevat hyvinkin toimeen ja ovat aina tulleet. Mieheni on rauhallinen tyyppi, vähän sellainen hajamielinen nallukka, jota tyttäreni silminnähden aidosti rakastaa. He voivat, kun istuvat pöydän ääressä, istua ihan hiljaa ja puuhata omiansa ja sitten yhtäkkiä tyttäreni voi ihan rauhallisesti ruveta keskustelemaan mieheni kanssa ja heillä on hauskaa. Ja voivat keskustella ja jopa väitelläkin sopuisasti pitkänkin tovin.
Kysyttekö, olenko jotenkin mustasukkainen? En, en ole, mutta hyvin surullinen olen, kun en tyttäreni kanssa kykene samanlaiseen vuorovaikutukseen! Olen usein itkenyt tätä asiaa yksikseni. Jos suoraan sanon, pelkään tytärtäni: kun hän katsoo minuun, hänen katseensa on totinen ja näen niissä jonkinlaista vihaa ja halveksuntaa; silmät eivät hymyile yhtään!!
Hänen katseensa pelottaa minua! Olen jutellut tästä mieheni kanssa ja hän nauraa ja sanoo, että höpö, höpö, kyllä tyttäremme rakastaa minua yhtä paljon kuin miestänikin. Mihin hän sen perustaa?
Käyn terapiassa ja olen puhunut näistä asioista terapeuttini kanssaan ja työmme on vielä kesken. Ja nyt tämä rajatiladiagnoosi vielä lisää terapeutilla käyntejä, joita tunnen todella tarvitsevani.
Minun on päästettävä tyttärestäni irti, niinkuin miehenikin on tehnyt. Minäkin haluaisin olla niin, että hän hymyilisi minulle joskus ja halaisi ja sanoisi minulle: äiti, sinä olet minulle rakas!
Olen hyvin yksin näitten ajatusteni. Toivon vastauksia, mutta älkää kovin sanoin moittiko. Olen jo tästä diagnoosistani tosi allapäin!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla oli sama ongelma aikaisemmin. Tytär oli oikukas ja ei huolehdi asioistaan.Minä hyvää tarkoittaen autan, mutf ei ymmärtänyt aikaisemmin.
Nyt on tullut tyttärelle ikää lisää ja on työssä sekä yksi lapsenlapsi. Nyt kelpaa apu ja saan huolehtia niin paljon kuin omilta töiltä jaksan.
Joten otan osaa ja ymmärrän mitä tarkoitat. Äitien ja tyttärien suhteet eivät ole helppoja.
Yritä ottaa rauhallisesti kun nyt ymmärrät että se on yleinen ongelma.
Samoin se rajatila juttu, ei ole paha ja kun se on sulla ollut aina niin eiköhän se ole silloin osa sinua. Nämä minun ohjeet on ihan tavallisen mummuihmisen maalaisjärjellä ajateltuja ohjeita.
Tässä meidän iässämme tulee muutoksia kun tulee ne vaihdevuodet ja tyttäret itsenäistyvät. Mielestäni äkkiä ajatellen suhteesi tyttäreesi ei ole huono, koska olette tekemisissä ja sinä kannat hänestä huolta. Äitien ja mummujen osa on olla aina huolissaan jälkikasvustaan ja niin on ollut aina koko maailman sivu.
Yritä keskittyä perusasioihin, ulkoilu ja käsityöt vievät ajatuksia muualle. Aloita vaikka vaikea palapeli tai kirjoittele runoja, ne selventävät ainakin minun ajatuksiani.
Voimia ja jaksamisia kirjoita ja kerro mitä mieltä olet ohjeistani, onko jotain mitä voisi toteuttaa vai ovatko huonoja ideoita.
On ollut huonot välit äitiini,kohteli minua kertomallasi tavalla.Nyt kokoajan kyselee ja on kateellinen,katkera tai jotain.En pysty ollenkaan katsomaan häntä silmiin.Haluisin hänen jättävän minut rauhaan.Sekä syyttelyt ja äksyilyt.Luulen hänellä olevan jokin sairaus.Oletko kertonut diagnoosin tyttärellesi.Minua helpottaisi kuulla jos äitilläni olisi se todella sairautta.Pahalta tuntuu ajatella,ettei hän muuten välitä minusta.Juuri tuo kirjoittamasi kohta ylihuolehtiva,mutta samalla torjuva ja väheksyvä. On juuri sitä mitä tuntenut olen aina.Minulla on ikää yli 30v.Toivottavasti saat suhteen kuntoon tyttäreesi.Minäkin haluaisin äitiini,mutta tuntuu mahdottomalta.Tuosta rajatilapersoonasta en ole kuullutkaan,etsin tietoa.
Älä nyt Taalasmaan Ulla siellä sepusta.
Miksi tuosta tekstistä tuli minulle melko epäuskoinen olo sinusta? Ei kai tämä ollut provo?
Ellu: Muistaakseni kirjoitukseni lopussa pyysin, että morkkaaminen jätettäisiin pois.
Joten ole hyvä, yritä nyt kauniimmin selittää, mitä haluat minulle sanoa!