Kuulin talven itkevän.
Se suri lähtöään.
Se nyyhki kuusikoissa,
vaikeroi puistikoissa
ja meren aalloissa.
Näin kyyneleiden kimmeltävän
puiden oksissa
ja ruohonkorsissa
ja rannan kivissä...
Jäähyväisten hetkessä
on aina kaipausta.
Se suri lähtöään.
Se nyyhki kuusikoissa,
vaikeroi puistikoissa
ja meren aalloissa.
Näin kyyneleiden kimmeltävän
puiden oksissa
ja ruohonkorsissa
ja rannan kivissä...
Jäähyväisten hetkessä
on aina kaipausta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vaikka tässäkin runossasi on tunnistettavia, sinulle ominaisia piirteitä, olet liian harvinainen lintu näillä leveysasteilla suremaan talvea, talven lähtöä. Siihen ei löydy ymärrystä tältä kevättä odottavalta kansalta. Mutta joskus on uitava vastavirtaan.
En suinkaan sure talven lähtöä. Otan kevään riemumielin vastaan.
Mutta toisaalta....jäähyväisissä on aina pisara haikeutta,vaikka tulevaa odottaisikin ilolla.
Tämä "runohkoni" oli jälleen sellainen, jonka olisin voinut hyvin jättää "salaiseen runolippaaseeni" vain itseäni varten. Mutta joskus sormet toimivat nopeammin, kuin itsekritiikki )))).