Lapsen tulisi aina totella vanhempiaan ja jotkut vanhemmat olettavat voivansa käskyttää lapsiaan ihan mihin vain. Milloin olisi hyvä aika lopettaa tällainen pakottaminen tai vaihtoehdottomuus ja alkaa luottaa lapsen tai nuoren omaan arvostelukykyyn? Milloin olisi hyvä aika antaa nuorelle tai lapselle itselleen vastuuta omasta vapaa-ajastaan ja sen käytöstä? Kuinkahan paljon tätä vapaa-aikaa tulisi olla? Yksi ilta viikossa? Sisältyykö tähän vapaa-aikaan läksyjen luku vai kuuluisiko sen olla erikseen?
Vanhempien
suhtautuminen lapsiinsa
9361
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Laki sanoo muistikuvani mukaan siten, että 15 v on rikosoikeudellisesti itsestään vastuussa ja 18v ikäiseen ei enää vanhempien sananvalta pure. Minä sain holhousta vielä 26v ikäisenä ja 31v ikäisenä ensimmäisen kerran minulle myönettiin, että olen riittävän vanha hoitamaan omat asiani. Olen menettänyt elämästäni siis 13v.
Joo, oikeat on sun muistikuvat. Mitä tarkoitat, että sait holhousta? Olitko holhouksen alaisena, et siis itse hallinnut asioitasi, et hallinnut omaisuuttasi jne?
Miksi odotit muiden myöntävän että olet valmis omaan elämääsi? Onhan tietysti helpompaa elää suvun kanssa kuin käsketään, mutta eihän sitä mielestäni keneltäkään voi edellyttää. Jo oman itsen kasvun kannalta on jo tärkeää ottaa itse vastuuta. Ja eihän sitä kaikkea tarvitse kertoa.
Tämä on ilmeisesti joissakin perheissä yleistä? Tällainen yhdessä toisten asioiden spekuloiminen ja toisen elämää koskevien päätöksien ja odotuksien tekeminen. Mielestäni tulisi säilyttää yksilöllä jonkinlainen omavaltaisuus omia asioitaan koskien. Kaikkeen ei voi sopeutua eikä tarvitse.
Millaiset välit teillä on nyt? Saitko itse ilmaista omia odotuksiasi, omia toiveitasi ihan vapautuneesti?
Itsestäni välillä tuntuu, että perheeni elää jonkinlaisessa kostonkierteessä, jos joku asia ei mene heidän mielensä mukaan tai jos toimintani on ollut jostain syystä väärää. Tällaista ei mun mielestä saisi olla ja kaikkien kannalta olisi helpompaa elää ja kokea olonsa turvalliseksi, jos kukin saisi elää omana itsenään, ilman uhkakuvia mahdollisesta kostosta, tapahtui se sitten millä nimikkeellä tahansa.
Meillä ilmoitettiin jo minulle, ettei 18-vuotias ole täysi-ikäinen vaan 25-vuotias. Millaiseksi minun tulisi tämä asia katsoa? Välinpitämättömyydeksi laista, realiteettien huonoksi hallinnaksi? Entä toimintatapa tässä paikassa? Heidän ajatusmaailmallaan lähdettäisiin hoitamaan ihmiseltä omaisuutta hallintaan, otettaisiin yhteyttä asianajajiin jne varmuuden vuoksi. Onko tämä siis myös edellytys sille, että he odottavat minun toimivan näin? Ei elämän tarvitse aina olla niin suojattua, niin turvallista, niin ennalta saneltua yleisten odotuksien mukaisesti. Se on kumminkin kunkin oma elämä, ei sitä kukaan tavallisen ihmisen elämään puutu eikä kotioloissa pidä puuttuakaan.
Olenhan minä omaisuudestani saanut päättää vaikka isäni on maininnut, että ainoastaan siksi etten ole holhouksen alainen. Raha ja omaisuus asioissa oma perhe on aiheuttanut ns. ketjurektion jossa minun ja muiden hyvinvointi kaatuu.
Minullahan on omat vaikeuteni jotka ei mielenterveyden hoidon piiriin kuulu. Minua on pidetty pimennossa niistä oikeista hoitokeinoista jotka oikeasti parantavat elämäni laatua ja viime kuuleman mukaan siksi, ettei kotiväki luota julkiseen terveydenhuoltoon taikka minuun. Silti hoidot kulkevat tavalla taikka toisella julkisen puolen kautta lakien sääntelemänä. Kotiväki on käyttänyt heikkouksiani hyväksi ja pyrkinyt aivopesemään siihen, että olisin itse viranomaisia vastaan. Silti he itse käyvät yksityislääkärillä valehtelemassa minusta. Kotiväki siis vain unohtaa toisinaan, että lintu on lentänyt pesästä pois.
Vastustuksella alunperin kotoa pois muutin, eikä elämä siitä muuttunut ole kuin siksi hetkeksi kun kotiväki on keksinyt jotakin muuta tekemistä kuin minun kiusaamisen. Muutamia hyviä kuukausiakin aikuisuuteen mahtuu, jotka näkin kaatuu siihen, että minun työ, koti ja yksityiselämää aletaan arvostelemaan ja holhoamaan. Minä en voi elää laadukasta elämää vanhempieni taikka muun ympäristön mielikuvitusmaailman mukaisesti.
Olen joskus saanut omat ajatukseni tuoda esille, mutta minkäs teet kun muulla perheellä on jäänyt ruoka syömättä ja nälissään ensitöikseen haukkuvat minut ja ajatukseni. Jonkimoisessa kostokierteessä elämme myös me, mutta oikeaa perhettä meillä ei ole enää vuosiin ollut. Tämä johtuu paljolti siitä, että perheeseen on vain tunkeutunut liiaksi ulkopuolisia vääntämään perheelämästämme saippuasarjaa.
Joillakin vanhemilla ihmisillä on vain vaikeus hyväksyä ihminen sen ikäisenä kun hän on. Minua alettiin yli 20v ikäisenä kohtelemaan 16-vuotiaana ja 16-vuotiaana minun olisi pitänyt elää 40v ikäisen roolissa.
Jostakin aijon vielä elämäni kaivaa esille!
Koston kierrettä en osaa lopettaa ennen kuin saan elää täysimittaisesti omaa elämääni. Kostan myös siitä, että ulkopuoliset kuokkivat perheasioitani joka heille ei kuulu.
"Kotiväki siis vain unohtaa toisinaan, että lintu on lentänyt pesästä pois."
Tästä on yleensä kyse ns. murrosiän kriisissä. Vanhempasi ovat besserwissereitä, he kyllä taatusti löytävät sinun arvostelukyvystäsi jonkun vian joka on tekosyy holhoamiseen. "Älä kuule sinä, kyllä kuule minä, sillä minä olen minä, viisikymppinen, minä tiedän kaiken, osaan kaiken, ymmärrän kaiken, kyllä minä..., minä..." :D Näin siksi että he ovat tottuneet päättämään asioistasi puolestasi ja haluavat jatkaa entiseen tapaan. Sitä se vallanhimo teettää. He pitävät itseään valtansa sokaisemana ikuisina ja korvaamattomina unohtaen kuolemansa/syrjäyttämisensä jälkeisen ajan.
Valitettavasti maailma on vaarojen karikko mutta liika varovaisuus estää mahdollisuuksien näkemisen. Ylihuolehtivaisuus on vanhojen naisten vaiva. Oppirahat on jokaisen itse maksettava.
Olet jo senverran vanha että sinun on korkea aika rakentaa oma elämäsi ja jättää kotiväkesi taustalle. On parempi tehdä se hyvän sään aikana kuin vasta pakon edessä.
"Silti he itse käyvät yksityislääkärillä valehtelemassa minusta."
"Jonkimoisessa kostokierteessä elämme myös me, mutta oikeaa perhettä meillä ei ole enää vuosiin ollut. Tämä johtuu paljolti siitä, että perheeseen on vain tunkeutunut liiaksi ulkopuolisia vääntämään perheelämästämme saippuasarjaa."
Ovatko vanhempasi ns. psykologisia tapauksia eli selittävätkö he maailman psykologisten opinkappaleitten kautta? Neuvoisin välttämään sellaisia vaikka he sanovatkin tuntevansa epäluottamusta viranomaisiin, luultavasti he etsivät psykologisia liittolaisia järjestääkseen sinulle ikävyyksiä.
Oletko taloudellisesti riippuvainen vanhemmistasi? Onko teillä yhteisiä intressejä? Vai mitä ihmettä sinä oikein perheeltä haet? Onko saamasi aivan varmasti kaiken riesan arvoista? Roikutko vanhempiesi helmoissa vain tottumuksesta? Onko kynnys oman elämän rakentamisen aloittamiseen korkea? Vanhoja ihmisiä on turha enää yrittää muuttaa tappelemalla, he ovat jo jämähtäneet.
Enhän minä ole kotiväessä roikunut yli 10-vuoteen, mutta aina löytyy ympäristöstä joku joka yhdistää minun ja heidän tekemiset että vaikka oman elämäni aloittaisin, niin minun pitäisi roikkua vähintäänkin veljen nurkissa että vanhempi väki onnistuu aina ajamaan minut aluksi henkisesti nurin ja tämän jälkeen taloudellisesti ja terveydellisesti. Kaiken lisäksi muu vanha kansa kävelee perässäni niin vasta kuin myötämäessä. Olenhan paljon hyvääkin suojelusta saanut vanhemmalta väeltä. Tämä on vain asia joka on vain jumittanut päähän, koska kaikista lupauksista huolimatta pelkään vanhempaa pilvilinnojen rakntelejoita tehdessäni seuraavan siirtoni. Kotiväkeä en muutoin ole juuri edes nähnyt puoleen vuoteen.
Siis mä olen luullut, että on ihan hyväksi olla tekemisissä perheensä kanssa. Olisivat ne aika ahdistavia tilanteita, kun joku tuttu tulisi vastaan ja alkaisi kysellä, että mitäs sun perheelle kuuluu. Tai jos tapaa vaikkapa uuden seurustelukumppanin eikä olisi ketään kelle häntä esitellä. Kyllä häntä voisi hiukan hämmentää ja kun selittäisi, et joo meillä on niin kauhea riita, ettei haluta nähdä. Olisin silloin leimautunut hankalaksi ihmiseksi, jota en kyllä voi täysin kieltää olevani. Kuka haluaa antaa tällaisen kuvan itsestään kanssaihmisilleen?
Ja voin ihan rehellisesti sanoa, kyllä olen riippuvainen vanhemmistani sekä sisaruksistani. En varsinaisesti (lisätulot ei köyhänä pahitteeksi) taloudellisesti, mutta tällaisten sosiaalisten yhteyksien takia kuitenkin. Ei maailmassa varmaan voi elää aivan itsekseen, aivan yksikseen, erakkona. Ajatuksena saattaa tietysti kiehtoa monia, mutta käytäntö voi olla toinen. Tämä (perhe ja perheen keskeinen yhteydenpito) on luonnollinen tapa ihmissuhteiden muodostumiselle ja kehittymiselle.
Minun perheeseen ja pikemminkin sukulaispiiriin on vain jumittunut asenne, jossa minun pitää aikuisena ihmisenä kysyä lupaa käydä esim. baarissa taikka festareilla. Itse olen sitä mieltä, etten ole juuri tilitysvelvollinen sen enempää kuin halukas ottamaan vastaan nyrpeitä herrastelusyytteitä jos haluan mennä ihmisten pariin kun kerta jossakin vaiheessa jo totuin olemaan ihan oikeiden ihmisten kanssa tekemisissä aivan tavallisena ihmisenä. Paha tilannehan se on kun välit rakoilee, mutta ne rakoilee pakostakin mikäli minua ei osata kohdella omissa porukoissa.
Samaan sottariporukkaan minun kohdalla kuuluu tutut 15-vuoden takaa, jotka ei käsitä sitä, että elämäni on muuttunut 100-kertaa siitä kun olen viimeksi heidät nähnyt ja elämänlaatu 100-kertaa huonontuu kun vanhoja kaivellaan esille. Miksi ihmiset eivät voi unohtaa ja elää omaa elämäänsä aivan kuten allekirjoittanut?